Holtitonta sätkimistä, vääntelemistä, baletin muotoja, viuhtomista – kaikkea mahdollista liikettä. Huutamista, kiljumista, hymisemistä, läähätystä – kaikkea mahdollista ääntä. MITÄ NOI TEKEE?
Quintet Circle
Koreografia: Boris Charmatz
Tanssijat: Nuno Bizarro, Boris Charmatz, Anna MacRae, Latifa Laâbissi, Fabrice Ramalingom
Valosuunnittelu: Yves Godin
Näyttämömestari: Frédéric Vannieuwenhuyse
Äänenkäytön ohjaus: Dalila Khatir
Ääni: Olivier Renouf
Musiikki: Henri Cowell, Galina Ustvolskaya ja tanssijat
Tuotanto: Association edna
Olen saapunut seuraamaan Sivuaskel 2009 -festivaalin viimeistä ensi-iltaa Kaapelitehtaalle. Kynä kädessäni ja muistiinpanokirja auki, olen valmiina kirjaamaan ylös kvintettipiirin alkutunnelmia. Pannuhallin korkeus toivottaa tervetulleeksi. Yleisövalo sammuu.
Istun paikoillani, tuijotan viittä esiintyjää. Minuutit kuluvat. En pysty hahmottamaan mitä edessäni tapahtuu, näkemäni ei pukeudu sanoiksi. Hetkeksi havahdun siihen, minkä muistan tanssissa itseäni lähtökohtaisesti viehättävän: Liike ei koskaan selity täysin. Tätä esitystä kohtaan tunnen yhteyttä kehoni kautta, mutta mieleni jää erilliseksi. Takatilaan on asetettu iso musta laatikko, ahtautta heijastavat seinät. Kaikilla on yllään hihaton kokotrikooasu, kirkkaan turkoosi. Mutta mitä tässä oikein tapahtuu? MITÄ NOI TEKEE?
Esiintyjät liikkuvat ikään kuin heitä vaivaisi jokin, mielen tai kehon sairaus ehkä. Outous on alleviivattua, myös ilmeily sekä eläimellisyys. Välillä tanssijat toistavat toistensa liikkeitä, he muodostavat yhteisön. Keskinäiset suhteet näyttäytyvät joko manipuloivana tai välinpitämättömänä. Liikettä on paljon, tempo levoton, en tiedä mihin silmäni laittaisin. Kaaoksesta välittyy kuitenkin suunta, liikkeen tarkkuudesta intentio ja täyteys. Tuntuu kuin seuraisin häkkiin suljettujen eläinten koreografioitua päämäärättömyyttä.
Juuri tätä ajatellessani taivaasta laskeutuu – yllättäen – häkki. Esiintyjät kerääntyvät piiriin, ottavat toisiaan kädestä, alkavat äännellä. Konsepti piirtyy esiin: Piiristä irrotessaan tanssijat tanssivat, piirissä seisoessaan he laulavat. ”Tanssiminen” on holtitonta sätkimistä, vääntelehtimistä, baletin muotoja, viuhtomista – kaikkea mahdollista liikettä. ”Laulaminen” on huutamista, kiljumista, hymisemistä, läähätystä – mitä tahansa ääntä. Nauhalta tulee voimakkaita riitasointuja, epäharmoniaa. Hysteria alkaa uuvuttaa. Liikehdintä muuttuu merkityksettömäksi, intensiteetti katoaa. Kylmät halogeenilamput vilkkuvat juhlavan valotekniikan sinfoniaa.
Esityksen jälkeisessä yleisökeskustelussa selviää, että teos on tehty televisiolle, ei lavalle. Siksi liioitellut ilmeet ja energia. Koreografi selittää, ettei halunnut ohjata teosta, ajatella mitä sen pitäisi olla. Pimeää tai hauskaa – jokaiselle haluamaansa. Jään pohtimaan koreografin vastuuta sekä kysymystä siitä, missä suhteessa taiteella tulisi jotain spesifiä sanottavaa ylipäätään.
Kati Korosuo
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-tanssija.
