Joensuun sateisessa perjantai-illassa nähtiin kaksi teosta: toinen keskustan julkisissa tiloissa ja toinen kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä. Ne tuottivat erikoisia kokemuksia taiteen ja paikallisuuden suhteesta.
Tanssi virtaa ostoskeskuksen läpi – mitä siihen tarttuu?
Ensimmäisenä nähtu esitys oli Pohjois-Karjalan ammattiopiston Outokummun tanssinopiskelijoiden esittämä Interventio, joka pohjaa festivaalin kuraattorin Tomi Paasosen viime keväänä tekemään MeMeMe-koreografiaan outokumpulaisille nykytanssin opiskelijoille. Tanssijat vaeltavat suurissa keltaisissa sadetakeissa ja Paasos-naamarit päässään keskustan poikki. Tämä tuntuu jälleen festivaalikontekstissa tanssitaiteen hierarkioita purkavana tekona. Tanssijaopiskelijat valmistautuvat jatko-opintoihin tai työelämään, joissa heidän oletetaan antavan ruumiinsa koreografin käyttöön ja pahimmillaan muotoutuvan koreografinsa anonyymeiksi heijastuspinnoiksi.
Tanssijoista tehdään työkaluja, heidän selkiinsä koristelluista teippikirjaimista muodostuu YKSIN SATEESSA? –slogan. Enää ei flashmob-käsitteistö riitä. Taide käyttää tässä omaa teosviitekehystään brändätäkseen itsensä lähemmäs arkisia tiloja ja niissä liikkuvia ihmisiä. Kun tanssijaopiskelijat kulkevat kauppakeskuksen sisätilojen läpi, he aiheuttavat häiriön tai särön arkitodellisuuteen, mutta samalla vievät taiteen kerjäämään katsojia niihin tiloihin, teattereihin ja muihin kulttuuritiloihin, joista nykyihminen on kadonnut.
Nämä karut tulkinnat teoksesta eivät vastaa kuitenkaan ITAK:in työpanosta, koska aluekeskus on onnistunut keräämään runsaasti uusia ja katsojajoukkoja omiin esityksiinsä. Sen työn salaisuus lienee ollut pitkäjänteisyys, yleisötyöpajojen vahvuus sekä esitykset, jotka avautuvat muillekin kuin nykytaiteen konventioissa kylpeneille. Mutta valtakunnallisesti katsomot kärsivät edelleen katsojapulasta – jopa ollessaan oletuksiin nähden yllättävän täysiä.
Taide peruuttaa perse edellä liiketiloihin, minkä vertauskuvana tai myötäliikkeenä Interventio toimii. Tarkoitan tällä, että kun taidekenttä joutuu taloudellisesti jatkuvasti tiukemmille, sen on keksittävä rahoitusmuotonsa uudestaan. Museoiden on vuokrattava tilojaan Coca-Colan kaltaisten puhtaasti kaupallisten brändien juhlanäyttelyille. Teatteritalojen on houkuteltava uusia katsojajoukkoja jakamalla ilmaislippuja nuorten lätkäjoukkueille. Yleisötyö on keksittävä uudelleen – ja se tehdään jostain syystä usein kaupallisia markkinastrategioita mukaillen.
Lappeenrannan uusi kaupunginteatteri avataan ostoskeskuksen sisälle. Tämäkään tosin ei ole automaattisesti huono asia. Esimerkiksi Puolan ainoa nykytanssipohjainen teatteri-instituutio sijaitsee kauppakeskuksen sisällä, ja kyseisen toimijan kohdalla sijainti on turvannut toiminnan vuosiksi eteenpäin. Mutta silti herää paljon kysymyksiä tällaisten radikaalien toimintatapojen muutosten vaikutuksista taiteen sisältöön. Mitä esittäville taiteille on tapahtumassa?
Epäilyistä huolimatta jokin näissä sosiaalisen koreografian muodoissa tuntuu relevantilta askeleelta esittävien taiteiden kehityksessä. Samalla teosmuodolla on tosin myös kyky kääntyä helposti itseään vastaan ja muuttaa ennakkoluuloja taiteesta entistä kiusallisempaan suuntaan. Mutta Interventio herättää Joensuussa herättää välittömästi myötämielisiä ja ennakkoluulottomia reaktioita ainakin paikallisessa päivälehdistössä. Samaa ei voi sanoa kulttuurijournalismista pääkaupunkiseudulla. Tässä siis yksi mahdollinen syy pääkaupunkiseudun teattereiden puolityhjiin katsomoihin.
Tanssi astuu itseriitaisaan tilaan – viihdyttääkö se?
Paikallinen päivälehdistö innostuu myös muista festivaalin teoksista ja kehuu festivaalin onnistuneen pyydystämään katsojia, jotka saapuvat tanssitaiteen kestokuluttajaryhmän ulkopuolelta. Näin myös Lucy Guerinin I’m trying to tell you / Ymmärrätkö? –esityksen katsomossa. Teos on Joensuun kaupunginteatterin ja Kajaanin Routa Companyn oma tuotanto, joka esitettiin osana Yksin sateessa? –festivaalikokonaisuutta. Australiassa kasaan harjoiteltu teos on kahden naistanssijan ja kahden miesnäyttelijän miehittämä koreografia, jossa leikitellään puheen, liikkeen ja käännöksen periaatteilla ja suhdanteilla.
Esitys alkaa kahden näyttelijän dialogikohtauksella, joka muistuttaa improvisoitua puhetta, mutta on todellisuudessa hetkessä tapahtuva nauhoitteen käännösdraama. Esiintyjät näyttävät tulkitsevan ja kääntävän kuulokkeista kuuluvien nauhoitteiden puhetta eri muotokielille. He osaavat pitää hauskaa rakenteen kanssa ja suoriutuvat tehtävistään käyttämättä läheskään kaikkia voimiaan. Lopputulos on miellyttävän helppo. Kohtauksien kepeys ja huolettomuus muistuttavat Yksin sateessa? –festivaalin historiallisista juurista improvisaatiovetoisena tapahtumana.
Teoskokemus on yllättävän harmiton ja yhtenäinen ottaen huomioon sen miljöön eli Joensuun kaupunginteatterin tämänvuotisen avoimen teatteririidan, joka Vihtori Rämän irtisanomisesta syntyi. Esitystä seuratessani on vielä avoinna, kenelle kaupunginteatterin taiteellisen johtajan pesti lankeaa. Festivaaliviikonlopun kontekstissa tuntuu selvältä, että tämän hahmon tulisi ottaa ronskisti mallia ITAK:in toimintametodista. Tämä ei ole neuvo vaan fakta, koska ITAK on onnistunut luomaan todistetusti paikallisympäristöönsä uuden katsojaväylän, jota pitkin sitä kuunnellaan ja seurataan myös taidekentän ulkopuolella.
Niko Hallikainen
Kirjoittaja on vapaa tanssikriitikko ja poikkitaiteellinen aktivisti, jonka kirjoituksia julkaistaan Zodiakin Okulaari-blogissa, Teatteri&Tanssissa, Voimassa ja Liikekielessä.
Nikon muut kirjoitukset Yksin Sateessa? -festivaalilta Andreas Constantinoun ReDoing Gender -teoksesta löytyy täältä ja Sanna Kekäläisen Diva Vulvasta täältä.
Interventio Joensuun keskustassa 23.10.2015 Yksin Sateessa -festivaalilla
Konsepti: Tapio Paasivaara
Tuotantoapu: Ulla Mäkinen
Esiintyjinä Pohjois-Karjalan ammattiopiston Outokummun tanssinopiskelijat: Noomi Forslund, Niina Forsman, Matti Haaponiemi, Samppa Heikkinen, Pauliina Järvinen, Alli Mattila, Vilja Mihalovsky, Emilia Palmroos, Joanna Pätsi, Sintija ZIgure, Siiri Kortelainen, Mikko Turpeinen, Veera Snellman, Riikka Voutilainen, Tuija Lappalainen
Lucy Guerinin I’m Trying to Tell You – Ymmärrätkö? Joensuun kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 23.10.2015 Yksin Sateessa? -festivaalilla
Koreografia: Lucy Guerin
Esiintyminen: Olli-Kalle Heimo, Tuukka Jukola, Kira Riikonen, Maija Nurmio
Sävellys: Robin Fox
Yhteistuotanto: Joensuun kaupunginteatteri, Lucy Guerin Inc., Routa Company
Kuva Interventio-teoksesta: Selma Hopsu
