Jos on käynyt Istanbulin basaarissa, vaellellut osastolta toiselle kuparipannujen, makeisten ja mattojen seassa, pystyy helposti kuvittelemaan, miltä näyttää Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen uutuusbaletti Le Corsaire, eli Merirosvo.
Kaikki orientalismiin liitetyt visuaaliset elementit ovat vahvasti läsnä näyttämöllä. Tekisi mieli jopa väittää, että näyttäviä arabeskeja viljeltiin koreografiassa tavallista enemmän. Le Corsaire –balettia ei ole aikaisemmin esitetty Suomen Kansallisoopperassa. Nyt nähty versio on saksalaista käsialaa lavastusta ja pukuja myöten. Näyttämöllepanona esitys on ehtaa epookkia. Kaikki näyttää siltä kuin tuhannen ja yhden yön saduissa on totuttu näkemään. Mutta kyse onkin paluusta juurille. Vuonna 2007 ensi-iltansa Münchenissä saanut Le Corsaire on pyritty palauttamaan sen pietarilaiseen asuun vuodelta 1865.
Syntyhetkensä jälkeen baletti on jatkanut elämäänsä ja siihen on vuosien saatossa lisäilty musiikkia ja tanssinumeroita hyvin vapaalla kädellä. Nyt nähtävä versio on kyetty rekonstruoimaan Mariinski-teatterissa säilyneiden notaatioiden pohjalta. Toisaalta siinä nähdään myös teokseen myöhemmin liitettyjä osia, kuten balettikilpailuista tuttu pas de deux ja toisen näytöksen kukkaispuutarha.
Toisen miehityksen pääosissa tanssivat Tiina Myllymäki Medorana ja Samuli Poutanen merirosvo Conradina. Yleisön suosikiksi kohosi kuitenkin orjan roolissa tanssinut Ilja Bolotov, jonka tanssi oli huiman ilmavaa ja tarkkaa. Yleisön joukossa oli tällä kertaa paljon pikkupoikia, jotka ansaitusti hurrasivat Bolotoville tämän tultua kiitoksiin kerta toisensa jälkeen. Le Corsaire onkin oiva teos juuri pojille: siinä on riittävästi tapahtumia, nopeutta ja mielenkiintoisia miesrooleja. Satuin istumaan poikalauman takana, enkä havainnut heissä illan aikana minkäänlaista herpaantumista. Päät heiluivat pikemminkin tanssijoiden tahtiin, kun pojat koettivat muita lyhyempinä löytää parhaan raon nähdä näyttämölle.
Tiina Myllymäki ja Samuli Poutanen selvisivät rooleistaan kunnialla, mutta ilta ei ehkä ollut aivan nappisuoritus. Yleensä niin karismaattinen Tiina Myllymäki pääsi kunnolla loistamaan vasta väliajan jälkeen. Myllymäellä on niin vahva läsnäolo, että hän pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun saa koko näyttämön käyttöönsä. Samuli Poutasen tanssi vaikutti yllättävän raskaalta, mutta toisaalta hänen roolisuorituksensa oli hauska. Hauskuutta löytyi teoksesta muutenkin: moni sivuosan esittäjä oli saanut kunnon hahmon ja sitä kautta lisää näkyvyyttä näyttämöllä. Erityisen hauskoja ja mieleenpainuvia olivat monet karakteerinumerot.
Väliajan jälkeen Le Corsairessa nähtiin varsinainen vaaleanpunainen kukkameri, kun kymmenet balettikoululaiset tulivat lavalle kantaen kukitettuja kaariportteja, joiden välissä tanssijat liikkuivat. Kukkia oli niin paljon, että kokeneetkin tanssijat joutuivat pälyilemään lattialle, etteivät olisi tallanneet seppeleiden päälle. Tämä ’pas de fleur’ tai ’jardin anime’ kuten sitä kutsutaan, oli todellinen ’turkish delight’ -marmeladi: Hieman liian imelä, mutta kerran nautittuna mielenkiintoinen makuelämys.
Joku voisi sanoa Le Corsairea pölyiseksi, mutta on toisaalta mielenkiintoista nähdä kunnolla rekonstruoituja versioita vanhoista baleteista. Vanhojen balettien estetiikka alkaa jossain määrin muistuttaa jo maailmalla, joskaan ei Suomessa jalan sijaa saanutta, steampunk-ilmiötä. Ehkä panoksia kannattaakin sijoittaa enemmän kokonaan uusiin teoksiin, kuten jouluna maailman ensi-iltaan tulevaan Lumikuningatar -balettiin, kuin tekemällä aina uusia versioita vanhoista klassikoista.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
