Julkaistu 16.12.2022
Kirjoitan katsojan positiostani ajatuksia Joensuun Yksin Sateessa -nykytanssifestivaalista. Kysyn kelle ja mille festivaali teki tilaa? Tarjosiko se toisin tekemisen ja näkemisen mahdollisuuden?
Festivaali nostaa esiin naisten paikantumista
Vuoden 2022 Yksin Sateessa -festivaali oli vakavasti otettava ja keskusteluja herättävä kokonaisuus. Sen teemaksi oli valittu Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen taiteellisen johtajan ja festivaalin ohjelmiston kuratoijan Veera Lambergin sanoin naisten paikka. Lamberg asetti festivaalin ohjelmistoesitteen esipuheessaan festivaalin tavoitteeksi stereotypioiden rikkomisen, epätasa-arvon näkyväksi tekemisen ja tilan tekemisen erilaisille sukupuolen kokemuksille. Mielestäni festivaali synnytti mainioita aaltoja ja väreitä marraskuisessa Joensuussa ja tarjosi monipuolisia näkökulmia aiheisiin.
Kysymykseni toisin tekemisen tilasta ja mahdollistajasta heräsi festivaalin esityksen jälkeisessä keskustelussa ystäväni kanssa. Taide on historian saatossa nähty muun muassa uusimman politiikan ja virtausten kärkenä ja muutosvoimana. Voi ajatella, että taiteella on erityinen mahdollisuus ottaa esiin aiheita, ilmentää ja tutkia asioita omalakisella tavallaan, jota yhteiskunnassa muutoin ei voisi. Kuten festivaalin esiintyjät Veera Kopsala ja Siiri Kortelainen totesivat työpajassaan: lava on turvallinen paikka kokeilla ja tehdä toisin.
Yksin Sateessa festivaalin tanssiteokset vuonna 2022 kiinnittyivät kaikki festivaalin teemaan tai niitä pystyi tarkastelemaan sukupuolten normien ja kulttuurien kautta. Naisten paikka festivaaleilla ilmentyi taiteen tekijöinä, esiintyjinä ja lavalla. Esitysten jälkeiset yleisökeskustelut, jotka alustettiin asiantuntijoiden ja tutkijoiden toimesta, syvensivät katsojan aiheeseen: kurittoman naisen representaatioon, tyttöenergiaan, itkuvirsiin ja väkivallan sukupuolittuneisiin normatiivisuuksiin.
Tarkastelen festivaalia omasta positiostani ja taustastani käsin. Ei pidä luulla ajatuksiani siis objektiivisena katsantona festivaalista, vaan pikemminkin keskusteluna, mahdollisuuksina ja näkökulmina. Olen tanssitaiteilija ja tanssinopettaja, joka opiskelee myös Itä-Suomen yliopistolla taiteensosiologiaa ja yhteiskuntapolitiikkaa. Toisaalta olen myös 90-luvun alussa syntynyt, heppa- ja voimistelutyttönä elänyt, keskiluokkaisesta perheestä kasvanut cis-nainen, joka on etuoikeuksiensa lisäksi törmännyt mitä erilaisempiin eriarvoisuuden tilanteisiin sukupuolen vuoksi. Kaikki tämä ja tähän kirjoittamattomat asiat asettavat minun päähäni lasit, joissa on paljon samaa muiden kanssa, mutta jotka varmaankin myös eroavat toisten kokemuksista.
Yksin sateessa esityksissä jokaiselle jotakin
Festivaalilla esitetyt teokset olivat toisistaan hyvin erilaisia, vaikka kaikki saattoikin nähdä festivaalin teemaan suhteutuvina. Voisipa sanoa, että jokaiselle koulukunnan katsojalle oli tarjolla jotakin liikkeellisestä tykittelystä, rekvisiitta- ja materiaalikeskeiseen sekä performanssitaidetta lähestyvään tanssiteokseen.
Kopsalan, Kortelaisen ja Sulalampi Johannan teos Säädyttömiä kuvia tulillaan olevien ruumiiden yllä, jonka näin valitettavasti vain videotallenteena, ehdotti itselleni katsojana mahdollisuutta säädyttömyyden vaihtumista säädylliseksi ja tavalliseksi. Teos muuttui säädyllisistä linjoista ja reiteistä, jota hivenen paidasta pomppivat rinnat rikkoivat, kohti irti päässyttä kehoa, jonka hyllyvä liha menettää säädyttömyyden kontekstinsa ja tulee vain liikkuvaksi kehoksi.
Leena Harjunpää co:n Feeling cute tarjosi näkökulmia söpöydestä, myös sen synkkiä ja kieroutuneita puolia. Esityksen jälkeen yleisökeskustelun alustaneen tyttöenergiaa tutkineen Aino Tormulaisen mukaan tytöt saavat luvan ja vapauden olla feminiinisiä, toisin kuin pojat. Tämä sai minut pohtimaan söpöyden ja vapauden suhdetta sukupuolen moninaisuudessa, joka liikkuu muullakin kuin ankealla binäärisellä akselilla feminiininen-maskuliininen.
Poimuja on Ella Effendyn ja työryhmän koreografioima teos pohjautuen yli sata vuotta vanhoihin joensuulaisäidin kirjeisiin pojilleen. Minulle transendentaaliselta tuntuva teos hengitti hitaasti ja syvään erilaisten laskostumien kanssa, josta jäi salaisuudellisuuden tunne.
Virtaavaa ja katkonaista liikkeen tykittelyä oli itselleni naisten aggressiota moninaisesti tutkiva Red Desert, jonka koreografina on Mia Jaatinen ja työryhmä. Teoksessa symbolisia ulottuvuuksia omaava herkkä triangeli kiihdyttää tanssijat tärisevään aggressioon ja tunnelmat tuntuivat vaihtuvan tiuhaan.
Yhtä teoksista en nähnyt festivaalin teeman raameissa, mutta se antoi katsojalle raikastavan irtioton jonnekin muualle. Mirva Mäkisen ja Riverian tanssinkoulutuksen opiskelijoiden teos Puista punoutuneet kuljetti katsojaa soljuvien kehojen sinfoniana, muovautuvana metsänä. Näin sen kiinnittyneenä festivaaliin temaattisesti kielen kautta: käsitellessään luontoäitiä. Luonto sanaan viitataan useissa kielissä feminiinisenä. Toisaalta luonto nähdään usein alisteisena, taloudellinen voitto perustuu ideologiaan luonnosta (ja ihmisluonnosta) saatavasta lisäarvosta. Tätä alistuvuutta en nähnyt teoksessa; pehmeys ja muovautuvuus sisälsi jotakin vahvuutta.
Kenen paikka festivaalin katsomo on?
Oma kokemukseni voisi vertautua innokkaaseen festaripassilaiseen. Osallistuin kaikkeen mahdolliseen, mihin pääsin: esityksiin, yhteen teoksen tekijöiden pitämään työpajaan ja festivaaliklubille. Kopsalan ja Kortelaisen pitämä työpaja oli hauska lisä, jossa pääsi kurkistamaan hiukan teoksen taakse. Festivaaliklubi kokosi rentoon meininkiin sekalaisen joukon stand-upille nauravia ja tanssilattialla hytkyviä festivaali osallistujia.
Festivaalin hyvä saavutettavuus näkökulmastani näkyi muun muassa kohtuullisissa lippujen hinnoissa ja Outokummun esitykseen ja festariklubille olikin kokonaan vapaa pääsy. Lisäksi Outokumpuun sai ilmaisen bussikuljetuksen, mikä laski osallistumisen rimaa entisestään. Heikkilän ja Kahman mukaan festivaaleilla käyvistä korostuvat määrällisesti Bordieaun käsittein tarkasteltuna hiukan he, joiden taloudellinen pääoma on suurempi, mutta erityisesti erottavana tekijänä on kulttuuripääoma; korkeamman koulutustason omaavat kävivät enemmän festivaaleilla (Heikkilä & Kahma 2016, 110–117).
Kiinnostavaa olisi saada tietää, kuinka saavutettavalta Yksin sateessa -festivaali tuntui eri koulutustason katsojille? Kuka tuli Yksin Sateessa -festivaalille tänä vuonna sen vuoksi, että aiheet puhuttelivat ja kiinnostivat? Näihin kysymyksiin en pysty vastaamaan, mutta niiden selviäminen kyllä kiinnostaisi!
Timo Cantellin tekemässä Tanssiareena 2000 -festivaalitutkimuksessa vuodelta 2003, toki jo vanhassa, tanssiesitysten katsojista 72 prosenttia oli naisia (Cantell, 2003). Naisten paikka vaikuttaisi siis olevan katsomossa ja siellä enemmistönä. Oma puolisoni kieltäytyi tulemasta mihinkään festivaalin esitykseen, mutta tarvineeko hänen kaikesta kiinnostuakaan. Se onkin välillä kivasti toisin tekemistä, ettei yritäkään miellyttää kaikkia. Vaikka toki kuten aiemmin totesin: festivaalin teokset olivat todella monenlaisia siten, että uskoisin myös epäinnokkaan puolisoni olleen mahdollista löytää kiinnostavia esityksiä.
Taiteen ymmärtämisen tarve, taidelajin tuttuus ja odotukset esitykseltä vaikuttavat olevan oleellisia nykytanssin katsojan kokemuksessa (mm. Moisio 2021; ja Zheng 2022). Itselleni festivaalilla tunnetta ymmärtämättömyydestä tai teoksen etäiseksi jäämisestä lievittivät esitysten jälkeiset yleisökeskustelut, jotka pitivät kiinni teoksen aiheissa, eikä huomio kiinnittynyt niinkään taiteellisiin valintoihin tai taiteilijoiden tarkoitukseen. Yleisöstä tuli myös paljon omakohtaisia kommentteja ja kuulosti siltä, että keskusteluun pystyi osallistumaan omakohtaisista kokemuksista käsin. Aiheet vetivät katsomoon selkeästi enemmän aikuisia katsojia, eikä lapsille suunnattua teosta festivaalilta löytynyt. Toki esimerkiksi Puista punoutuneet sopisi kaikille ikäryhmille.
Tilan ja ajan tekeminen kysymykselle naisten paikasta
Tieto siitä, että tulisin kirjoittamaan festivaalista, vaikutti kokemukseeni festivaalista. Kirjoittelin muistiinpanoja ja pyrin tarkastelemaan kaikkea monilta eri kulmilta. En tehnyt sitä, mitä yleensä tein esitysten jälkeen; en tuominnut kahden väliltä ”pidin tästä” tai ”en pitänyt”, mutta en varmastikaan saanut eriteltyä kaikkea.
Sen voin subjektiivisella tykkäysmetrillä mitattuna todeta, että pidin festivaalin yhtenäisyydestä teeman suhteen ja todella pidin teemasta itsessään. Jäin kuitenkin pohtimaan, miten Yksin sateessa -nykytanssifestivaali pystyi taistelemaan tavoitteidensa puolesta.
Aluksi ajattelin, että festivaali ei järisyttänyt minua. En nähnyt siinä aseistautunutta vastarintaa, joka olisi näyttänyt minulle aivan uudella tavalla tyttöyttä, naiseutta, sukupuolta. Avantgardetaiteen suuntaukset ovat usein olleet ”kärjessä” vastakarvaan kulkevana ja toisin tekevänä, kunnes institutionalisoitumisen ja laajemman yleisön saavutettuaan, ne ovat muuttuneet valtavirraksi. Kukaan ei väittänyt festivaalin olevan taistelemassa tai edustamassa avantgardea ja tässä kompastuinkin omiin piilossa väijyneisiin odotuksiini. Toivoin muutosmahdollisuuksien tarjoamista ja toisin tekemistä, joita tarkemmalla tarkastelulla festivaalista löysinkin.
Vuoden 2022 Yksin sateessa -festivaali piti ovet avoinna kaikille. Se otti valinnoillaan aikaa aiheille ja tekijöille, joilla on merkitystä. Vaikka se ei käyttänyt siihen kyynärpäitään terävästi, se teki pehmeillä tönäisyillä tilaa. Se herätti ilahduttavasti paikallislehdet kirjoittamaan. Se sytytti keskusteluja toisin tekemisestä. Sen tanssitaide oli moniväristä, monitulkintaista ja monia näkökulmia mahdollistavaa. Kun ensimmäisenä aloittaa festivaalin määrittelyn sanoilla naisten paikka, tekee toisin. Odotan mielenkiinnolla vuoden 2023 Yksin sateessa -festivaalia.
Ps. Suosittelen muitakin Tanssin sanat -julkaisuja ja mm. tässäkin kirjoituksessa mainitun Poimuja-teoksen työryhmäläisen ajatuksia teoksesta. Jutut löytyvät täältä.
Viittaukset:
Cantell, Timo (2003). Nykytanssin yleisöt: tutkimus Tanssiareena 2000 -festivaalin kävijöistä. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.
Heikkilä Riia & Kahma Nina (2016). Bordieaun kanssa festareilla. Satu Silvanto (toim.) Festivaalien Suomi. Cuporen julkaisuja 29. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. 110–118.
Moisio, Saara (2021). Expectation of Being Affected: An Enactive Perspective of Spectators’ Expectations of Contemporary Dance. Arts and the market 11, no. 3 (2021): 186–199.
Zheng, Wang (2022): Evaluation of Creativity in Contemporary Dance in Terms of Audience Perception, Creativity Research Journal, DOI: 10.1080/10400419.2022.2107849.
Riikka Tolonen on tanssitaiteilija ja tanssinopettaja. Hän opiskelee tanssitöiden lisäksi taiteensosiologiaa Itä-Suomen yliopistossa.
Juttu on julkaistu alun perin osana Tanssivan Susirajan Tanssin sanat -artikkelisarjaa. Lue alkuperäinen juttu täällä.