Danish Dance Theatren vierailu Aleksanteri Tanssii -festivaalilla (29.-30.1.2008) oli enemmän kuin virkistävä tuulahdus ulkomaista tanssia. Tämänkaltaiset vierailut ovat aina hyvin tervetulleita syventämään tyylillisesti suomalaista tanssinäkemystä ja esittelemään kotimaiselle yleisölle selkeästi erilaisia tapoja lähestyä samaa asiaa. Siksi olinkin erityisen pettynyt, ettei perjantaisessa esityksessä ollut kuin kourallinen katsojia.
Illan aloitti parinkymmenen minuutin pienoisteos Bach Suites yhdelle nais- ja kahdelle miestanssijalle. Liikekieli oli soljuvaa ja yksityiskohtaista, ja tanssijoiden työskentely ihailtavaa. Jokainen liike vietiin sen äärimmäiseen loppuun asti, ja tanssiin syntyi jännite, jota seurasi melkein henkeään pidättäen. Puhdas liike olikin teoksen herkullisinta antia, sillä koreografian kolmiodraama jäi varsin epäselväksi, enkä olisi teokseen naistanssijaa välttämättä edes kaivannut. Alessandro Souza Pereiran ja Nelson Rodriquez-Smithin duetot olivat niin vahvoja, että kolmannen tanssijan mukaantulo oli miltei harmillista, eikä monesti ollenkaan perusteltua.
Kaikkein häiritsevintä kuitenkin oli, ettei musiikki sopinut yhtään liikekieleen. Bachin musiikki oli herkkää ja ilmavaa, kun taas tanssi hyvin dynaamista, voimallista, energistä ja maanläheistä – en löytänyt yhtymäkohtia musiikin ja liikkeen välillä.
Animal Park oli sekin liikkeen juhlaa tuoden mieleen Cullberg Baletin ja Rambert Dance Theatren tyylit. Teos kuvaa ”tavallisia ihmisiä haavoittuvimmillaan, kun naamiot ovat tippuneet” ja tuo esiin hahmojen ”narsistisen itsekeskeisyyden”, kuten käsiohjelmassa sanotaan.
Paikoitellen ihmissuhdedraama yltyy hyvinkin väkivaltaiseksi ja ilmiantaa koskettavan raa’asti ihmisyyden pimeän puolen, mutta koreografi sortuu myös alleviivaamaan sanomaansa aivan turhaan. Esimerkiksi liikkeet viitaten ranteiden viiltelyyn olisi hyvin voinut jättää pois. Nyt ne tuntuvat vain hieman naurettavalta yleisön aliarvioimiselta ja kurjuudella mässäilyltä.
Samoin puvustus oli osittain liian osoittelevaa yhdistellen mustaa lateksia ja läpinäkyvää harsokangasta; seksistiset viittaukset ja hyväksikäyttö tulevat selväksi muutenkin. En myöskään olisi kaivannut näyttämön etualalle teoksen aikana rakennettavaa teräsputkihäkkyrää, josta jotenkin liikuttavan naurettavasti muodostuu lopulta talo. Teos saakin näin onnellisen ja kornin loppunsa yhden pariskunnan löydettyä viimein toisensa ja ”asetuttuaan taloksi”. Kaiken tämän päälle savukone ei ollut hyvä ratkaisu, eikä teoksen pituus ollut aivan optimaalinen; puolen välin jälkeen siinä ei nähdä enää juurikaan mitään uutta.
Liike sen sijaan on hengästyttävän mukaansatempaavaa ja fyysistä, ja varsinkin jo mainitsemani mieskaksikon tanssijantyö häikäisevää. 
Veera Lamberg
