Tuomo Railo – Matkailijan lyhyt oppimäärä New Yorkin musikaaliteattereihin. Legendaarisen show-kadun esitysten teemat ulottuvat nukkeoopperasta natseihin ja intialaisesta eksotiikasta lamakauden romantiikkaan. Uudet tuotannot tarjoavat katu-uskottavuutta ja ajateltavaa, mutta Broadwaylla myös suuri ja perinteinen on usein kaunista.
Lue myös osa 1.
RENT
Rent elää kahdeksatta kauttaan Broadwayn Nederlander-teatterissa. Tämän Aids-aiheisen rock-oopperan syntyhistoria on hyvin surullinen. Teoksen kirjoittaja, sanoittaja ja säveltäjä Jonathan Larson kuoli ennen off-Broadway-ensi-iltaa, eikä hän koskaan saanut kokea teoksensa välitöntä ja pitkäkestoista menestystä. Rent siirrettiin Nederlander-teatteriin jo pari kuukautta New York Theatre Workshopissa pidetyn kantaesityksen jälkeen.
Surullinen on myös Rentin tarina, jossa eletään vuoden verran köyhien newyorkilaisten boheemien elämää La Bohemén tarinaa mukaillen. Larson on nähnyt paljon vaivaa uskottavien ja elävien roolihahmojen luomisessa ja siksi Rentissä on musikaaliksi hyvin monitasoisia ihmissuhteita ja konflikteja. Rentin musiikki on niinikään kunnianhimoisen kompleksista rokkia. Surullinen tarina kerrotaan pääasiassa laulaen, joten juonen seuraaminen on englantia äidinkielenään puhumattomille haastavaa, semminkin kun Rentin äänentoisto on viritetty lähelle kipurajaa.
En tiedä vaikuttaako se, että Larson ei ehtinyt nähdä teostaan valmiina, mutta Rent tuntuu kokonaisuutena täyteen ahdetulta. Larson olisi saattanut yksinkertaistaa teostaan, jos hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Broadway-esitykseksi Rent on karhea ja elämänmakuinen ja se esitetään paatosta säästelemättä, sykähdyttävästi. Rent on varmasti tehnyt ensi-iltansa aikoihin järisyttävän vaikutuksen katu-uskottavuudellaan.
AVENUE Q
Jos Rentin katuja tallaavat narkomaanit, huorat, homot ja köyhät taiteilijat, tallaavat heidän joukossaan Avenue Q:ta nuket. Time Out esitteleekin Golden Theaterin Avenue Q:n Sesame Streetin ja Rentin risteytyksenä. (Sesame Street on amerikkalainen vuosikymmeniä vanha lasten tv-show, jossa erilaiset usein tunnistamatonta eläinlajia edustavat nuket sekä ihmiset asuttavat studiokatua, ja jossa hauska ja opettavainen numero seuraa toistaan. Pyörii ja toimii edelleen kuin häkä.)
Avenue Q ei ole suunnattu lapsille vaan nuorille aikuisille, joille opetetaan elämän perusasioita sana kerrallaan. Tulos on kertakaikkisen mainio. Nuket ovat käsinukkeja, joilla on pää, yläkroppa ja kädet ja ne liikkuvat tummanharmaisiin pukeutuneiden näyttelijöiden käsissä lavasteissa, jotka kuvaavat Queensin kaupunginosan ränsistyneitä vuokrataloja. Nukkehahmojen lisäksi kadulla asuu ihmishahmoja, joille ei tosin ole suotu kuin avustavia ”aikuisten” rooleja. Lisäksi esitystä rytmittävät animaatiot, joissa teemasanat kuten ”tarkoitus” tai ”vahingonilo” esitellään.
Kuva: Simo Heiskanen
Avenue Q:ssa on loistava käsikirjoitus, jonka kielellinen herkullisuus ja oivaltava huumori yhdistyvät erityisesti lauluissa. Everyone is a little bit racist on esimerkki nerokkaasta duettolaulusta, jonka monsteri-rotua edustava nukke esittää yhdessä mustan – anteeksi, afroamerikkalaisen – näyttelijättären kanssa. Toinen hulvaton duettolaulu toteaa puolestaan että Internet is good – for porn. Avenue Q:n on ideoinut, säveltänyt ja sanoittanut työpari Robert Lopez ja Jeff Marks ja heidän yhteistyönsä on esityksen kirkas ydin, jota toteutus availee kuin luukkuja joulukalenterista.
Avenue Q:n näyttelijöiden virtuoosimainen äänenkäyttö hämmästyttää ja nukkien esittämä balladi on aina jotenkin koskettavampi kuin ihmisten. Nukke-esitys voi olla myös härski ilman että kukaan tuohtuu (ennen esitystä yleisöä varoitetaan siitä, että esitys saattaa sisältää full muppet nudity). Avenue Q on hauska esitys, jossa ennakkoluulottomanakin itseään pitävä katsoja saa ajattelemisen aihetta.
BOMBAY DREAMS
The Broadway Theatren Bombay Dreams on Andrey Lloyd Webberin tuottama Intiaan sijoittuva melodraama. Musikaalin on säveltänyt intialainen A. R. Rahman. Musiikki on mielestäni taiteellisesti vahvin anti tässä ”Bollywood-menestyksen hinta” -aiheisessa kehityskertomuksessa. Laulujen ”paikallisväri” on kiinnostavinta, kun muun kokonaisuuden pyrkimys intialaisen kulttuurin esittelyyn on lähinnä matkailuesitetasoa.
Tarinan epäuskottavuutta on koetettu perustella Bollywood-elokuvien uskomattomilla tarinoilla, mutta etäännytys on jätetty puoliväliin, muutaman heikon repliikin varaan, eli katsojalle esiinnytään lähes koko ajan kuin puhedraaman uskottavuutta tavoitellen.
Tämä päättämättömyys luo mielestäni Bombay Dreamsistä tyyliltään onnahtelevasti kerrotun sotkun, jota ei auta edes toteutuksen visuaalinen ylenpalttisuus tai käsikirjoituksen näennäisen yhteiskunnallinen sanoma – mikä on jo kiinnostava ristiriita sinänsä. Kvasi-intialaisia tansseja ja pukuja teoksessa riittää kera oikean suihkulähteen ja vaikuttavan aurinkolavasteen, joten nukahtamaan ei väsyneinkään turisti ehdi. Esityksen kohokohtia olivat kuitenkin transseksuaali Sweetietä esittäneen Sriram Ganesanin pehmeällä alttoäänellään tulkitsemat surulliset laulut.
THE PRODUCERS
The Producers on Mel Brooksin omasta, samannimisestä elokuvastaan muokkaama musikaali. Aihe on tavallaan perinteinen ”kuinka tehdään menestysmusikaali”, sillä brooksmaisella väännöllä, että nämä tuottajat pyrkivät oman voittonsa maksimoimiseksi luomaan täydellistä floppia. Brooks vastaa musikaalin käsikirjoituksen lisäksi esityksen musiikista. St. James Theatren montussa sitä soittaa big band.
The Producers sijoittuu sodanjälkeiseen Broadway-teatteriin, jossa tuottaja Max Biallystock koettaa toipua edellisestä ties monennestako perättäisestä epäonnistumisestaan ja saa vieraakseen kirjanpitäjä Leo Bloomin, joka paljastaa Biallystockille, kuinka täydellinen epäonnistuminen käännetään taloudelliseksi voitoksi. Biallystock suostuttelee Bloomin partnerikseen ja yhdessä alkavat etsiä kaikkien aikojen huonointa käsikirjoitusta. He löytävät Franz Liebkindin, kyyhkysiä kasvattavan uusnatsin kirjoittaman ”Springtime for Hitler” -käsikirjoituksen, jonka pohjalta he alkavat tuottaa musikaalia. He etsivät Broadwayn huonoimman ohjaajan ja saavat aikaan, kuinkas muuten, valtavan menestyksen. Tietysti juoneen liittyy myös eräs hemaiseva ruotsalainen blondi nimeltä Ulla (häikäisevä Angie Schworer), jonka herrat palkkaavat sihteerikseen ja katastrofi on valmis.
The Producersin on ohjannut koreografi Susan Stroman, joka on tuonut Brooksin hulvattomaan huumoriin fyysisyyden tavalla, joka saa katsojat haukkomaan henkeä naurunsa lomassa. Henkilöhahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä, mutta eivät laisinkaan sisällyksettömiä vaan hyvin mahdollisia’. Esiintyjät ovat armoitettuja komedian kuninkaita, joten esitys on hirvittävän hauska. The Producerissa nähdään numero ”Springtime For Hitler” ja siinä saavat Hitlerin lisäksi kyytiä vanhat musikaalikikat kuten valtava esiintyjien ylle kallistuva peili, jolla tanssijain lattialle muodostamat kuviot näytetään permannolla istuville. Tällä kertaa tanssijoiden (ja mekaanisten nukkien) rivit muodostavat hakaristin.
42nd STREET
42nd Street onkin sitten perinteisintä, mitä Broadway tällä hetkellä tarjoaa. Tämä kooltaan huikea produktio on Harry Warrenin ja Al Dubinin alkuperäisen lamakauteen sijoittuvan elokuvamusikaalin pieteettinen uustulkinta, jossa suuren 36-henkisen tanssikuoron steppinumerot vuorottelevat hienojen laulunumeroiden ja kevyen komediallisten puhekohtausten kanssa.
Yhteensä esiintyjiä 42nd Streetissa on 54. Sen ensi-ilta vuonna 1980 merkitsi todellista merkkitapahtumaa Broadway-musikaalien historiassa. Musiikista vastaa kuten The Producersissa täysikokoinen big band. Tarina on se perinteinen ”kuorotytöstä tähdeksi” -tarina. Ford Centerissä näkemämme musikaalin uusin versio sai ensi-iltansa 2001.
42nd Streetin suurien lavasteiden ja säihkyvien pukujen (750 kpl!) vaihdot ovat ällistyttäviä ja juuri, kun katsoja luulee kohdanneensa musiikkinumeron kliimaksin avautuu hänen eteensä se jollakin-tapaa-vielä-suurempi kadenssi ja ulottuvuus. Niin – ja ah – tietysti mukana on se suuri kallistuva peili, sekä koko lavan täyttävä portaikko, joka leviää muutamassa sekunnissa tanssijain jalkojen alle.
Mittasuhteisiinsa nähden 42nd Street näytellään tyylikkään vaatimattomasti ja produktio on mielestäni hieno osoitus siitä, että Broadwayllä myös suuri on usein kaunista. Esiintyjät, varsinkin solistipari, joka laulaa, tanssii, näyttelee, steppaa ja tekee akrobaattisia temppuja ällistyttävällä helppoudella, hehkuvat karismaa, joka säteilee Ford Centerin piippuhyllylle asti.
Steppikenkien sarjatulta kuunnellessani ajatukseni kuitenkin ajautuivat Irakin sotaan, enkä voinut välttää ajattelemasta, että tämä kylmän sodan aikana luotu musikaali on juuri tarpeeksi vaaraton tällä hetkellä. 42nd Streetin esitykset loppuvat näillä näkymin tammikuussa 2005, sattumalta samoihin aikoihin kun Irakissa on tarkoitus pitää vaalit.
Lisätietoa New Yorkin teatteritarjonnasta saa osoitteesta www.nytheatre.com.
Koreografi Tuomo Railo johtaa yhdessä Simo Heiskasen kanssa espoolaista vapaata tanssiryhmää, Glims & Gloms dance companya. Hänen viimeisin teoksensa, Näkki, oli ensi-illassa Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla kesäkuussa 2004. www.glimsgloms.com
