Käyntiin polkaistu Liikekieli.comin Writing Movement -kirjoitustyöpaja aloitti ruotimalla tanssikritiikkiä. Julkaisemme pajassa syntyneita kirjoituksia ja toivomme myös osallistumista keskusteluun!

Lisää työpajasta voit lukea täältä ja koko Writing Movement -hankkeesta täältä.

Rakkaudesta ja toveruudesta

Zodiakissa syyskuussa ensi-iltansa saanut Erään rakkauden historia on duetto, jonka toisena osapuolena on koreografi ja tanssija Hanna Pajala-Assefa, toisena hänen puolisonsa, muusikko Abdissa ’Mamba’ Assefa. Lähtökohta on monenlaisia ajatuksia herättävä – teos pohjaa ydinkaksikon omakohtaisiin kokemuksiin.

Hanna Pajala-Assefa liikkuu antaumuksella, heittäytyen ja tosissaan. Lainkaan vähäisempi suoritus ei kuitenkaan ole tanssijavaimonsa rinnalla esiintyvä Mamba Assefa, joka ottaa paikkansa luontevasti ja vailla yliyrittämisen tuntua. Toisen esiintyjän ei-tanssijuus tuo teoksen aiheeseen ja myös tanssijaosapuolen esiintymiseen raikasta näkökulmaa.

Visuaalisessa suunnittelussa on tilan tuntua ja tasapainoisuutta, mikä sallii katsojalle herkistymisen päähenkilöiden välisille nyansseille. Puolivälissä teosta dramaturgisena leikkauskohtana toimii vaikuttava, katosta irti laskettu muoviverho, joka pyörii vaaka-asennossa ripustettuna näyttämön keskiosaan kuin hidastetussa tuulessa. Verho symboloi ehkä ajankulua, toisaalta rakkauden autonomisuutta luonnonvoimana. Elementtinä se on varsin näyttävä ja paljonpuhuva pariskunnan väliin pysähtyneenä, läpinäkyvänä mutta läpitunkemattomana seinänä.

Kuvassa: Hanna Pajala-Assefa & Abdissa "Mamba" Assefa. Kuvaaja: Tanja Ahola. — Kuvassa: Hanna Pajala-Assefa & Abdissa ”Mamba” Assefa. Kuvaaja:
Tanja Ahola.

On paljon kuunneltavaa – perkussioita, askelia ja hengähdyksiä, lattian ja kehon soittoa. Äänisuunnittelussa olisikin vielä astetta enemmän voinut luottaa esiintyjien itsensä synnyttämään äänimaisemaan. Samoin huomasin ajattelevani myös nauhoitettuja puheraitoja kuunnellessani, vaikka ne olikin taitavasti sijoiteltu kaikumaan näyttämön eri kulmista.

Erään rakkauden historia on sikäli epätyypillinen rakkaudenkuvaus, että sen tunnekirjosta puuttuu angsti, joka usein hallitsee tämän aihepiirin kuvauksia. Tunteita ilmaistaan laajalla skaalalla, mutta ilman kohtalokasta valtapeliä. Jostakin syystä ja hieman yllättävästikin juuri tämä ominaisuus tekee teoksesta henkilökohtaisen ja mieleenpainuvan, vilpittömän. Ennen kaikkea teos onkin tarina toveruudesta. Tekijät ovat myös nähneet vaivaa, jotta valmis teos ja sen synnyttämä kokemus katsojalle olisi enemmän kuin kahden ihmisen väliin jäävä autobiografia. Lopputuloksessa näkyy, että prosessi on ollut pitkä.

Helmi Saksala

Kirjoittaja on kyltymätön kulttuuri-ihminen, jolle tanssi on vihreä nurmikenttä, rämisevä luuranko ja liikkuva historia.

Kypsää rakkautta

Hanna Pajala-Assefan uusimmassa teoksessa ollaan ikuisen aiheen äärellä. Tanssitaiteessa yksi vaikuttavimmista rakkausteoksista on minulle katsojana ollut norjalaisen Ina Christel Johannessenin …its only a rehearsal 2000-luvulta, jonka jälkeen on ollut vaikea lähestyä samaa aihetta yhtä intensiivisesti. Siinä missä sen tanssijat kiihkeinä, vasta rakastumisen huumassa hengittivät toisiaan tuo Pajala teoksessaan kypsän rakkauden kuvastoa. Lavalla ovat tanssija Hanna Pajala-Assefa ja hänen miehensä muusikko Abdissa Assefa. Dokumentaarinen ulottuvuus tuo oman lisänsä aiheeseen.

Erään rakkauden historiassa käydään läpi vertauskuvallisesti parisuhteen vaiheita. Alun kömpelö syliin yrittäminen vaihtuu sulavaksi nosteluksi, toisen muovaamiseen sellaiseksi kuin itse haluaisi toisen olevan ja lopulta näyttämön eripuolille valumiseen. Vaikuttavin on kohtaus, jossa jättimäinen tuuletin pyörii katossa, se liikuttaa ohutta muovia, ja helikopteria muistuttava ääni läpäisee koko tilan.

Kohtaus vertautuu johonkin ihmistä mahtavampaan voimaan: rakkauteen, jota ei voi hallita tai määrätä. Samaan aikaan ääninauhalta tulee eri ihmisten pohdintoja rakkauteen liittyen. Pohdinnat ovat yksityisiä, mutta kaikille yhteisiä. Ne saavat miettimään, mitä sellaista rakkaudesta voi sanoa, mitä ei vielä ole sanottu. Ääninauha on kurkotus avata teosta laajemmalle, ei vain tähän erääseen parisuhteeseen vaan koskettamaan meitä kaikkia.

Teoksessa musiikki on isossa roolissa. Muusikko soittaa näyttämöllä erilaisia puisia lyömäsoittimia, tanssijaa, liike soittaa lattiaa ja tanssijan liike tuottaa hengityksen ääntä, joka on myös teoksen äänimaailmaa. Molemmat esiintyjät ovat tasavertaisia tekemisessään, molemmat liikkuvat ja soittavat. Muusikon liike on raikasta katsottavaa rosoisuudessaan.

Vaikutelma teoksesta on hyvin harkittu. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän. Käsiohjelmassa mainittu pitkä työstöaika on varmasti vaikuttanut kypsyyteen. Tuntuu, että jokaisessa kohtauksessa on tuntuma siitä, mikä sen sisältö ja merkitys on tekijöilleen ja miksi se on tarpeellinen kokonaisuudessa.

Minulle teos jätti rauhallisen olon. Yllättävää oli, että niinkin banaali aihe ja siitä kertominen ilman ironiaa on vielä mahdollista.

Jenni Kivelä

Kirjoittaja on hiukan kielioppimaton tanssialan työläinen.

¤¤¤

Tiina Vanhanen on myös kirjoittanut teoksesta arvion Liikekieli.comiin.

Rakkaudesta ja toveruudesta

Kypsää rakkautta

Related Post