Writing Movement -hankkeen kirjoitustyöpajan toisella kerralla aiheena oli suunnittelijoiden työ tanssiteoksessa. Alustajina vierailivat äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä, valosuunnittelija Mia Kivinen sekä pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttila.
Aiheen tiimoilta osallistujat kävivät katsomassa haluamansa teoksen ja kirjoittivat siitä vapaamuotoisen tekstin, jossa keskittyivät purkamaan teoksen audiovisuaalista ratkaisua ja sen vaikutusta teoskokonaisuuteen.
Lisää hankkeesta:
https://www.liikekieli.com/writingmovement
Valosoolot jäävät hämäriksi
Katsomiskokemuksena Ula Sicklen ja Yann Leguayn yhteistyössä toteutettu Light Solos aiheuttaa päänvaivaa. Ei tosin siitä syystä, josta ennen esitystä varoiteltiin – kirkkaat ja vilkkuvat valot voivat aiheuttaa huonovointisuutta herkimmillä katsojilla – vaan koska kolmesta soolosta rakennettu teos on visuaalisesti vaikuttavaa katsottavaa, mutta sisällöllisesti mitäänsanomatonta.
Sooloissa manipuloidaan erilaisten valoratkaisujen avulla liikettä. Seisominen, kääntyminen, käsien pyörittäminen ja hyppiminen muuntuvat silmänkääntötempuiksi valojen vaikutuksesta. Esitys tapahtuu teollisuushallia muistuttavassa tilassa, josta valaistaan aina pieni osa kerralla. Soolojen välissä on lyhyt tauko, jolloin ihmiset siirtyvät seuraavaan kohtaan tilassa.
Ensimmäinen soolo alkaa pimeydestä. Pian syttyy pieni valo ja esiintyjä – nainen – asettuu paikalleen tilan perälle. Seuraan tapahtumaa seisten turvallisen välimatkan päässä. Valot sammuvat hetkeksi. Tämän jälkeen alkaa suunnaton teknobileistä tuttu strobo-valojen syke ja samaan rytmiin iskevä monotoninen koneääni valtaa tilan. Äänimaailma vie vanhaan tehtaaseen tai suurkaupungin sykkeeseen. Sinne, missä liian tiheä tahti estää viipyilevät ajatukset. Esiintyjä seisoo rauhallisen näköisenä, mutta hysteerisesti vilkkuva, kirkas valo luo vaikutelman katkonaisesti etenevästä ihmishahmosta. On kuin katsoisi vanhaa mykkäelokuvaa tai tikku-ukon animoitua liikettä. Tunnelma on epätodellinen. Tiedän katsovani elävää ihmistä muutaman metrin päässä minusta, mutta vilkkuvien valojen myötä hahmo näyttää manipuloidulta kuvalta.
Yksitoikkoinen äänimaailma jatkaa junnaamistaan ja valot vilkkumistaan. Kirkas valo alkaa tuntua silmäpohjissa ja alan jo odottaa, että tulisi jokin muutos, joka toisi hetken helpotuksen. Armoton valojen välkkyminen kuitenkin jatkuu enkä voi muuta kuin seurata tapahtumaa.
Mekaanisesti toistava ääni tuudittaa jonkinlaiseen hypnoottiseen olotilaan. Soolo loppuu valotuksiin, jotka jäävät pimeydessä vielä hetkeksi loistamaan verkkokalvoille, valokaikuina.
Toisessa soolossa tulee odotettu armahdus: pehmeä ja utuinen valo hellii silmiä. Ensin liila valoympyrä tanssii yksin omaa kuviotaan edestakaisin – valolla ja äänellä on sama sykkivä rytminsä.
Tämän jälkeen ilmestyy valokeilaan nainen, joka pyörittää käsiään eri suuntiin. Vimmaisesti pyörivät kädet jättävät ilmaan liikkeen jäljet. Käden liike muodostaa valon vaikutuksesta kokonaisen ympyrän, johon piirtyy sateenkaaren värit. Välillä nainen näyttää monikätiseltä jumalattarelta, välillä futuristiselta maalaukselta. Äänimaailma jatkaa tasaista tikitystään. Samaan rytmiin sykkivä valo ja ääni sekä pyörivä liike muodostavat yhdessä transsinkaltaisen kokemuksen. En voi muuta kuin tuijottaa hurmioituneena. Nyt valot sallivat täydellisen antautumisen katsomiskokemukselle, enkä koe tarvetta vetäytyä.
Kolmannen ja päättävän soolon alkaessa esitystilan keskipisteenä on kontillaan oleva mustiin pukeutunut hahmo huppu päässään. Ensimmäisten soolojen valoilluusioista ja efekteistä ei näy jälkeäkään. Maahan suuntautuva, yksinkertaisesti ja meditatiivisesti etenevä liike nostaa mieleeni assosiaatioita alkukantaisuudesta ja ritualistisuudesta. Alan ajatella itse esitystapahtuman riitin omaista luonnetta, jota katsojien ympyrämuoto korostaa.
Tähän asti mielleyhtymät elävät. Kun esiintyjä edelleen konttaa hitaasti eteenpäin alkavat kuitenkin ajatukseni harhailla. Rupean katsomaan ympärilleni, tarkkailla tilaa ja muita katsojia. Esitystila on karu, mutta jylhä kaikessa paljaudessaan. Katson nuorta naista, joka seuraa häntä lähestyvää esiintyjää tarkkaavaisen näköisenä. Mietin, mitä hän kokee juuri nyt?
Seuraavaksi huomioni kiinnittyy katossa mollottaviin kymmeniin ja vielä kymmeniin valonheittimiin ja valojen liikkeeseen. Ne syttyvät ja sammuvat, muodostavat oman dramaturgiansa. Valomassa alkaa sykkiä aaltomaisesti. Samalla monotoninen ääni alkaa voimistua ja kumiseva, basso resonoi kehon läpi ja täyttää tilan. Valon ja äänen yhteisvaikutus on pysäyttävä. Äänen tuudittava väreily tuntuu samalla sekä turvalliselta että uhkaavalta. Siihen tunnelmaan olisin voinut kietoutua pidemmäksikin aikaa.
Light Solos tarjosi mieleenpainuvia fyysis-audio-visuaalisia kokemuksia. Silti jokin kolmen soolon yhteisteoksessa jäi mietityttämään. En ole varma siitä, oliko vaikuttavien näkyjen tarkoitus olla vain visuaalista ilotulitusta, vaan oliko taustalla myös jokin muu taso, jota en vain tavoittanut?
On toivottavaa, että valoilla ja äänillä luotaisiin merkityksiä. Etenkin, kun nämä elementit näyttelevät teoksen pääosia. Irralliset, kolmena eri vuotena tehdyt soolot eivät kuitenkaan muodosta temaattista kokonaisuutta, joka uppoaisi pintaa syvemmälle. Teoksen merkityssisältö jää minulle kysymysmerkiksi. Voidaanko taiteessa tyytyä ratkaisuihin, jotka jäävät wau-kokemusten tasolle? Mielestäni taiteelta voi ja pitääkin vaatia enemmän.
Laura Norppa
Kirjoittaja on tanssitaiteen maisteri, joka toimii taidehallinnon ja viestinnän parissa.
¤¤¤
Ula Sickle & Yann Leguay: Light Solos
Mediakeskus Lume 4.11.2013
Liikkeellä marraskuussa 2013 –festivaalin ohjelmistoa
Konsepti: Ula Sickle & Yann Leguay
Solo #1 (Atomic 5.1.) (2010)
Koreografia, esitys: Ula Sickle
Liveääni: Yann Leguay
Valo-ohjelmointi: Ula Sickle
Solo #2 (2011)
Koreografia, esitys: Ula Sickle
Liveääni ja valomanipulaatio: Yann Leguay
Solo #3 (2013)
Koreografia, esitys: Ula Sickle
Liveääni: Yann Leguay
Valo-ohjelmointi: Yann Leguay, Ula Sickle
