Käyntiin polkaistu Liikekieli.comin Writing Movement -kirjoitustyöpaja aloitti ruotimalla tanssikritiikkiä. Julkaisemme pajassa syntyneita kirjoituksia ja toivomme myös osallistumista keskusteluun!

Lisää työpajasta voit lukea täältä ja koko Writing Movement -hankkeesta täältä.

Kukkamekoissa ja nännitasseleissa ulkonäköpaineita vastaan

”Tämä on minun kuuma kroppani! Ja päälleni pistän mitä haluan!” Hollannissa asuvan tanssija-koreografi Cecilia Moision uusin teos Juxtapose (2013) on esityksessä käytettyjä banderolleja myöten raikkaan avoimesti poliittinen ja feministinen tanssi- ja teatteriesitys.

70-minuuttinen teos heittää katsojan silmien eteen kaksi itseään raivokkaasti etsivää naista. Esityksen aikana Moisio ja tanssija Erin Harty kulkevat flirttailevista kestohymyistä ja pikkusievistä kukkamekoista aina ilmeettömiin kasvoihin ja nännien päälle kiinnitettäviä tasseleita lukuun ottamatta miltei alastomiin ruumiisiin.

Puvustuksen kaaren kautta esitystä voi katsoa vaikkapa kirjavalle katsojakunnalle suunnattuna, painavilla sukupuolipoliittisilla kysymyksillä ladattuna strip tease -esityksenä.

Hengästyttävässä tahdissa esiintyjät pukevat ja riisuvat yltään erilaisia naisille tarjolla olevia imagoja – hienostotytön, hysteerikon, viettelijättären… Moisiolle tuttuun tapaan teoksessa yhdistellään tasavahvasti liikettä, tekstiä ja musiikkia: vaatteiden vaihdon lisäksi naisena olemisen mahdollisuuksia kuoritaan taitavasti esiin lukuisin harkituin puhe- ja liiketyylein, lauluin, tanssein ja elein.

Kaikesta riisumisesta huolimatta mitään lopullista naiseuden ytimen paljastumista on tietenkin turha odottaa. Itselleni teos muodostui hienoksi kannanotoksi ulkonäkökeskeisiä, seksualisoituja ja vaivalloisesti ylläpidettäviä naisenrooleja vastaan.

Väitän, että aihe on edelleen ajankohtainen. Ja näin tekee myös Moisio, viimeistään kantaessaan näyttämön poikki kyltin johon on kirjoitettu: ”I can’t believe I still have to protest for this shit!”. Katsojia naurattaa.

Omaan kehoon ja fyysiseen olemukseen liittyvästä tyytymättömyydestä vapautuminen on syömishäiriöiden ja kauneusleikkausten aikakaudella yksi länsimaisen feminismin suurista haasteista. Myös Juxtapose kysyy: kuinka tulen hyväksytyksi juuri tällaisena ja tämän näköisenä (naisena) kuin olen?

Kaikista teoksen ehdotuksista ihanin on esityksessä alusta asti mukana kulkeva häpeilemätön heittäytyminen ja hilpeä huumori: raivoa vahvempi identiteetin rakentaja ja vapauttavampi muutosvoima voi olla syvältä kumpuava nauru.

Elina Manninen

Kirjoittaja on tanssiva toimittaja.

Kenen katse minut määrittää?

Kuvitelkaa näyttämölle kaksi Marilyn Monroe’ta, toinen blondi ja toinen brunetti. Kaunottaret ovat kuin vuosikymmenten takaisesta Metro-Goldwyn-Mayerin Hollywood-elokuvasta: asusteet viimeisen päälle sävytettyjä, perinaisellisia ja huoliteltuja saumasukissaan ja korkokengissään. Kaiken kukkuraksi kaunottaret puhkeavat esittämään laulelmaa Little Rockin tyttösistä, jotka määrätietoisesti itseään koulien löysivät paikkansa auringossa – vai löysivätkö sittenkään?

Koreografina Cecilia Moisio on jäljittelemätön ja täysin omaa luokkaansa. Juxtapose on Suomessakin nähdyn Hi! My Name Is… -teoksen hengenheimolainen. Moisio leikittelee kevyennäköisesti eri taiteenlajeilla, kyseenalaistaa ja rikkoo rajoja. Sillä edustaako teos tanssia, teatteria vai sirkusta tai onko se revyytä, slapstickiä vai performanssia, ei ole merkitystä. Mielestäni se on kaikkea tätä ja vielä enemmän: Juxtapose on yksinkertaisesti korkeatasoinen esitys, ja sen esiintyjät ovat häkellytettävän lahjakkaita.

Moisio ja Erin Harty tekevät saumatonta yhteistyötä. Liike, puhe, laulu, taustaäänet ja iskulauseet loihtivat näyttämölle alati vaihtuvan maiseman. On kuin katsoisi kollaasia tai kaleidoskooppia, jonka sirpaleista lopuksi muodostuu hahmotettava kuva. Ja kun ravistaa, kuvakulma vaihtuu.

Juxtapose on kevyestä alkuasetelmastaan huolimatta kaikkea muuta kuin pikkuhupakkojen show. Vähä vähältä, ulkoista olemusta – ja tulkintaa – ohjaavien hepeneiden kuoriutuessa tanssijoiden yltä myös teoksen painava sanoma paljastuu.
Kuka minä olen? Olenko olemassa vain toisen katseen kautta? Kenen katse oikeastaan määrittää olemiseni?

Simone de Beauvoir’n klassikkoteoksen Toinen sukupuoli ilmestymisestä on kulunut yli 60 vuotta, mutta tänäkin päivänä moni nainen kyseenalaistaa oikeutensa olla olemassa paljaana, rujona, lihavana. Ilman koristeita, naamiota. Jos ihmiskunnasta puolet muodostaa minäkuvansa miehisen peilin kautta, ei markkina- ja valtakoneistolla ole hätää.

Cecilia Moisio kysyy ja hätkähdyttää. Hän ei tyydy stereotyyppiseen kaunotaiteiluun, vaan uskaltaa paljastaa siloisen pinnan alta löytyvän epävarmuuden, raivon ja onnettomuuden. Ei ihme, että Moisio on Hollannissa ehdolla vuoden koreografiksi juuri teoksestaan Juxtapose. Valinnan tulokset saamme kuulla tulevana keskiviikkona.

Maija-Liisa Westman

Kirjoittaja on sanojen sekatyöläinen; vapaa kirjoittaja, kriitikko, tutkija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja.

Arvio on ilmestynyt 29.9. eli esitystä seuranneen päivän Keskisuomalaisessa. Aikaa arvion kirjoittamiseen oli yksi tunti.

¤¤¤

Juxtapose

Koreografia, ohjaus, tekstit: Cecilia Moisio

Esiintyjät: Cecilia Moisio ja Erin Harty

Dramaturgia: Vincent Wijlhuizen

Musiikki: Joni Vanhanen

Puvut: Ilse Evers

Valot: Roland Van Ulden

Suomen kantaesitys Jyväskylän kaupunginteatterissa 28.9.2013 osanaTanssin Aika -festivaalia.