Monesti arvottamisen problematiikkaa puidaan nimenomaan negatiiviseen arvottamiseen (suomeksi haukkuihin) liittyen. Entäpä positiivinen arvottaminen (kehut)?
Ajatuksia kritiikistä
Kiitos Liikekieli.comille mediasta ja kaikille kirjoittajille ansiokkaista ja ajatuksia herättävistä kirjoituksista aiheen tiimoilta. Ne saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön.
Taidekritiikki on kaksipiippuinen juttu. Yksi piippu on se, että mielipiteen voimakaskaan ilmaisu kritiikin keinona ei ole erityisen negatiivinen ilmiö. Olen Olli Ahlroosin kanssa samaa mieltä (mikäli tulkitsen häntä oikein) siitä, että sillä on tehtävänsä ympäripyöreän taidepuheen lävistäjänä. Cut the crap -tyylinen tehtävä. Jo aikojen alusta on myös muistettu korostaa arvottamisen subjektiivista luonnetta. Jokainen varmasti ymmärtää, että on kyse yhden ihmisen, enemmän tai vähemmän perustellusta mielipiteestä.
Mielipiteestä jolla on vaikutus.
No sitten toinen, melkoisen iso piippu on mielipiteen ilmaisun ja mielipiteeseen päätymisen läpinäkyvyys: Tätä näin, tulkitsin sen näin, olen siitä tätä mieltä. Tällöin näkyviin tulee paitsi tulkinnan, myös itse havainnon subjektiivisuus.
Jos kritiikillä tarkoitetaan (kuten aivan hyvin voidaan) Olli Ahlroosin kuvailemaa ”taiteenomaista luovaa kirjoittamista jolle on luonteenomaista samankaltaiset määreet kuin taiteelle” ja jos tästä johdettuna sillekin haluaa asettaa samanlaisen poliittisuuden ja vallankumouksellisuuden pyrkimyksen kuin minkä Ahlroos näyttää asettavan taiteelle, voidaan miettiä, kuinka arvottaminen ( tai mikä tahansa muu osatekijä) kritiikissä suhteutuu ”olemassa oleviin valtarakenteisiin, kieleen, ideologioihin ja arvoihin”?
Monesti arvottamisen problematiikkaa puidaan nimenomaan negatiiviseen arvottamiseen (suomeksi haukkuihin) liittyen. Entäpä positiivinen arvottaminen (kehut)?
Voi ajatella, että ajassamme, jossa tuotteista, ilmiöistä, yrityksistä, valtioista, taiteilijoista ja taiteestakin halutaan tehdä ”Tarina”, positiivisesti arvottava kritiikki helposti liittyy tietysti jo vuosisatoja pitkään hypen luomisen perinteeseen. Varsinkin, jos arvottavat määreet (kuten nerokas) kohdistuvat taiteilijaan henkilönä eikä teokseen.
Mitä tulee taiteen uusia merkityksiä luovaan luonteeseen, ei ole yhteiskunnasta irrallista, että myös tanssitaiteessa, kuten vaikka televisiossa ja populaarikulttuurissa yleisesti, huomio on (taas) kääntynyt asiantuntijuudesta (vrt. tanssissa tekninen taituruus sen vanhassa merkityksessä (-vallankumous?)) esiintyjän persoonaan ja perinteisen katsomis-esiintymisasetelman vaihtoehtoihin. Ajatellaan vaikka erilaisia tosi tv -ilmiöitä ja yhteisötanssin nousua.
En halua antaa vaikutelmaa, että pitäisin näitä ilmiöitä negatiivisina. Toin ne esiin siksi, että taiteessa on vaikeaa nähdä esim. tätä kehitystä sanan missään merkityksessä vallankumouksellisena. Ainakaan suhteessa yhteiskuntaan. Suhteessa taidelajin sisäisiin konventioihin ne ovat joskus voineet sitä olla. Useimmiten ansiokaskin taide on enemmänkin reaktiivisessa suhteessa maailmaan, peilaa sen ilmiöitä sen sijaan, että asettaisi palikoita uuteen järjestykseen.
On hyvä myös muistaa, että taiteessakin on syklisesti kiertävät muotinsa, huomenna kenties formalismi on taas the new black, uusi vallankumous.
Taiteen kohtaaminen voi olla vavahduttava kokemus. Hyvän taiteen äärellä ainakin itselleni tulee helposti tunne ja ajatus, että juuri näin taidetta täytyy tehdä, tässä teoksessa on tärkeä aihe, hieno muoto tai molemmat. Saattaa tulla tunne jostakin teoksesta ideaalina. Ja tekee mieli tehdä tuon teoksen ansioista normi, jota vasten peilaa muita teoksia. Kunnes muistaa nähneensä jotain aivan erilaista, jotain joka tämän vavahduttavan teoksen normeilla voisi olla teoksena kelvoton tai ainakin vajaavainen, mutta joka silti aiheuttaa tuon saman tunteen, samat ajatukset.
Kritiikissä voimakas (tai laimea) kokemus teoksen äärellä saa mielestäni kaikin mokomin tulla esiin. Kuten taiteen tekijän, myös kritiikin kirjoittajan on kuitenkin hyödykästä myös pystyä ottamaan etäisyyttä omaan kokemukseensa, jopa havaintoonsa.
Voi olla, että tällöin voi ”kolahtaa” paitsi revoluutio, myös evoluutio.
Teemu Kyytinen
p.s. Haluan näin lopuksi suositella kaikille Juha-Pekka Hotisen mainiota hot spot -kirjoitusta Teatterikorkeakoulu-lehdessä. Hotisen teksti, vaikkakin varsinaisesti käsittelee dramaturgiaa, sisältää ajatuksia jotka antavat hyvää pohjaa tämänkin aiheen pohtimiseen.
Teemu Kyytinen on vuonna 1970 syntynyt helsinkiläinen tanssija/koreografi. Hän on työskennellyt freelance-taiteilijana vuodesta 1996.
