Ajatus, että juuri tämänhetkinen taidekritiikki on tasoltaan erityisen alas luisunutta, on varmaankin yhtä vanha kuin lehdissä julkaistu taidekritiikki. Erilaisia tekstejä taiteesta tarvitaan: kaavamaista päivälehtikritiikkiä, anglosaksisen criticism-perinteen edustajia ja pitkiä filosofisia esseitä tai akateemisia analyyseja. Ne kaikki voivat olla ”kunnollista taidekritiikkiä”. Arvottamiselta eivät puolestaan välty nekään kirjoittajat, jotka eivät käytä sanapareja hyvä-huono.

Kritiikin arvosta

Ajatus, että juuri tämänhetkinen taidekritiikki on tasoltaan erityisen alas luisunutta, on varmaankin yhtä vanha kuin lehdissä julkaistu taidekritiikki. Sitä todistaa muun muassa Liikekieli.comissa uudelleenjulkaistu Eino Leinon mietelmä ”Arvostelu” (Helsingin Sanomat 17.11.1914), jossa hän piirtää tekstissään erilaisten kriitikkotyyppien kuvia. Leino arvottaa nämä tyypit paremmuusjärjestykseen ja nostaa korkeimmalle voimakkaasti persoonallisen, uusia teitä raivaavan ja näkemyksellisen kritiikin. Hän myös huomauttaa aiheellisesti, että neroja on kaikilla aloilla harvassa.

Leinon arvotukseen tuntuu yhtyvän moni hänen jälkeensä taidekritiikin laatua tuskitellut. Ja se on ymmärrettävää: näkemyksellistä ja tyyliltään briljanttia tekstiä lukee aina ilolla. Toisaalta on hyvä muistaa, että voimakkaan oman näkemyksen ajajat – tai omaan taiteelliseen tekstiin keskittyvät kirjoittajat – suhtautuvat harvoin lähtökohtaansa, taideteokseen, kovin kunnioittavasti. Usein se jää todellakin vain tekstin lähtökohdaksi nerollisen ajatuksen liitäessä kohti korkeuksia.

Erilaisille foorumeille on syytäkin kirjoittaa eri tavoin ja erilaisia tekstejä taiteesta tarvitaan: kaavamaista päivälehtikritiikkiä, anglosaksisen criticism-perinteen edustajia ja pitkiä filosofisia esseitä tai akateemisia analyyseja. Ne kaikki voivat olla Olli Ahlroosin Liikekieli.comissa kuuluttamaa ”kunnollista taidekritiikkiä” ja ne kaikki voivat herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Lopullista totuutta teoksista ne eivät tarjoa, mutta sellaiseen kai harva enää uskookaan.

Arvottaminen taas on eri asia: sitä on jokaisessa tekstissä jo siitä lähtien, mikä valitaan kritiikin kohteeksi. Arvottamiselta eivät välty nekään kirjoittajat, jotka eivät käytä sanapareja hyvä-huono. Kritiikistä ei voi erottaa arvottamista, mutta arvottaminen voi olla yhtä monisyistä kuin nykyinen tanssitaidekin.

Onko taidekritiikki juuri tällä hetkellä ja Suomessa erityisen huonotasoista? Ei ainakaan tanssin osalta. Suomalaisen tanssikritiikin perinne yltää ajallisesti yhtä kauas kuin tanssitaiteenkin, mutta määrällisesti sitä on tietenkin ollut vaikkapa teatterikritiikkiin verrattuna vähän. Monessa mielessä sen taso on nyt laajalla rintamalla parempi kuin aikaisemmin; suuri osa kriitikoista on sekä kirjoittamisen että tanssin ammattilaisia. Se näkyy esimerkiksi niinkin tylsältä kuulostavassa seikassa kuin asiavirheiden vähäisyydessä. Suureltakin visiolta katoaa pohja, jos se perustuu vääriin olettamuksiin.

Kehitettävää on tietysti silti. Haasteita on niin instituution rakenteissa kuin suhteessa taideteoksiin, jotka rikkovat perinteisiä teosrakenteita ja -positioita. Aiheesta lisää myös www.tanssilehti.fi (Verkkari 15.5.08, Kritiikin jatkuva murros).

Minna Tawast

Kirjoittaja on Tanssi-lehden päätoimittaja.