Taiteilijan tehtävä on unelmoida, muistuttaa unelmoimisen tärkeydestä, ajatella ja kokeilla asioita toisin.
Näin
Milla Martikaisen, Kati Raatikaisen, Johannes Vartolan ja Luka-koiran teoksessa Yhteis(ty)ö unelmoinnin keskiössä on ihmisen ja muiden lajien yhdenvertaisuus. Teos ammentaa lajienvälisistä kumppanuuksista sekä olioiden yhteisestä kehityshistoriasta ja asettaa kyseenalaisiksi kahtiajaot ihminen–eläin, luonto–kulttuuri ja me–ne. Samalla kysymyksiksi nousevat mielessäni muut kulttuurimme vaalimat dikotomiat, esimerkiksi mies–nainen, mieli–ruumis, subjekti–objekti ja niin edelleen.
Yhteis(ty)össä näyttämöllä on kaksi ihmiseläintä ja koiraeläin. Antamalla koiraesiintyjän näkyä tanssiteoksen näyttämöllä ihmisesiintyjien kanssa yhdenvertaisena oleilijana, kysyjänä ja ehdottajana työryhmä elää niin kuin puhuu, tekee unelmaa todeksi.
Näyttämöllä Kati Raatikainen ja Milla Martikainen ehdottavat Lukalle reittejä houkutellen häntä herkuilla. Välillä joku kutsuu toisen leikkiin. Joskus Luka on toisten kanssa samaa mieltä, joskus hän valitsee toisen reitin herkun saadakseen. Luka ehdottaa lepäämistä, muut seuraavat, välillä eivät. Kuulemme tutkimustietoa ja keskustelua koiran ja ihmisen yhteisestä historiasta. Tunnelma näyttämöllä sekä katsomossa on välitön ja hyväntuulinen. Esiintyjät kohtaavat toisensa ja meidät avoimesti, juuri sellaisina ja tällaisina. Kuinka voisin kohdata jokaisen kanssakulkijan – niin samanmielisen kuin eri tavalla ajattelevan tai kommunikoivan – hymyillen? Katsomossa unelmoin avoimen kohtaamisen maailmasta Kaapelitehtaan seinien ulkopuolella, Euroopan rajoilla, maailman laidalla.
Usein voi ajatella tai puhua toisin, mutta – kuten Martikainen esityksen käsiohjelmassa painottaa – merkittävä on juuri teko. Yhteis(ty)ö onnistuu olemaan taideteko, taideteos, joka vavisuttaa ajattelua, avaa jotain uutta. Katsoessani joudun kysymään, mitä minä ajattelen koiraeläimestä, siasta, maissista, ihmisestä, muovipusseista, kuluttamisesta jne. Joudun myös tarkkailemaan, mistä ajatteluni on peräisin ja millä perustelen ajatukseni? Entä millä oikeutan ne? Silti välillä saan antautua riemuitsemaan esiintyjien kanssa leikin riehakkuudesta ja lihan läiskeestä, rauhoittumaan paljastettujen ruumiiden maisemissa ja nauttimaan popcornistakin.
Sanna Myllylahden sekä valosuunnittelija Meri Ekolan ja muusikko Otso Lähdeojan teos I will tell you when I am ready näyttää alkuja ja keskeytyksiä, roiskaisuja eri välineillä: äänellä, valolla ja liikkeellä. Sen tekijät näyttävät elävän todeksi unelmaa, jossa on lupa olla keskeneräinen, yhdenlainen ja toisenkinlainen.
Teoksen äänillä kokeillaan, miten tavarat kolisevat ja sihisevät. Valolla testaillaan, miten voi olla kesken. Tanssijan, teoksen päähenkilön, ruumis näyttäytyy monenlaisena: räiskivänä, hikoilevana, röyhkeänä, hapuilevana joskus tietämättömänä ja myttyisenäkin. Kaiuttimia ja lamppuja asetellaan näyttämöllä järjestykseen ja sitten toiseen. Joidenkin asetelmien ja alkujen parissa viivytään hetki, toiset vain asettavat odotuksen ja pyrähtävät sitten tiehensä.
Pelkistä keskeneräisyyksistä koostetussa esityksessä valittuja materiaaleja ei liiaksi kehitellä, vaan alati uusia elementtejä tuodaan kehiin. Silti teoksen kokonaisrakenne onnistuu olemaan ehyt. Tekijät luovat kaaren, joka pitää otteessaan. Kussakin kohtauksessa katsoja viivähtää etsimisen äärellä.
Alkujen alku jyrää syliin. Valot vilkkuvat, kitara särisee ja rouhea liike ryskii. ”This is going to be great”, lupaa tanssija. Alku luo hurjat odotukset mutta myös rikkoo ne heti. Liikkeellä aloitetaan varoittamatta, äyskähtäen. Ensimmäinen alku remuaa hetken ja jää sitten kesken. Alkua seuraa toinen ja sitä taas uusi. Välillä tullaan aloittaneeksi ikään kuin vahingossa, tuosta noin se vain lähti. Ja sitten huomataan alun syntyneen. Sen pidemmälle ei nyt haluta mennä. Ja minä katsomossa hyväksyn sen. En jää kiinni edellisiin, vaan kiinnostun: ahaa, mitäs sitten seuraa.
Näyttämökuvat ovat vahvan kontrastisia. Ekolan näyttämöllä rakentamien valotilanteiden luomat varjot sekä Lähdeojan äänilähteet toimivat Myllylahden kanssaesiintyjinä. Välillä varjot lepattavat hauraina hehkuina, toisinaan kaiutinelementit pomppivat hassunkurisina, välillä pieni lamppu tarjoaa tanssijalle levähdyspaikan pimeydessä.
Loppu, esityksen viimeinen alku puhdistaa. Teos hengähtää viimein kaiken katkonaisuuden, repivyyden ja perässä juoksemisen tunteen jälkeen. Osaisinko samaan tapaan jättää asioita taakse ja antaa itselleni luvan uusiin alkuihin jatkuvan kehittelyn, kasailun ja kaiken hallussa pitämisen sijaan?
Yhteisillan teosten estetiikassa ja aiheistossa on hyvin vähän yhteistä. Kuitenkin molempien tekijät puhuvat taiteilijan tehtävästä unelmoijana, kokeilijana. Teokset näyttäytyvät ehdotuksina toisin tekemisestä, normien ja yleisen kyseenalaistamisesta. Ne muistuttavat unelmoinnin tärkeydestä ja taiteesta mahdollisuuksien paikkana, utopioiden kotina.
Laura Lehtinen
Kirjoittaja on taiteesta ja sen ympäriltä kirjoittava freelancer, tanssin tekijä ja kirjoittamisen opettaja.
Yhteis(ty)ö ja I WILL TELL YOU WHEN I’M READY yhteisillassa Zodiakissa 30.3.-4.4.2016
Yhteis(ty)ö
Esityskonsepti: työryhmä
Koreografia: Kati Raatikainen, Luka Raatikainen
Tila- ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Äänisuunnittelu: Johannes Vartola
Esiintyminen: Milla Martikainen, Kati Raatikainen, Luka Raatikainen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kati Raatikainen
Kuvat: Elina Brotherus
Kuvassa vasemmalta: Milla Martikainen, Luka Raatikainen ja Kati Raatikainen
I WILL TELL YOU WHEN I’M READY
Koreografia, konsepti, esitys: Sanna Myllylahti
Äänisuunnittelu: Otso Lähdeoja
Valosuunnittelu: Meri Ekola
Dramaturgia: Minna Harjuniemi
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Sanna Myllylahti
Residenssit: Routa, Taideyliopisto ETLAB, Quanta (Art), Cap Vermell Cultural Centre
Kuvat: Laura Kauppinen