Zodiakissa järjestettiin toukokuussa 2007 toista kertaa Z-in-motion esitystapahtuma, joka tarjosi erilaisia näkökulmia tanssin sisällöistä, ilmaisukeinoista ja tämän päivän kehityssuunnista. Seuraavassa kirjoituskokoelma johon sisältyy erilaisia katsomiskokemuksia Z-in-motionin ohjelmistosta. Kirjoitusten kokoamiseen ja toimittamiseen ovat osallistuneet: Heli Meklin, Sari Palmgren, Jaakko Simola, Jenni Koistinen ja Virva Talonen. He ovat tanssitaiteilijoita, jotka toimivat muun muassa osana Zodiakin Z-score ryhmää.
Z-in-motion
Seis!
Koreografia: Nina Viitämäki
Satuja
Koreografia: Satu Tuittila
After all -kaiken jälkeen
Koreografia: Sanna Myllylahti
tänään.täällä.me
Koreografia: Jenni Koistinen
Huomio maailmasta ja outoudesta Nina Viitamäen soolon Seis! katsomossa
Tämä ei ole teosarvostelu. Kerron tässä ajatuksesta, joka heräsi katsoessani Nina Viitamäen sooloa Seis! Zodiak –Uuden tanssin keskuksen Z-in-motion –tapahtumassa toukokuun lopussa. Soolo oli outo. Nina Viitamäki oli outo. Hän kertoi kuolleista rotista ja kissoista Jim Morrisonin sanoin ja hillui lavalla mustassa jumppapuvussa ja sukkahousuissa ja lauloi ja tömisteli, välillä pimeässä, välillä valossa.
Tuntui että Nina Viitamäestä olisi voinut nousta esiin mitä tahansa. Hän olisi voinut muuttua eläimeksi tai haihtua ilmaan, enkä olisi ihmetellyt yhtään. En voinut kuin istua suu auki ja olla että mitä ihmettä, välillä nauraa ääneen. Riippumatta siitä miten outoa hänen tekemisensä oli, se tuntui alusta lähtien kauhean tärkeältä. Viitamäki tuntui hyväksyneen kaiken sen outouden joka hänessä ja teoksessa oli, eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tehdä samoin. Sen jälkeen kaikki ei enää ollut pelkästään outoa vaan aloin ymmärtää että niin, tällaistakin on maailmassa.
Seis! herätti minussa ajatuksen outoudesta ja sen hyväksymisestä taiteenlajimme pohjimmaisena olemuksena, sekä tekijänä että katsojana. Olen tekijänä joskus kokenut, että minun täytyisi jotenkin selittää tai pehmentää tanssimisen outoutta. Mutta tanssihan on outoa, jos vertaa siihen kuinka arkisesti ollaan totuttu olemaan (vai onko?). Aloin ajatella, miten tanssitaiteen kannalta mahdottoman tärkeältä tuntuu hyväksyä ja sallia kaikki se outous, jonka taiteenlajimme pitää sisällään. Sen kieltäminen, pienentäminen tai silloin tällöin esiin noussut suurelle yleisölle yksinkertaistaminen tai ’selittäminen’ tuntuvat vievän koko taiteenlajilta pois jotain hyvin oleellista. Jyrkimmillään sen voisi ajatella olevan katsojan (myös siihen suureen yleisöön kuuluvan) aliarvioimista tai tyhmistämistä. Ja miksi ajatella yksinkertaistavansa asioita, jotka pohjimmiltaan eivät ole yksinkertaisia? Ei ainakaan siksi, että pyrkisi tekemään asioista helpommin ymmärrettäviä, koska se tekee niistä vain vaikeammin ymmärrettäviä ja merkityksettömiä kaikille osapuolille.
Ajattelin, että kun tekijä hyväksyy outouden olemuksen, ei katsojana niinkään kyseenalaista outoutta vaan tanssi näyttäytyy enemmänkin että näinhän tämä on, näinkin voi olla ja että ’maailmaan kuuluu tällaisiakin asioita’. Ja että haluan tietää lisää! Katsoessani Nina Viitamäen sooloa, teki välillä mieli nousta seisomaan ja huutaa, että no voi v…u kun tanssitaide on sitten hieno asia! Outous on vahvuutemme! Älköömme peittäkö sitä vaan ottakaamme asiaksemme tutkia outoa ja tuntematonta!
Myönnän kokeneeni oivalluksen aiheuttaman hetkellisen hurmoksen mutta silti, on niin upeaa saada seurata kun joku on pää edellä hypännyt tuntemattomaan ja vielä haluaa rehellisesti ja avoimesti jakaa löytämänsä ja kokemuksensa meidän katsojien kanssa. On valtavan hienoa seurata, mitä kehosta ja sen muistista löytyy kun sinne osaa, viitsii ja haluaa uppoutua niin täysillä kuin Nina Viitamäki oli tehnyt. Vaikutti kuin Viitamäellä olisi ollut Starship Enterprisen tehtävä ’To explore strange, new worlds; (…) To boldly go where no man has gone before’, suuntana tässä kartoittamattoman, loputtoman ulkoavaruuden sijaan kartoittamaton, loputtoman mysteerinen ihminen.
Heli Meklin
Satuja
Satu Tuittilan soolo Satuja on toinen osa soolotanssisarjasta, jossa hän etsii uusia työskentelytapoja, yhteistyön muotoja ja uudistaa liikekieltään. Liisa Pentti oli ollut tässä prosessissa mukana mentorina ja ’kanssakoreografina’.
Teoksen lähtökohtina ovat luonnon eri elementit: kivi, hiekka, multa ja vesi. Nämä elementit muodostivat omat osionsa teoksen rakenteessa. Musiikki tuki vahvasti näitä valittuja elementtejä. Musiikki ja liike toivat mieleeni omia muistojani luonnosta ja siellä vietetyistä hetkistä.
Satu Tuittilan pehmeä ja virtaava liike loivat teokselle meditatiivisen tunnelman. Ajoittain tanssija katosi luontoon ja liikkeeseen, ja osioiden välillä taas nousi esiin tanssija persoonana. Lavastuksena olleet ikkunat näyttäytyivät ihmisen ja luonnon rajapintana, ikkunoina joista luonto avautuu meille.
Minulle heräsi muutamia kysymyksiä Tuittilan työtavoista, joten lähetin hänelle pari kysymystä:
Miten Liisa Pentti oli mukana harjoitusprosesissa?
-Alun perin haaveena oli koreografi-tanssijan ja koreografin välinen yhteistyöprosessi, mitä se voisi olla? Rahoitussyistä se kuitenkin muuttui niin, että Liisan rooli oli jonkinlainen mentori. Käytännössä se tarkoitti muutamia keskusteluja ja yhteisiä harjoituksia. Esittelin hänelle lähtöideoita ja ajatuksiani, teemoja ja niistä juttelimme. Sitten harjoituksissa näytin tekeillä olevaa materiaalia ja sain palautetta sekä hyviä kysymyksiä, jotka selkeyttivät omaa fokustani. Siis keskustelua, vähän meilausta ja puhelinsoittoja.
Olit etsinyt uusia työskentelytapoja ja liikekielen uudistamista, miten nämä asiat kehittyivät prosessissa?
-Yksi tämän teoksen lähtökohdista tai kysymyksistä oli: voisiko tanssiesitys olla rauhoittumisen ja hengähtämisen paikka? Se heijastui ehkä selkeimmin siihen, että halusin antaa aikaa liikemaailmoille joita hain. Halusin löytää mielenkiintoisen liikkeessä olemisen paikan, jossa sitten pyöriskelisin kiireettä. Eli materiaali oli laadullisesti ja teemallisesti koreografioitu, mutta minä elin siinä joka esityksessä. Ehkä tässä prosessissa tuli vähemmän uudistusta vastaan kuin ohjaajan kanssa työskennellessä, mutta mielestäni porauduin kyllä syvemmälle itseäni kiinnostaviin asioihin.
-Toisaalta tässä teoksessa oli haasteena myös soolotanssijuus. Olin jo miettinyt esiintymistäni äitiysloman jälkeen ja tämä oli paluu näyttämölle. Yksi haasteeni olikin kuunnella kehon muutoksia, hyväksyä ja löytää uusia haasteita.
Sari Palmgren
Kokemus kaiken jälkeen
Saavuin katsomaan Z-in-motioniin Sanna Myllylahden teosta After All -kaiken jälkeen takanani pitkä ja henkisesti raskas päivä. Joskus on päiviä, jolloin tuntuu, että haluaa jäädä sänkyyn peiton alle surkuttelemaan milloin mitäkin asiaa, aika pysähtyy ja jalat eivät liiku. Suoraan sanoen; lähtökohtaisesti ei paras päivä tanssiesityksen kokemiseen. Niin luulin.
Olen pohtinut sekä tanssintekijänä että katsojana sitä, miten teos saavuttaa yleisönsä. Mennäänkö teosta katsomaan aina samanlaisella tavalla ja miten katsojan sen hetkinen mielentila vaikuttaa teoksen vastaanottamiseen ja kokemiseen? Samalla olen pohtinut erilaisia katsomiskokemisen muotoja. Mitä tapahtuu jos itse yllättää itsensä?
Esitystilaa ympäröi katsojia varten laitetut tuolit. Tanssijat ovat jo paikalla. Tunnelma on pehmeä, minulla on aikaa asettua tilaan, miettiä omia ajatuksiani. Sitten pelästyn ja huolestun. ”Tästä ei tule mitään, en pysty keskittymään, en ole tarkkaavainen, en analysoi. En kykene vastaanottamaan mitään!” Hetken itsessäni vellottuani luovutan. Tuijotan tanssijoita, katsojia ja koko tapahtumaa. Miten tässä kuuluu olla? Ei tämän näin pitänyt mennä. Tajusin, että luovutin itselleni jo totutusta tavasta katsoa tanssia.
Tanssintekijänä on joskus hankalaa ollessaan katsojan asemassa heittäytyä teokseen. Minulle on muodostunut karrikoidusti tuttu tapa ja sapluuna seurata teosta; ”tanssijoiden läsnäolo, tunnelma, valot, katsojien paikka, dramaturgia, musiikki ja niin edelleen. Analysointilasit päähän ja tarkkaavaiseksi!” Ties kuinka monet kerrat olen itse vaahdonnut siitä kuinka tärkeää on, että teosta voi katsoa avoimena ilman ennakko-odotuksia ja -tapoja. Jäin itse itselleni kiinni.
Myllylahden teos avasi eteeni maailman, jossa kohtaavat kaksi sukupolvea ja kaksi sukupuolta. Kaksi miestä, nuorempi ja vanhempi kulkevat ikäänkuin yhtä matkaa. Kohtaukset vaihtuvat hellyydestä ja tukemisesta turhautumiseen ja lyömiseen. Miesten keskinäisen suhteen lisäksi näyttämölle avautuu oma tarinansa naisen yksityisistä hetkistä. Erilaiset kohtaukset punoutuvat yhteen sarjaksi, jossa jokaisella katsojalla on mahdollisuus löytää teoksen oma punainen lankansa niin halutessaan.
Teos alkoi vaikuttaa minuun eri tavalla kuin olin olettanut. Olin varautunut turvalliseen tapaani katsoa teosta ja nyt juuri sekavassa tilassa olin puolustuskyvytön. Teoksen tanssijat liikkuvat intensiivisesti, tunnen ilmavirran ja hengityksen heidän ohittaessaan minut. Kuulen pianomusiikin ja näen yhden parhaista ystävistäni tanssivan edessäni. Huomaan liikuttuvani. Tätä kokemusta on yllättävän vaikea kertoa sanoin. Se kosketti minua tavalla, jonka tunnistan tapahtuneen joskus aikaa sitten ja jolla on siinä hetkessä vähän tekemistä analysoinnin tai edes perusteltujen mielipiteiden kanssa.
Teos toi inhimillisyyden ja haavoittuvuuden lähelleni. After all -kaiken jälkeen toi minulle mahdollisuuden antaa kokemukseni tulla esiin sellaisenaan. Aika pysähtyi ja jalat eivät liikkuneet. Sain tuta konkreettisesti monesti toistetun lauseen siitä, että jokaisella katsojalla on oman katsomishorisonttinsa, johon vaikuttavat elämäntilanne, kulunut päivä sekä mieliala. En ole enää niin vakuuttunut siitä, että olisi parempi jäädä huonona päivänä kotiin.
Virva Talonen
Kokijana teoksessa tänään.täällä.me
Olin muutamaa päivää aiemmin palannut kaoottiselta ulkomaanreissulta, kun menin katsomaan tänään.täällä.me-teosta. Mieleni oli täynnä raskaita aatoksia. Toivoin, että pystyisin teoksen avulla suuntaamaan mieleni pois menneestä, nykyhetkeen.
Esitystilan eteisaulassa vallitsi rauhoittava tunnelma; sain istua alas nauttimaan kahvia ja keksiä, odottelemaan omaa vuoroani. Jenni Koistinen tuli hakemaan minut sisälle esitystilaan, kuin lääkärin vastaanotolla. Henkilökohtaista, palvelua. Ihanaa. Kättelimme, Koistinen esitteli olevansa minun tanssijani. Sain valita mieleiseni istumapaikan tilassa vapaana olevasta kahdesta eri tuolista. Valitsin nojatuolin lähinnä ikkunoita, joista avautui merimaisema. Tämä tuntui hyvin erityiseltä. Oma paikka, oma tuoli, jalkalamppu, matto ja tanssija, minua varten.
Sain paperia ja kynän, tehtäväksi kirjoittaa ajatuksia kuluneesta päivästäni, aikaa viitisen minuuttia. Kirjoitin:
”Ihan karmee päivä. Oisin halunnu Ervi Sirenin aamutunnille, mut en kyenny. Rebecka heräs kuudelta: ”Kuaa, kuaa. Tettä! Tettä! Miaa, miaa, kiija, kiija…” En kertakaikkiaan jaksa. Mitään. Koti kaaoksessa. Matkalaukku levällään lattialla, kamat sikinsokin. Ikkunat pesemättä. Olen kuopassa. Pelottaa, Ahdistaa. Karmeeta.”
Jenni Koistinen luki tekstini ja valmisti siinä silmieni edessä ajatusteni pohjalta pienen tanssin, jonka toisti nelisen kertaa. Mielestäni se oli ihmeellistä. Ja lohdullista. Minun ankeat tunnelmani antoivat Koistiselle aihetta tanssia, loivat liikettä, tässä ja nyt. Ajattelin, että ehkä tämä päivä oli sittenkin merkityksellinen, sillä tämä tanssi oli syntynyt. Ihailin tanssijan taitoa, avoimuutta ja keskittymiskykyä. Seurasin hänen liikkumistaan ja rauhoituin sen äärelle. Kiitollisena siitä, että sain olla kokijana tässä teoksessa. Tanssi piirtyi selkeänä ja todellisena, ainutkertaisena tapahtumana tilaan ympärilleni ja sisään mieleeni.
Vera Nevanlinna
