Favela Vera Ortiz, Buenos Aires – Palmupuita, hyttysiä ja luotiliivejä. Pohjolan räntäsade on enää kaukainen muisto.
Osa 2
31.3.07
Buenos Aires
Kymmenen päivää sitten alkoi kuulemma syksy. Sanoi hänen ystävänsä, joka lähti sitä edellisenä päivänä Suomeen. Hän sanoi että se on kumma miten se syksy aina alkaa samana päivänä. Kosmopolitrukista ei tuntunut syksyltä sinä päivänä, koska oli noin plus kaksikymmentäkahdeksan astetta ja hyvin kostea päivä.
Virallisesti syyskausi alkoi kai jo pari viikkoa aiemmin koska koululaiset aloittivat syyslukukauden. Sen huomasi selvästi, koska yhtenä päivänä kaduilla olikin paljon koululaisia koulupuvut päällä. Millaistakohan olisi ollut olla koulussa, jos olisi ollut koulupuvut, hän mietti.
Tänään satoi vettä, mutta oli silti lämmin, noin 22 astetta plussaa. Hän oli treeneissä lähes koko päivän. Kammottavaa miten nopeasti aika alkoi kulua heti kun alkoivat treenit ja aikataulut. Juuri tänään hän ajattelee kauhuissaan – enää kolme kuukautta aikaa täällä! Silti hän ikävöi ystäviään. Hän miettii, että ihanteellisinta olisi omistaa sellainen Star Trek molekyyllinsiirrinlaite, jolloin voisi muuttaa paikasta toiseen ultranopeasti.
Hän on oppinut, että vessan vetäminen – jotta se ei jää valumaan – on tekniikkalaji. Hän on keksinyt mikä se sana oli jossa hänellä viimeksi löi pelkkää tyhjää suomikielikelan kohdalla. Se on i l m a s t o i n t i l a i t e eikä mikään tuuletin. Siinä kesti kyllä yli viikko ennenkuin työmiehet saapuivat hänen kotiinsa tekemään työnsä valmiiksi. Sen jälkeen hän sai odottaa vielä pari päivää ennenkuin tulivat toiset työmiehet laittamaan vesiputken alas pihalle asti, jotta hän voisi käyttää koko laitetta. Hän sai tietää miksi Carolina oli lisännyt omalle koneellensa salasanan – siksi että hänen kämpässään seiniä uudelleen maalaavat työmiehet olivat eksyneet pornosaiteille työpäiviensä aikana. Ja hän ymmärsi olleensa onnekas sammuttaessaan hellan jo hetkeä aiemmin ennenkuin kaasuputki oli rämähtänyt pois paikoiltaan. Hellankorjaaja on jo käynyt, mutta silti hän ei pidä kaasuhellasta.
Hän on oppinut, että hänen telkkarissaan on kuusikymmentä kanavaa. Kun hän laittoi sen päälle ensimmäisen kerran sieltä tuli Pieni talo preerialla dubattuna espanjaksi. Hänelle tuli nostalginen olo. Siitä, että se oli Pieni talo preerialla – ei siitä, että se oli dubattuna espanjaksi.
Hän on oppinut naapuriensa kännyköiden soittoäänet sekä musiikkimaun, ja hän tietää mitä televisiokanavia he katsovat ja mitä radiokanavia kuuntelevat. Hän päätti perustaa kilpailevan kuunteluyrityksen ja osti cd-mankan. Joten naapurit ovat jo saaneet annoksen maailmanmusiikkia – myös Suomesta. Tämä kaikki siksi, että hänen ikkunansa on sisäpihan kuiluun, joka on noin 8×6 metriä, ja jossa kaikki äänet kuuluvat muille. Häntä ei haittaa nukahtaa pienessä metelissä. Mutta bileet aamu 5 asti ovat toinen juttu. Kun hakataan pöytää ja lauletaan. Onneksi hänellä ei silloin ollut edessä työpäivä.
Hän elää illuusiossa. Hän luulee jo, että on ihan normaalia mennä joka päivä syömään ravintolaan, jos tahtoo, ja ottaa taksi, aina kun haluaa, viedä pyykit pesulaan, ja olla diskossa aamu klo 6.30 asti, jos tahtoo. Ja että kun astuu ovesta ulos kadulle siellä on 14 miljoonaa muutakin ihmistä. Ja palmupuita.
Hän saa viestin Suomesta – sataa räntää. Hän ei ihan tarkalleen ottaen muista miltä se tuntuu kun räntää sataa vaakasuoraan ja se on hänestä ihastuttavaa.
Hän kävi äänestämässä Suomen suurlähetystössä. Ulkona kadulla oli taas Botnian sellutehtaan vastustajien mielenosoitus. Paukkupommit pamahtelivat, musiikki soi ja poliisit valvoivat tilannetta.
Hän on käynyt jo kuukauden tangotunneilla ja hän on on innoissaan. Pisin aika ilman tangoa on ollut neljä päivää. Hän on ostanut jo kahdet tangokengät. Hänestä on jo viikon tuntunut ihan normaalilta kävellä korkeilla koroilla. Ja tanssia korkeilla koroilla! Hän miettii, että mitä jos jäisikin Buenos Airesiin loppuiäkseen tanssimaan tangoa. Ja sitten hän muistaa, ettei se mitä todennäköisimmin ole ollenkaan mahdollista. Silti hän menee taas tangotunnille. Ja miettii, että mitä jos jäisikin loppuiäkseen tanssimaan tangoa Buenos Airesiin. Hän on käynyt jo pari kertaa milongassa (tangotanssiaiset), ja miettii, että mitä jos jäisikin loppuiäkseen.
Samaan aikaan hän miettii omia treenejään ja huitoo käsillään keskellä katua suunnitellessaan uutta liikemateriaalia seuraavia treenejä varten. Hän huomaa sen aina vasta kun tajuaa että ohikulkijat katsovat, jolloin hän pitää pienen tauon. Sitten hän huomaa parin kadunkulman päästä taas huitovansa ja miettii että ei kai sillä niin väliä ja jatkaa huitomista. Hän tekee uutta tanssiteosta, työnimeltään ”Moerae” paikalliselle kolmen naistanssijan ryhmälle ” Fuera de Eje”. Lisäksi hän on jo sopinut yhdestä uudesta työproduktiosta, ja tunnustaa itselleen olevansa työnarkomaani, ja toivoo pääsevänsä tästä tavasta eroon mahdollisimman nopeasti. Hän ei ehdi keskittyä espanjan kielen opiskeluun, koska hänellä on liikaa töitä.
Teoksen ”Moerae” ensi-ilta on toukokuun alussa Villa Ocampon puistossa (www.villaocampo.org). Ensimmäisten treenien jälkeen puistossa hän on täynnä hyttystenpuremia. Hänen serkkunsa Lucas katsoo hänen jalkojaan kauhuissaan ja sanoo ettei ole koskaan nähnyt mitään tuollaista. Hän muistaa olleensa jo pienenä aina voittaja kun kilpailtiin siitä, kenellä on eniten hyttystenpuremia esimerkiksi polvesta nilkkaan asti oikeassa jalassa. Lucas pelottelee häntä sanomalla, että denguekuume on tappava tauti. Mutta hän tietää, että denguekuume-epidemia on ollut Paraguayssa, ja vain pari tapausta on havaittu Argentiinan pohjoisosissa. Apteekista on sekä hyttyskarkotteet että hyttystenpuremiin tarkoitetut voiteet loppu. Vasta kolmannesta apteekista hän saa voidetta, joka hillitsee kutiamista. Hän ostaa samantien viisi purkkia varastoon, koska ajattelee, että puistotreenit jatkuvat vielä pitkään. Jo seuraavissa puistotreeneissä hyttysiä onkin vain vähän, mutta hän silti toivoo, että ne eivät ole turistimatkalla Paraguaysta asti.
Esityksen budjetti on enempi lähes miinuksen puolella, joten siinä ei ole mitään uutta. Hän miettii ekologisia vaihtoehtoja, ja innostuu valkoisista muovikasseista, joita saa koko ajan joka paikasta. Hän ompelee peruukin valkoisista muovikasseista, ja on siihen ihan tyytyväinen. Treenit etenevät ja ideat kehittyvät. Iltatreenit ovat paikalliseen tapaan klo 21.30 – 23.30. Se on hänelle uutta. Kun hän menee ensimmäisen kerran iltatreeneihin hän näkee paikallisten aluetta valvovien poliisien päällä luotiliivit. Sekin on hänelle uutta.
Hän on ollut Buenos Airesissa jo seitsemän viikkoa ja toivoo, että aika kulkisi hitaammin, koska hänellä ei selvästikään ole aikaa kaikkeen siihen, mitä hän haluaisi tehdä.
Koreografi Favela Vera Ortiz työskentelee Buenos Airesissa 30.6.2007 asti ja tilittää ajoittain matkatunnelmiaan tässä juttusarjassa.
