Helsinki Dance Companyn esittämää Softandhard-teosta on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun Lindén kuiskaa korvaani: ”Vitsi toi vihreepaitainen on ihan mieletön!” Hän tarkoittaa Jenni-Elina Lehtoa, yhtä teoksen kuudesta tanssijasta. Vielä teekuppien äärellä hakaniemeläisessä kahvilassa hän on täysin myyty Lehdon tanssille.
Jenni-Elina Lehdon omistautuneisuus tanssille valloitti
”Nyt kun ajattelen, olen nähnyt kamalasti tanssia”, toteaa näyttelijä Heidi Lindén, 24, Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsan lämpiössä. Tiirailemme Softandhard-esityksen käsiohjelmaa. Esitys on alkamassa vartin sisällä.
Tampereen yliopiston Näyttelijäntyön laitokselta (Näty) tänä vuonna valmistunut Lindén on tullut tanssikatsomoon suoraan pikkujouluajan laulukeikalta Pasilan kirjastosta. Tällä hetkellä häntä ei kiinnosta teatterityö pidempiaikaisella kiinnityksellä, vaan se että freelancerina voi hakeutua itselleen mielenkiintoisiin produktioihin. Se tuntuu olevan trendi kaikkien hänen vuosikurssinsa opiskelijoiden osalta.
Opiskeluaikanaan Lindén on ollut vaihdossa New Yorkissa useampaankin otteeseen. ”Siellä näin paikallisen huippukoreografin, israelilaissyntyisen Nathan Tricen teoksia. Asuin yhdessä tanssija Julia Kopcevan kanssa, joka tanssi Tricen teoksissa. Trice tekee rytmistä tanssia.” Muun muassa Alvin Aileyn koulussa opiskelleella koreografilla on oma ryhmä, nathantrice/RITUALS.
Nyt olemme menossa katsomaan slovakialaissyntyisen Anton Lachkyn teosta Softandhard.
”Tää vaikuttaa olevan tosi pro, en tiedä onko se hyvä juttu”, Lindén pohtii katsellessaan käsiohjelmaa. ”Odotan näitä Mikki Kuntun valoja. Tiedätkö mitä, ainoa asia mikä on hassua käsiohjelman perusteella, on se että tämä vaikuttaa aika miesvoittoiselta teokselta.” Koreografi, tanssijat tai muukaan työryhmä ei ole hänelle ennestään tuttu.
Opiskeluihin Näty:llä on kuulunut paljon tanssia. ”Tanssia oli viikoittain. Ari Numminen, joka opettaa siellä on huipputyyppi. Luova, nopea ja tarkka. Nytkin Numminen tekee montaa eri työtä yhtä aikaa, on muun muassa koreografina Smeds Ensemblen uusimmassa teoksessa Mental Finland, jolla on ensi-ilta Brysselissä helmikuussa.”
Itsestään tanssijana Lindén sanoo seuraavaa: ”Minulla on hyvä rytmitaju. Ja myös kymmenen vuoden koripallotausta. Opin nopeasti liikettä, mutta en koe olevani notkean virtaava.” Hän kertoo lähtökohtaisesti aina itse pitäneensä enemmän työskentelystä koreografin kuin ohjaajan kanssa. ”Liikkeen estetiikka kiinnostaa, enkä niinkään diggaa realismista teatterissa.”
”Toi vihreepaitainen on ihan mieletön”
Teosta on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun Lindén kuiskaa korvaani: ”Vitsi toi vihreepaitainen on ihan mieletön!” Hän tarkoittaa Jenni-Elina Lehtoa, yhtä teoksen kuudesta tanssijasta. Vielä teekuppien äärellä hakaniemeläisessä kahvilassa hän on täysin myyty Lehdon tanssille.
”Jäin katsomaan vain sitä tanssijaa! Se oli minusta ylivoimainen. Ajattelin että voi vitsi noita muita tyttöjä…se oli ylivoimainen se nainen.” Hän jatkaa hämmästelemällä Lehdon kehon kontrollointia, ja kokee nähneensä tanssijan sisäisen rytmin ajamana.
”Vain hänen hengityksensä kuului, eikä jalkojen ääntä kuten muilla tanssijoilla. Katsoin tanssijan jalkoja: ne oli ihan uskomattomaaat! Hän oli enemmän ilmassa kuin muut. Luonnonlahjakkuus. Missäköhän hän on opiskellut?”
”Tärkeämpää kuin mitä tanssia haluaa nähdä on se, miten tanssija tanssii”
Lindén pitää teosta toimivana kokonaisuutena. Hän ei ole tulkinnut sitä tarinaksi, vaan erillisiksi kohtaamisiksi. Käsiohjelmatekstin mukaan työn inspiraationlähteitä ovat olleet eläimelliset piirteet kuten voima, itseluottamus ja eleganssi.
”Tanssissa vuorotteli koko ajan eläimenä oleminen ja ihmisenä oleminen. Mistä ihmeestä tulee teoksen nimi, Softandhard? Nimi olisi voinut olla vaikka Animalornot. Teos alkoi alun mahtipontisilla riveillä, teoksen kuluessa ihmiset tulivat lopulta näkyviin ihmisinä. Ja ihan lopussa ihmiset rääkkäsivät vielä yhtä – eläintä tai ihmistä.”
Lindén jatkaa siitä, että ei oikeastaan riitä, että teoksen näkee kerran. Muiden tanssijoiden osuudet ovat yhdellä katsomalla jääneet hänelle keskeneräisiksi.
”Pidin liikkeestä, jossa tanssijat valuivat alas ja kädet meni näin”, hän sanoo ja liu’uttaa käsivarret kehon sivuja pitkin alas. ”Se oli sensuellia.”
Kysyessäni millaista tanssia Lindén haluaisi nähdä, hän vastaa: ”Enemmän tanssifuusiota, vaikkapa yhdistettyä breikkiä ja balettia. Sitä, että esteettisesti huipulla olevat tekisivät työtään rohkeammin yhdistellen. ”
Hetken mietittyään hän jatkaa: ”Mutta tärkeämpää kuin mitä tanssia haluaisin nähdä, on se että millainen tyyppi tanssija on. Miten se tekee sen työnsä. Ettei pelkästään toteuta koreografin tai ohjaajan hakemaa kuvaa, vaan että myös itse luo estetiikan sisälle oman juttunsa.”
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
