Veera Lamberg – Vaihto-opiskelijan työharjoittelutunnelmia Helsinki Dance Companyn parissa. Lontoossa kansainvälistä tanssitarjontaa seuranneena oli mukava todeta, kuinka korkeatasoista ja kilpailukykyistä tanssia Suomessa tehdään.
Riemukuplan riemua etsimässä ja löytämässä
Seurasin Helsinki Dance Companyn harjoituksia kahden viikon ajan työharjoitteluna, joka kuuluu opintoihini Labanissa, Lontoossa, jossa opiskelen toista vuotta BA (Hons) Dance Theatre -linjalla; näin suomalaisittain valmistun siis runsaan vuoden päästä tanssitaiteen kandidaatiksi.
Harjoitusten seuraaminen suomalaisen nykytanssin ”lippulaivassa”, maamme nykytanssikentän suurimmassa vakituisessa ryhmässä, oli paitsi antoisa kokemus opiskelijan näkökulmasta, myös elämys pelkästään taidenautintona. Kiinnostavaa ei ollut vain koreografia ja sen toteutus sinänsä, vaan se, kuinka tanssijat heittäytyivät jokaiseen heille annettuun tehtävään niin täydellisesti tehden jokaisesta pienestäkin asiasta tärkeän omalla antaumuksellaan. Täällä Lontoossa monipuolista kansainvälistä tanssitarjontaa ahkerasti seuranneena oli myös mukavaa todeta taas kerran, kuinka korkeatasoista, tinkimätöntä ja kansainvälisesti kilpailukykyistä tanssia Suomessa tehdään.
Ryhmä oli Riemukuplan harjoitusten loppusuoralla, ensi-iltaan oli enää muutama viikko aikaa. Esityksen palaset olivat periaatteessa valmiina, mutta vielä ei ollut tietoa, miten ne liitettäisiin toisiinsa. Kaikenlaista kokeiltiin, ja suunnitelmat muuttuivat joka päivä sellaista tahtia, että jokaiselta työhön osalliselta vaadittiin varmasti hyvää mukautumiskykyä, nopeaa omaksumistaitoa ja miksei pitkää pinnaakin.
Ensi-iltaan asti seuraamani kahden viikon ideoista päätyi ehkä vain alle puolet. Mietin, että jostakusta asiaan vihkiytymättömästä tämä saattaisi tuntua poisheitettyjen ideoiden kokeiluun ja harjoitteluun käytetyn työajan hukkaan heittämiseltä. Sitähän se ei tietenkään ole, vaan pikemminkin ympärivuotisesti rahoitetun ja teatterin suojissa elävän ryhmän luksusta, joka pystyy takaamaan joka suhteessa loppuun hiotun taiteellisen kokonaisuuden. Tinkimätöntä taidettahan kun ei voida tehdä samalla tavalla tulostavoitteellisesti kuin tavaroita tehtaassa.
Edelleen mietin, että tässä suhteessa Helsinki Dance Company on varmasti aivan eri asemassa kuin freelancer-pohjalta toimivat ryhmät, joiden on maksimoitava ajankäyttönsä mahdollisimman hyödylliseksi yleensä riittämättömän rahoituksen puitteissa.
Mukavaa oli myös seurata, miten lämmin työilmapiiri ryhmässä vallitsee. Ison koulun opiskelijana on jotenkin tottunut jatkuvasti todistelemaan tai hakemaan paikkaansa yhteisöstä, vähintäänkin alitajuisesti koko ajan osoittamaan olevansa ahkera ja asialleen omistautunut opiskelija, joka ansaitsee tulevaisuudessa paikkansa ammattikentällä. Eikä asiaa yhtään helpota tietoisuus siitä, että saman auringon säteistä haluaa päästä nauttimaan niin moni muukin oman koulun ulkopuolelta.
Oli hienoa huomata, miten suuri kunnioitus toisia kohtaan teatterilla vallitsi, kenenkään työpanosta ei koskaan kyseenalaistettu, kenenkään ei tarvinnut todistella olemassaoloaan, vaan ilmapiiri oli inspiroiva ja kannustava, ja työhön suhtauduttiin vakavasti, mutta ei vakavamielisesti. Työssä oli ja sai olla hauskaa, ja sivusta seurannutkin sai monesti pidätellä naurunpyrskähdyksiään. Positiivista oli myös, miten loppujen lopuksi demokraattisesti ryhmässä tehtiin päätöksiä, eikä sen enempää johtaja, ohjaaja kuin koreografitkaan halunneet tehdä tanssijoille epämieluisia ratkaisuja.
Haastatellessani tanssijoita esille nousi varsinkin monipuolisen työn opettavuus ja kasvattavuus taiteilijana. Tehtävät musikaaleissa ja muissa teatterin näytelmissä tuovat arkeen vaihtelevuutta, antavat mahdollisuuden oppia tanssiryhmän ulkopuolisilta taiteilijoilta, ja opettavat paljon esiintymisestä yleensä, koska ovat usein paljon kauemmin ohjelmistossa kuin nykytanssiteokset – viidenkymmenenkin esityksen jälkeen on osattava olla tuore ja tehdä työ mielenkiintoiseksi myös itselleen.
Kaiken kaikkiaan tanssijat kiittelivät työolojaan, vaikkakin sanoivat työmäärää raskaaksi, sillä sekä fyysiseen että henkiseen palautumiseen ei aina ollut tarpeeksi aikaa. Ryhmän laaja ikähaitari ja erilaiset taustat antoivat myös oman lisänsä tanssimiseen, ja moni tanssijoista sanoi ammentavansa uutta työhönsä myös muilta ryhmän jäseniltä.
Ihailin aivan erityisesti tanssijoiden uskomatonta monipuolisuutta ja improvisaatiokykyä. Se muistutti minulle tanssinopiskelijana, miten jokaisella epämieluisellakin projektilla on merkityksensä, ja miten paljon pitäisi pyrkiä vaalimaan itsessään niitäkin ominaisuuksia ja liikelaatuja, jotka eivät tunnu omimmilta. Ryhmän erityisyydeksi koin ennen kaikkea huikean ilmaisuvoiman, joka ulottui pitkästi liikemaailman ulkopuolellekin puhtaan tanssin asemaa mitenkään väheksymättä.
On hyvä, että tanssiryhmä pyrkii myös yleisökasvatukseen yhteistyöllä koulujen kanssa, sillä tämä ryhmä jos mikä luulisi olevan kykenevä rikkomaan monipuolisuudellaan ennakkoluuloja nykytanssista sekä laajentamaan tanssin katsojakuntaa. Kaiken kaikkiaan kaksiviikkoinen harjoitteluni jätti minut energiseksi ja innokkaaksi, uusia ideoita ja ajatuksia pursuavaksi, ja jotenkin erityisellä tavalla vakuuttuneeksi siitä, että tällä työllä on tarkoituksensa ja tilauksensa. Ja kieltämättä, myös ylpeäksi suomalaisesta tanssista ja siitä, että itse suomalaisena saan olla osa sitä suomalaista ja jollakin tavalla omaleimaista tanssiperinnettä, joka on jo olemassa, ja jota koko ajan ollaan luomassa. 
Veera Lamberg
Kirjoittaja valmistuu Lontoon Labanista tanssitaiteen kandidaatiksi kesällä 2008.
