Ystävien ihoista

“En enää säikähdä ihoja. Ihoista on tullut ystävällisiä, uteliaisuuteni kohteita, tutkimusalueita. Niistä on tullut ennen kaikkea kiinnostavia!” kirjoittaa Matleena Ikola.

 

Kun ensimmäisiä kertoja tutustuin improvisaation ihmeelliseen maailmaan, hassustihan siinä kävi. Ystävä tuli iholle, enkä tiennyt mitä ajatella. Oma reviirini oli uhattuna. Silloin pelästyin ja peräännyin, muistaakseni. Heittäytyminen hetkeen tuntui äkkiä
kauhean epämiellyttävältä.

Suhteeni on myöhemmin muuttunut, improvisaation ja tanssiin yleensä varmasti myös ystävääni. En enää säikähdä ihoja. Ihoista on tullut ystävällisiä, uteliaisuuteni kohteita, tutkimusalueita. Niistä on tullut ennen kaikkea kiinnostavia!

Sitä, mikä niissä kiehtoo, ei ole helppoa sanoittaa. Ehkä se on sitten se ihmisyys. Verbaalisuudella sitä voi helposti piilottaa todellisen minänsä kauas pois, jonnekin niin syvälle rivien väleihin, ettei kukaan enää tunnista sitä. Kehon kanssa keplottelu ei ole yhtä helppoa. Keho usein paljastaa meidät meille itsellemmekin! Niillä on mieletön taito
kertoa itsestämme asioita, joita sanat eivät voi koskaan täysin tavoittaa.

Kehomme kautta me elämme, kehon avulla me hengitämme. Paikasta paikkaan me kuljemme nimenomaan omassa kehossamme. Sen vangiksi me olemme tähän maailmaan syntyneet ja vaikka kehomme ehkä käy elämässä läpi muutamia muutoksia, samaan kehoon saamme tyytyä aina ensirääkäisystämme viimeiseen hengenvetoon.

Kun keho siis kohtaa toisen, ei koskaan voi tietää, kuinka käy. Mukaan mahtuu usein aimo annos kömpelyyttä ja kompastelua, ja tämä vasta on ihanaa! Sillä eikö tällaista juuri ole usein kommunikointimme, väärinymmäryksineen, väärintulkintoineen? Toki jos hyvin käy, voi
kohtaaminen kehittyä kyseleväksi, kuuntelevaksi, kummastelevaksi. Ihojen yhteiseksi tanssiksi. Joskus yhteinen flow voi luoda yhteyden, josta sanoin kommunikoivat vain uneksivat. Tätä kohti pyrkikäämme!

Matleena Ikola