Kysymykseen mitä buto on, vastaus tuntuu olevan henkilökohtainen, kunkin tanssijan itse etsittävä. Työpajojen osallistujia on yhdistänyt pyrkimys yli ruumiin ja mielen esteiden, kohti sisäsyntyistä liikettä. Tämä tanssi suhtautuu ihmiseen henkis-ruumiillisena olentona väheksymättä kumpaakaan puolta.

Buton ydintä etsimässä

Niin katsojana kuin tekijänä, buto-tanssi on välittänyt minulle alitajuisia mielen maisemia, kokonaisvaltaisia ja vaikeasti sanoitettavia vaikutelmia. Buto on kiinnostava sekoitus hikeä ja filosofiaa. Muutaman Ken Main ja Tadashi Endon workshopin koettuani koetan nyt sanoittaa erityisen ja oivalluksia tuottaneen tanssin ja harjoittelun kokemustani.

Kysymykseen mitä buto on, vastaus tuntuu olevan henkilökohtainen, kunkin tanssijan itse etsittävä. Työpajojen osallistujia on yhdistänyt pyrkimys yli ruumiin ja mielen esteiden, kohti sisäsyntyistä liikettä. Tämä tanssi suhtautuu ihmiseen henkis-ruumiillisena olentona väheksymättä kumpaakaan puolta.

Ennen ensimmäistä kokemustani butosta olin saanut eräässä Metsälintu Pahkisen tanssityöpajassa palautetta, jonka mukaan liikekieleni, johon olin vasta itsekin tutustumassa, voisi ”sopia butoon”. Palaute innosti minua kokeiilemaan, mutta on myös myöhemmin ihmetyttänyt minua. Mitä on butoon sopiva liikekieli, onko mikään siihen sopivampaa kuin joku toinen?

Buto-tanssissa on tunnusomaisia piirteitä, kuten minimalistinen ja paikoin groteski liikekieli, valkoisiksi kalkitut tanssijat ja hitaus. Silti luonnehdinta ei tunnu tekevän oikeutta tanssille. Ominaispiirteet kumpuavat buton juurilta Japanista, jossa Tatsumi Hijikata ja Kazuo Ohno loivat buton estetiikkaa. Työpajassaan Tadashi Endo kertoi vertauksen butokukan siemenistä, jotka ovat levinneet Japanista maailmalle ja kukkivat nyt eri väreissä, riippuen kasvupaikasta. Vain japanilainen voi tanssia japanilaista butoa, eikä sen estetiikan pintapuolinen kopioiminen ole mielekästä. On olennaista etsiä butoaan, kehittää siitä itsensä näköinen.

Buton jakamaton ydin tuntuu olevan ennen kaikkea filosofinen: butossa on kysymys ihmisen näkemisestä osana luontoa, kokonaisuutena jossa rumuus ja kauneus, alitajuinen ja sanoin käsitettävä elävät samanaikaisesti. ”Every flower has it roots” – Ken Mai kiteytti. Maan alla oleva, epämääräinen ja pimeässä viihtyvä juurakko synnyttää kukan kauneuden, ruma mahdollistaa kauniin. Silmin nähtävän todellisuuden lisäksi on olemassa pinnan alla oleva, piilotajuinen todellisuus.

Butoa määrittää ajatus liikkeen sisäsyntyisyydestä, pyrkimys kehon ja mielen yhteyteen. Harjoittelu on silti kurinalaista ja osin hyvin tarkkarajaista. Kysymys ei ole meditaatiosta, Tadashi Endo korosti usein.

Ken Main Butoh Aestetics -työpaja viime keväänä muutti käsityksiäni opettamisesta ja tanssista yleensä. ”Kaikki ovat yhtä lähellä tai kaukana totuudesta täällä” – mainitsen oppimispäiväkirjassani. Opetus oli harvinaislaatuista, sillä Ken Mai i kommentoinut yksilösuorituksia sanallakaan. Salissa ei ollut myöskään peiliä, mikä nyt jatellen on ennemmin sääntö kuin poikkeus butoa harjoitettaessa.

Harjoittelussa vuorotteli kaksi pääsuuntaa –  tekniset ja improvisaatiopohjaiset harjoitukset. Luonteeltaan selkeän tarkoissa teknisissä harjoitteissa keskivartalon hallinta ja kehotietoisuus korostuivat. Harjoituksissa oli vivahteita aasialaisista taistelulajeista ja japanilaiset perinteet geisha-kulttuuria myöten antoivat sävynsä työpajaan.

Ennen teknis-luonteisia harjoituksia Ken Mai näytti kerran esimerkkiä, sanoi muutaman sanan joista ehkä kahdesta sain selvää ja sitten aloitimme. Hetken pälyillyn ja epävarmuuden jälkeen jokainen teki niin kuin oli nähnyt ja ymmärtänyt. Tehtävänantoja ei satunnaisista pyynnöistä huolimatta tarkennettu loputtomiin.

Suhtauduin teknisiin harjoituksiin kuin lapsena kärrynpyörän harjoitteluun, yritin keksiä itse kuinka temppu on mahdollinen. Ei nyt eikä silloinkaan kukaan kertonut minulle missä teen väärin, mutta kehitystä tapahtui. Opetin itseäni, ja se palkitsi minut. Tuntuu, että sisäinen opettajuus on osa buton ”metodia”.

Vastapainona teknisille harjoittelulle toimivat liikeimprovisaatio-osiot, joille Ken Mai antoi teeman tai otsikon. Tunnelma Teatterikorkeakoulun salissa oli syvän keskittynyt, suorastaan harras. Ken Mailla oli mukanaan musiikkia ja kaksi pientä, omituista soitinta joita hän soitti harjoitusten taustalla. Improvisoimme usein ensin koko ryhmä, sitten niin että toinen puoli ryhmästä katsoi.

Katsomiskokemus oli toisinaan yhtä voimakas, vaikkakin erilainen, kuin tanssiessa. Yhä ihmettelen mikä teki tanssivista osallistujista niin kiinnostavia katsoa. Tulimme hyvin erilaisista taustoista, vaikka suurin osa työskenteli esittävän taiteen kentällä tavalla tai toisella. Olimme eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä. Vaikuttavuus perustui ehkä keskittymiseen, se teki osallistujista  jollain tavalla itsetiedottomia, paljaita ja siksi yksilöllisiä. Nämä raitiovanulla tai autolla Teatterikorkeakoululle matkanneet city-ihmiset olivat hetken aikaa alastomia eläimiä butoa harjoittaessaan.

Mielikuvat ovat elimellinen osa butoharjoittelua. Alkuun osa saamistamme otsikoista ja teemoista, muun muassa kävely kukan terälehtisateessa tai perhosena olo hämmensi minua. Totaalisen kauneuden vilpitön kuvittelu ja ilmentäminen herätti epämääräisiä syyllisyyden ja teennäisyyden ajatuksia. Ensireaktion hälvennyttyä ääripäiden ilmentäminen teki niistä jotenkin neutraaleja, ja henkilökohtaisesti aiempaa todellisempia minulle: Minä olen kaunis ja ruma.

Lukuisien perhosena olo -yritysten jälkeen löysin itseni ensimmäistä kertaa tilanteesta, jossa uskoakseni mieleni liikutti ruumistani. Olin ensin ajatellut olevani värikäs päiväperhonen, mutta osoittauduinkin harmaaksi ja uljaaksi yöperhoseksi. Koska mielikuva tuli niin voimakkaana ja sain jälkikäteen kurssitovereiltani hyvää palautetta työstäni, kirjoitin mielikuvan ylös: ”Ensin näin vain öistä kanervikkoa ja taivasta. Oli aivan hiljaista ja viileää kun minä kuoriuduin. Tunsin miten veri virtasi samettisiipiini. Ne olivat vahvat ja pehmeät. Tunsin miten ilmavirta liikutti turkkiani. Niin, minulla oli tuhkanharmaa turkki samettiviittani alla.”

Tadashi Endo närkästyi kysyessäni eräällä tauolla puolihuolimattomasti ”Are there any butoh schools in Germany”. Kysymykselläni tarkoitin, onko buton täyspäiväinen harjoittaminen mahdollista. Hän kertoi ettei maailmassa ole yhtään buto-koulua,  butoa kun ei voi opettaa. Ehkä hän halusi korostaa, ettei ole mitään varsinaista buto-metodia, mutta ymmärsin vastauksen myös viittaukseksi siihen, että totuus butosta on henkilökohtainen. Vain harjoittamalla sitä kehittyy siinä.

Saara Laakso

Kirjoittaja on liikkuva ja kirjoittava esittävän taiteen opiskelija.