Tanssin ja musiikin yhdistämistä kokeiltiin Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaaliilla varsin mielenkiintoisella tavalla. Järvenpään Seuratalolla Yksin seurassa -nimisessä konsertissa 27.7.2009 soi klassinen musiikki, jonka vastapainona lavalla nähtiin Jouka Valkaman kolme lyhyehköä koreografiaa Apulannan musiikkiin.
Esitys: 27.7.2009
Koreografia; Jouka Valkama
Tanssijat: Jouka Valkama, Frans Valkama, Annika Nieminen
Musiikki: Apulanta
Jouka Valkaman koreografiat Apulannan musiikkiin virkistivät Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalilla
Musiikkifestivaalin teemana oli tänä vuonna auttaminen, ja kyseinen päivä oli omistettu nuorille ja heidän auttamiselleen. Teema näkyi ja kuului konsertissa erityisen hyvin Valkaman koreografioissa, jotka viestivät niin liikeilmaisunsa kuin musiikinkin kautta. Nuorten suosiossa jo yli kymmenen vuotta pysytellyt Apulanta puhuttelee erityisesti biisien sanoituksilla ja musiikin rosoisuudella.
Alkupuolisko ohjelmasta oli kokonaan omistettu musiikille, mutta väliajan jälkeen Jouka ja Frans Valkama tanssivat ensimmäisen koreografian, jonka taustalla soi Apulannan melankolissävytteinen Rai – Rai – Rai. Miehet olivat pukeutuneet mustavalkoiseen vaatetukseen, ja taustalla jökötti ainoana näyttämörekvisiittana valkoinen vessanpönttö, joka temmattiin mukaan koreografiaan. Puolivälissä musiikki muuttui tyyliltään täysin: perusrockista tuli raivokasta ja punkahtavaa, ja musiikin muutoksen mukana myös liikkeet muuttuivat: isompaa, rajumpaa ja liikkuvampaa.
Lopuksi musiikki loppui apinan pukuun sonnustautuneen Annika Niemisen astellessa näyttämölle. Ilmaisu koreografiassa oli voimakasta, mutta tarinan hahmottaminen oli vaikeahkoa. Mitä pönttö lavalla tarkoitti, ja mikä puolestaan oli apinan merkitys? Yleisössä sympaattinen apina banaaneineen herätti hilpeyttä. Koreografian tarkoitus ei kuitenkaan ollut naurattaa yleisöä, vaan sillä oli selvästi tarina kerrottavanaan, vaikka se jäikin minulle mysteeriksi.
Valkaman toinen koreografia oli sooloteos, jossa hän itse esiintyi. Tanssia taustoitti Apulannan PVC-unelmia. Valkama näytti suorastaan elävän musiikkiin, rosoiseen lauluun ja kitarakomppiin. Sanat olivat puhuttelevat kertoessaan kertakäyttöihmisistä, häviämisen pakosta ja siitä että jokainen on joskus jätetty yksin. Mustiin pukeutunut Valkama liikkui raivokkaasti, ja liike yhdessä musiikin kanssa synnytti kokonaisuuden, joka oli sekä kaunista katsottavaa että ajatuksia herättävää. Apina ilmestyi uudelleen koreografian lopussa riisuen tällä kertaa apinan asunsa. Olin entistä hämmentyneempi.
Illan päätti kolmas koreografia, jossa tanssivat Annika Nieminen ja Frans Valkama. Tanssi oli liikekieleltään vahvaa ja selkeää, mutta itseään toistavaa. Samat kuviot toistuivat, ja koreografia oli jälleen musiikkiin tukeutuva. Tanssia taustoitti Apulannan Hallaa, jossa lauletaan ihmissuhteeseen hiipivästä pahasta, joka vaanii nurkan takana, vaikka sitä yritetään kuinka pakoilla. Niemisen ja Valkaman väliltä välittyi vahva kontakti, ja tanssin intensiivisyys teki esityksestä kauniin ja vaikuttavan.
Kokonaisuudessaan konsertti oli melkoinen sillisalaatti sisältäessään perinteistä klassista, uudempaa musiikkia ja nykytanssia populaarimusiikin tahdittamana. Loppupuoliskolla tanssi- ja musiikkiesitykset lisäksi vuorottelivat keskenään. Voi olla että tästä johtui myös se, että Seuratalo oli vain puolillaan. Sinänsä on positiivista, että tänä vuonna festivaalin ohjelmatarjontaa laajennettiin myös tanssia sisältäväksi. Vaikka musiikki-ihmisiä kiinnostaa yleensä ensisijaisesti musiikki ja tanssi-ihmisiä tanssi, ei muihin taiteenalueisiin tutustuminen ole koskaan pahasta.
Valitettavasti esityspaikka ei ollut lähelläkään ideaalia tanssin esittämistä ajatellen, ja koreografiat olisivat olleet näyttävämpiä, jos tila ei olisi antanut niin sullottua vaikutelmaa. Kaikissa koreografioissa liikkeet olivat selkeitä, linjakkaita, ja ne istuivat musiikkiin erittäin hyvin. Makumieltymyksestä riippuen koreografiat saattoivat olla joillekin jopa liian musiikista riippuvia. Liikkeet kulkivat musiikin iskujen mukaan poikkeuksetta, mikä teki tanssista ennalta-arvattavaa.
Samantyyppiset ja toistuvat liikesarjat sekä tanssin heikohko asema musiikkiin nähden ovat väistämättä heikkouksia, mutta siitä huolimatta Valkaman koreografioita seuraa mielellään. Ne tempaavat mukaansa, ovat kauniita ja puhuttelevia. Itseäni jäi kuitenkin harmittamaan, että itse tarina jäi minulle hämärän peittoon, sillä koreografiat pitivät selvästi sisällään viestin tanssin kielellä kerrottuna. Laulujen sanat on helppo ymmärtää, mutta tanssin ollessa kyseessä tulkitseminen muuttuu väistämättä vaikeammaksi.
Oli mielenkiintoista huomata, että yleisö koostui pääasiassa keski-ikäisistä naisista, vaikka Valkaman koreografioiden olisi voinut kuvitella houkuttelevan myös nuorempaa kuulijakuntaa paikalle. Sääli sinänsä, sillä keski-ikäiset tädit ainakin tykkäsivät kovasti aplodien runsaudesta päätellen.
Emilia Hänninen
Sydämensä sekä tanssille että musiikille menettänyt kirjoittaja opiskelee tällä hetkellä musiikkitiedettä Jyväskylän yliopistossa ja pitää aina korvat höröllä tanssia seuratessaan.
