Zodiakissa järjestettiin toukokuussa 2007 toista kertaa Z-in-motion esitystapahtuma, joka tarjosi erilaisia näkökulmia tanssin sisällöistä, ilmaisukeinoista ja tämän päivän kehityssuunnista. Seuraavassa kirjoituskokoelma johon sisältyy erilaisia katsomiskokemuksia Z-in-motionin ohjelmistosta. Kirjoitusten kokoamiseen ja toimittamiseen ovat osallistuneet: Heli Meklin, Sari Palmgren, Jaakko Simola, Jenni Koistinen ja Virva Talonen. He ovat tanssitaiteilijoita, jotka toimivat muun muassa osana Zodiakin Z-score ryhmää.
Z-in-motion 2007
Mixtape
Koreografia: Felix Marchand
Untitled
Koreografia: Heli Meklin
Felix Marchand ja liike joka ei katsojan mielestä ’kestänyt’
Olin innoissani ja hyvin tunnelmin istunut Felix Marchandin teoksen Mixtape katsomossa kymmenisen minuuttia. Marchand toisti jonkinlaista liikesarjaa musiikin tahdissa kun yhtäkkiä havaitsin sitä katsoessani ajattelevani, että ’tuo liike ei nyt kyllä kestä, tämä ei taida olla sittenkään kovin hyvä.’ Ajattelin joko että Marchand oli valinnut ’huonon’ liikkeen tai ei tehnyt sitä ’kunnolla’ tai että se oli ’jotenkin keskeneräinen’. Mitä häh? Tämä hetken huomio sai minut huolestuneena pohtimaan millaisin odotuksin katsomossa oikein istun ja mistä lähtökohdista teosta katson.
Marchandin konsepti perustui yksinkertaisesti selitettynä kokoelmakasettiin, jollaiseksi itse teoskin muodostui yleisön saadessa valita illan aikana esitetyt kappaleet. Myös Marchandin liikkuminen pohjautui kokoelmaan mm. eri teoksista tai muista yhteyksistä itselleen tuttuja liikkeitä ja liikesarjoja. Marchandin valloittava, poikamaisen välitön olemus loi heti tilaan tullessa mukavan ja hyvin epämuodollisen tilanteen tunnun, joka oli helppo hyväksyä ja ottaa sovituksi käyttäytymismalliksi. Tilaan muodostui ilmapiiri, jossa katsojien ei tarvinnut istua hiljaa paikallaan, vaan rupattelu ja kommentointi tai kulloisenkin musiikin mukana laulaminen tuntui sallitulta, eikä vienyt keskittyneisyyttä pois itse tilanteelta. Vierustovereihin tutustuminen ja teokseen osallistuminen valitsemalla ryhmissä musiikit Marchandin jakamilta kokoelma cd:iltä oli yksinkertaisesti hauskaa ja viritti paitsi sen hetkiseen tilanteeseen, myös moninaisiin muistoihin omista eri tilanteissa luoduista kokoelmakaseteista.
Sekä esillä olon että joukkoon kuulumisen tarpeetkin tulivat onnistuneesti tyydytetyksi kun oman ryhmän valitsema biisi vuorollaan soi koko tilassa Marchandin tanssiessa teostaan. Nämä kaikki vaikuttivat teoksen ja katsomiskokemuksen kannalta merkittäviltä. Miten kaikkeen tähän liittyy/mahtuu ajatus siitä onko joku liike ’kestävä’? Ja mitä sekin tarkoittaa? Kestävä suhteessa mihin? Ja millä tavalla keskeneräinen?
Kuinka kauan lintujen täytyisi kuolla?
Eräässä teoksestani Untitled kirjoitetussa kritiikissä kommentoitiin, että esityksen loppupuolen lintujen ampumisjakso oli aavistuksen liian pitkä. Ajattelin kommentin olevan omituinen suhteessa siihen, mihin kontekstiin teos omasta mielestäni asettui tai mikä oli teoksen ns. ’juju’. Omasta mielestäni teoksen oleellisin anti ei perustunut ajan käytön kompositiolle. Kommentoiko kriitikko kuitenkin juuri tätä?
Koin, että taiteen arvottamista ja taiteen katsomisen ja kokemisen motiiveja luotaavasta käsitteellisestä teoksesta kirjoitettaessa tuntui jotenkin toissijaiselta nostaa esiin kauanko jonkin yksittäisen tapahtuman tulisi kestää. Ajankäytön kompositiolla voi toki missä tahansa teoksessa luoda monenlaisia merkityksiä, mutta tuntuiko sitten tämän teoksen kannalta antoisimmalta pohtia kauanko lintuja ammuttiin? Minusta se tuntui enemmänkin makukysymykseltä. Makukysymyksistä voinee kiistellä loputtomiin, mutta taiteesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa tuntuisi antoisammalta pohtia vaikkapa kuinka teos suhteutuu ja kiinnittyy maailmaan ja mitä se voisi siitä paljastaa. Tuntuisi hyvältä osata sijoittaa teos jonkinlaiseen historialliseen, aatteelliseen tai mihin tahansa kontekstiin tai vaihtoehtoisesti ei sijoittaa sitä minnekään, jonka valossa väkisin yrittää tulkita sitä.
Keskeneräisiä hahmotelmia
Palaan vielä keskeneräisyyteen. Ajattelin ettei Felix Marchandin liike ‘kestänyt’ mm. siksi, että se oli mielestäni jotenkin keskeneräinen. Ajattelin, ettei Marchand ollut ajatellut liikkumistaan loppuun asti. Ettei liike ollut ‘valmis’. Tuossa kohtaa ajattelin, että Marchand oli suunnitellut teoksen päässään ja paperilla, muttei ollut kokeillut liikkumista kehollaan ajatellen (minkä tanssintekijänä itse koin tärkeäksi) ja että liikkuminen siksi oli jäänyt vähän hahmotelmaksi ja että se oli huono asia.
Myös Z-in-motion –tapahtumasta kirjoitetuissa kritiikeissä huomioitiin keskeneräisyyttä. Puhuttiin luonnosmaisuudesta ja teosten valmiusasteesta. Nämä molemmat koettiin jonkinlaisina arvoina. Teoksia mm. ‘vaivasi luonnosmaisuus’ ja toivottiin ettei ‘luonnosmaisia teoksia’ julkaistaisi syystä, etteivät kirjailijatkaan julkaise luonnoksiaan. Tämän negatiivisena koetun luonnosmaisuuden tai teoksen puutteellisen valmiusasteen ajateltiin myös johtuvan tekijöiden nuoruudesta ja sen aiheuttamasta kiihkosta päästä esittämään vaikkapa sitten ei ihan valmista teosta.
Aloin pohtia että mikä sitten on valmis teos? Minkälaisista asioista valmis teos oikein koostuu? Täytyykö siinä olla esimerkiksi alku, keskikohta ja loppu vai voisiko teoksen ajatella voivan rakentua jostain ihan muusta? Mietin myös onko olemassa hyvää keskeneräisyyttä ja huonoa keskeneräisyyttä? Mihin suhteutettuna Marchandin liikkuminen tässä yhdessä kohtaa teosta vaikutti minusta keskeneräiseltä ja ei ‘kestävältä’ tai missä asiassa se keskeneräisyys minusta oikein näyttäytyi? Entäpä jos liikkumisen nimenomaan täytyi olla keskeneräisen oloista koko teoksen kannalta ajatellen? Ja onko sitten olemassa hyvää ja huonoa luonnosmaisuutta?
Luultavasti näinkin on. Mutta onko itse luonnosmaisuus ajateltava arvona? Miksei teoksen olemisen tapa voisi rakentua vaikkapa juuri luonnosmaisuudelle? Ja vielä, eikö kirjallisuuden historiasta löydy luonnosmaisia teoksia ja vaikkei löytyisikään, niin onko tanssitaide jotenkin alisteista kirjallisuudelle ja kirjallisuuden tavoille tarkastella maailmaa?
Lopuksi
Miksi nyt sitten nostin tuon pienen ja sinänsä merkityksettömän tuntuisen lauseen lintujen ammunnasta esiin? Juuri siksi kun se on niin merkityksettömän tuntuinen. Tai miksi ihmettelen yhden liikkeen ‘kestämistä’ ja keskeneräisyyttä ja luonnosmaisuutta? Aloin taas vain pohtia, kuinka sitkeästi vielä 2000-luvullakin meissä tuntuu istuvan ajattelu, että tanssiteoksia täytyisi katsoa (ja niiden täytyisi rakentua) jonkinlaisena tilakomposition, ajankäytön tai liikejatkumon optimaalisena hallintana, taidokkaiden liikesuoritusten sommitelmana tai draaman kaaren toteutumana tai mitä tahansa kukakin sitten teokselta odottaa. Ja vielä, miten kapeana tanssitaiteen olemisen tavat ja mahdollisuudet todellakin nähdään?
Olisiko minun tai kriitikoiden täytynyt osata kontekstualisoida näkemiämme teoksia paremmin? Olisinko voinut katsoa Marchandin teosta enemmän konseptuaalisesta lähtökohdasta, josta teos selkeästi ammensi, kuin käydä sovittamaan yhtä kohtaa siitä jonkinlaiseen ‘visuaalisesteettiseen’ tanssitraditioon? Tai olisinko vain voinut olla kärsivällisempi ja katsoa mitä muuta teoksessa on ja huomata, että tuo kohta joka ei minun mielestäni ’kestänyt’, ei ollut mitenkään keskeneräinen tai epäkestävä suhteessa koko teokseen, vaan sai oikeutuksensa ja merkityksensä teoksen myöhemmässä vaiheessa. Tai olisiko kriitikoilta ammattikirjoittajina voinut odottaa taitoa asettaa teokset teoksille sopiviin ympäristöihin ja historiaan? Tai kykyä nähdä juuri käsillä olevan teoksen tapaa tarkastella maailmaa tai edes sitä mitä se maailmasta tarkastelee sen sijaan että yrittää mahduttaa sitä jonkin tietyn katsomiskannan läpi, mikä ei teoksen kannalta ole välttämättä se sopivin?
Nyt sitten herää kysymys, että täytyisikö jokaisen katsomossa istuvan tuntea tanssinhistoriaa ja –kenttää niin että heti ymmärtäisi miltä kantilta/kanteilta teosta kannattaisi lähestyä, saadakseen tanssiteoksesta itselleen jotain oleellista? Tätä voinee jokainen kohdallaan pohtia. Oma mielipiteeni on kyllä että no ei tietenkään. (Paitsi ammatikseen tanssista kirjoittavan kohdalla, että no kyllä ehdottomasti! 🙂 ) Teoksesta saa paljon erilaisia asioita irti jos kykenee näkemään kuinka ja mihin se sijoittuu. Mutta teoksesta saa myös paljon erilaisia asioita irti jos vain asettuu katsomaan sitä kärsivällisesti ja suostuu kohtaamaan sen avoimin mielin, vaikkei tanssia olisi koskaan aiemmin nähnytkään.
Mielenkiintoisemmaksi kysymykseksi nousee se, mistä kautta ja minkälaisesta mallista kumpuavat ne ajatukset joiden pohjalta teosta yrittää tulkita ja mitä siltä odottaa? Tai minkälaisia taiteeseen tai maailmaan liittyviä arvoja tulee edustaneeksi tai tiedostamattaankin pitääneeksi yllä, joiden pohjalta sitten latelee ‘itsestään selviä totuuksia’. Ehkä tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa kuin osata kontekstualisoida teos, on pyrkiä tiedostamaan ja havaitsemaan millaisista rakenteista oma ajattelu koostuu. Minä ajattelen näin, mutta miksi ajattelen näin?
Heli Meklin
Tässä istun enkä muuta voi
Kohtasin Z in motion –festivaalissa Heli Meklinin Untitled-teoksen, joka tuntui valtavan tärkeältä omannäköiseltä keskustelun avaukselta. Esitys käsitteli tanssiteoksen ymmärtämisen ja määrittelyn vaativuutta ja eroja. Se aktivoi minussa kysymystä tanssista kirjoittamisen ja puhumisen erilaisten tapojen merkityksistä sekä taiteen kohtaamisen tai jakamisen mahdollisuuksista.
Tällä hetkellä minä ajattelen esityksen olevan viritetty tila, jossa sen kokijalla ja tekijällä on mahdollisuus kohdata tai havainnoida maailman ilmiöitä, omaa tapahtumista ja itsen rakentumista kaikilla kehollisilla tavoilla. Uuden kohtaamisessa on aina läsnä myös kokijan historia – eletty kehollisuus.
Kokonaisvaltaisesti koin Untitled-teoksen jälkeen suoruutta. Minulle tuli olo, joka ei halua yrittää miellyttää ketään. Minulle tuli jollain tavalla ehkä jopa raivokas olotila. Rehellisyyden tai maassa seisomisen ilmaisut voivat tavoittaa jotain tästä kokemuksesta. Tanssiteosten ilta oli minulle paikka, jossa tällainen kokeminen tuli esiin. Tämän kokemisen ainekset ovat sekä minussa että siinä tilanteessa, jossa olin. Tanssin merkitykselliset kokemukset eivät minusta rajoitu siis teoksen muotoilemiseen ja älylliseen tulkintaan. Tanssista kirjoittamisen ja puhumisen haaste on kohdata kokemisen ja teoksen potentiaalinen rajattomuus ja usein myös näitä määrittelevien käsitteiden luonne vain suuntaa antavina viitteinä. Yhtä lailla kirjoittaminen kuin tanssiteoskin on mahdollisuus maailman havainnointiin, jossa aktiivisuus voi paikantua kehon tai mielen eri osiin tai rakenteisiin.
Esitysten tekijänä koin Untitled-teoksen oman kokemukseni kautta. Se saattoi koskettaa kaikkia niitä ristiriitaisia monia suuntia, joita minussa on, kun teen esitystä tai kun kohtaan toisten teoksia. Koin esim. taiteen tekemisen vaativuuden ja sen, että kaikki oma haluni siihen ei ole mielestäni aina riittävän vilpitöntä tai merkityksellistä. Tunsin itsessäni myös halun vetäytyä pois taidemaailmasta, joka joskus on eettisesti sietämätöntä esim. vallankäytön muodoissa tai joka ei tue todella tärkeiden kysymysten esiintuloa. Samalla teos toisaalta innosti tekemään omaa työtä ja lisäsi halua keskusteluun – rohkaisi osallistumista kohtaan.
Nykyään en tiedä, haluaisinko tulla toisten kiittämäksi taiteen tekijänä. Kiittäminen ja ymmärrys on ihmisen uskolle varmasti elintärkeää, mutta joskus tuntuu siltä, että en haluaisi tulla lokeroiduksi edes kiittävien lausuntojen muodossa, kun en koe olevani lokeroitavissa. Minussa kuten kaikissa ihmisissä elävät monet potentiaalit, joista kukaan ei voi kuvitella pystyvänsä päättämään mitään lopullista tai lukkoon lyötyä. Enhän myöskään itse pysty määrittelemään omien suuntieni monia mahdollisuuksia lainkaan tarkasti. Tämä on haaste itselleni – miten olla määrittelemättä toisia ylhäältä päin, niin että voi ilmaista oman mielipiteensä mutta ei kavenna toista.
Miten voisin kirjoittaessani teoksesta kunnioittaa sitä kokonaisvaltaista suurta työtä, joka taiteelliseen tekemiseen kuuluu? Esityksen tekijä joutuu esim. tekemään tietoisia valintoja, jotka voivat sulkea jotain muuta pois. Miten voisin taiteesta puhuessani ymmärtää sekä taiteellisen prosessin ja sen suuren tietomäärän, joka tekijällä on, että toisaalta sen vaativuuden ja hämmennyksen, jonka kanssa hän joutuu olemaan?
Merkityksellisyyden kokemus taiteen kohtaamisessa ei suinkaan aina ole se, mistä julkisesti puhutaan tai joka on edes määritellyn aiheen sisällä. Taiteen tekemisessä ja kokemisessa risteilee erilaisia merkitysrakenteita eikä niitä ole syytä väheksyä. Jo toisen ihmisen olemuksen katsominen esityksessä on suuri asia, josta avautuu usein valtavasti merkitysmahdollisuuksia.
Hyvin usein tarkastelen taidetta liittäen siihen itselleni hyvin ajankohtaisia ajatusrakennelmia melko suoralla tavalla. Teokset voivat toimia näin enemmän oman itsen tapahtumispaikkoina tai yhteyksien näyttämöinä. Esim. Katsoessani Nina Viitamäen sooloa Z-in-motionissa ajattelin jollain tasolla juuri lukemiani kirjoja – tällä kertaa Peter Brookin ja Antonin Artaudin teatterikirjallisuuden klassikkoteoksia. Nämä eivät olleet välttämättä suoraan tulkinnallisia välineitä, mutta ainakin mieleni virittäjiä. Teos tuntuukin todella olevan usein tila, johon voi sijoittaa omaa itseään. Ehkä tämä olisi hyvä huomata useammin tanssin julkisessa arvioinnissakin.
Käsitteellistäminen ja luokittelu on ymmärrettävää jäsentämisyritystä, mutta ehkä näiden käyttämisen kyvyssä punnitaan ymmärrys niiden luonteesta liikkuvina välineinä, jotka vain rajaavat joitakin yhteisen kokemuksen suuntia. Taiteesta kirjoittaminen on vaativa tehtävä ja on sääli, että toisinaan teoksien merkitys erilaisissa arvioissa ja keskusteluissa naulautuu kiinni lyhyesti vain parilla adjektiivilla.
Joskus olen ajatuksissani rinnastanut taiteen tekemisen ja rakkaussuhteen. Molemmat merkitsevät antautumista, tekoja, yrittämistä jne. En kuitenkaan voi ajatella toisen ihmisen kohtaamista suorittamisena, joka on muodollisesti määritelty tai olisi määriteltävä tarkasti ennakkoon. Mielestäni suhteeseen liittyy tietty vapaus kohtaamiseen – myös tiedostamattomien energioiden kanssa. Samalla tavalla taiteen teossa ja kokemisessa kosketuspintojen tunnustelu saa olla omalla tavallaan hamuavaa tutkailua ja yhdessä oloa tai jopa eri suuntiin meneviä haluja.
En usko toisen ihmisen muuttamiseen käskemisen metodilla. Uskon, että voin vain jakaa huomioni, tunteeni tms. toisen kanssa ja tästä jakamisesta toinen voi saada impulssin muuttaa itseään. En voi pakottaa toisen rakennetta suuntaan, jonne hän ei ole menossa. Samalla tavalla koen, että jokainen tanssiteos on rakenne, josta saa olla mitä mieltä haluaa. Teos on kohtaamisen paikka, jossa voi tunnustella, mitä haluaa olla ja mitä haluaa kohdata tai mitä haluaa itseensä omaksua. Pitämättömyys ei tee teosta merkityksettömäksi tai totaalisen vääräksi. Jos kohtaamista ei ole mahdollista syntyä, kohtaamattomuuden voi kenties hyväksyä. Kohtaamiseen avautuminen on toinen asia. Se vaatii usein ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta.
Itsereflektio. Mikä on saanut minut kirjoittamaan näin? Miten teos on impulssi yhdistää omia rakenteita ja käytäntöjä itseä toteuttavaksi, oman logiikan omaavaksi kokonaisuudeksi tai yritykseksi pystyttää uskoa johonkin? Olen vaikutteille altis, niitä omaksuva rakenne. Jokainen toistava teko vahvistaa sitä tukevia arvoja tai käytäntöjä tässä maailmassa? Näin on myös kirjoittamisessa. Tässäkin kirjoituksessa heijastan kohtaamiani diskursseja tietoisesti ja tiedosta-mattomasti.
Jaakko Simola
