Ensi-illasta on nyt täsmälleen kolme viikkoa. Mutta tuntuu kuin siitä olisi kolme kuukautta, tai ehkä sittenkin kolme päivää (huomaan, että muutos ja irrottautuminen on alkanut tapahtua ainakin numeerisen symbolisella tasolla..!).
Meneillään taas se vaihe, kun saa käydä kahvilassa vaikka kolme kertaa päivässä, tunnustella hiljaisuutta lattialla maaten niin kauan kuin malttaa ja täyttää päivänsä ihmisten tapaamisilla.
Wrap up 2ine
Kaksine -prosessointia osa 5
Pau:
Kaksine –esitykset KokoTeatterilla ovat ohi. Meneillään taas se vaihe, kun saa käydä kahvilassa vaikka kolme kertaa päivässä, tunnustella hiljaisuutta lattialla maaten niin kauan kuin malttaa ja täyttää päivänsä ihmisten tapaamisilla. Kohta tulossa se vaihe, kun mieli, puhelin ja sähköposti täyttyvät työnhausta ja rahankeruusta. Ah (freelancerin) elämää.
Rakastan esityksiä edeltävää odotuksen aikaa. Sillä hetkellä saan elää tulevalle; annan itselleni luvan olla olemassa vain tulevaa esitystä varten ja tehdä omaa mielenrauhaa tyydyttäviä asioita.
Tällä kertaa myös esitysten jälkeinen aika tuntuu hyvältä: on hyvä olla tyytyväinen, sillä esitysperiodi sujui kaikilta osin hienosti ja teos täytti tehtävänsä. ”Ensi-illan jälkeinen hetki. Kaikessa hiljaisuudessa, patterin huminan vain kuuluessa, alan olla onnellinen.”
Jamit, ne jokailtaiset intoilut heti esitysten jälkeen, huhhuh. Pieni kahvio täynnä ihmistä, äänekkäitä, hiljaisia, liikkuvia ja paikallaan olevia. Kaikki rennosti vieri vieressä nautiskelemassa illan etenemisestä, esiintyjät ja katselijat. Joistakin katsojista tuli esiintyjiäkin ja esiintyjistä samalla tavalla katsojia. Kaikki yhdessä muodostamassa tätä tilannetta. Hurjan hienoa voida jakaa ilonpitoa niillä elementeillä, mitä meillä on: liikkeellä, äänellä, esillä olemisella.
Kaksoset Pau ja Lí lähtivät tälle matkalle yli vuosi sitten. Osa lähtökohdista oli samankaltaisuuksien löytyminen, osa kaksosten välinen suhde. Yhdessä alkuaikojen hakemuksessa kuvailtiin lähtökohtiamme lauseilla ”Kahden yksilön henkilökohtaiset historiat. Yksilölliset tiet, joista kohoavat esille samankaltaisuudet.”
Nyt, vuoden jälkeen, molemmat meistä ovat muuttuneet ja sitä myötä omat elämät ja meidän välinen suhde on muokkaantunut. Teoksen luomisprosessi ja esitykset olivat osa meitä, ja harjoittelun ala- ja ylämäet sekoittuivat henkilökohtaisten elämiemme kanssa.
Kaksine –työskentely antoi arvokkaan annoksen parisuhdeoppia. Sillä ei ole väliä mikä suhde kahden ihmisen välillä on, näin läheinen työskentely toisen ihmisen kanssa antaa paljon viisautta mihin tahansa ihmissuhteeseen. Pääsin tarkastelemaan omaa käytöstäni toisen ihmisen läheisyydessä. Kahden välinen kommunikaatio ja yhdessä eteenpäin pyrkiminen, huhhuh, mitä valaistumisia!
Ryhmätyö sitten. Kuusi eri taustaista ihmistä, oikeastaan kolme työparia. Kaikilla ihana halu tehdä parhaansa teoksen ja sen maailman eteen. Sain viettää aikaa inspiroivien ihmisten ympäröimänä ja oppia heiltä jokaiselta uusia asioita – niin maan kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Hienoa oli huomata, että ryhmä ilman ohjaajaa sai muodostettua toimivan kokonaisuuden, joka oli juuri sitä mitä me ollaan.
Avoimien artikkelien kirjoittaminen työprosessin eri vaiheista antoi hurjan paljon. Kirjoittaminen myös jonkun muun kuin vain itsensä silmille on laittanut käymään prosessia läpi kaukaisemmiltakin tasoilta, kuin vain siltä omimmalta, itseään lähimpänä olevalta tuntumalta.
Tämän produktion purkukeskustelut ovat olleet hienoja ja asiassa kiinni olevia. Niissä ei olla tyydytty toistelemaan kiitoksia eikä peittelemään hankaliakaan ajatuksia.
”Kellun kaiken kuhinan ulottumattomissa.” Aina esitysperiodien jälkeen alkaa pitkä aalto, joka huuhtoo mua kauemmas kuluneen projektin maailmasta ja tuo takaisin uuden arjen pariin. Nyt aalto otti rauhassa aikansa, hiipui vähitellen. Joku osa musta kellui kauan omissa oloissaan, eheytyi itsekseen ja palautui sitten takaisin arkipäivään.
Lí:
Riemu huuma täyttymys tyhjyys.
Kauneus hulluus heittäytyminen autuus.
Avautuminen ilmaisu huuto.
Unohdus.
Pelko.
Järkkyminen ihmetys pohdinta.
Pohdinta…
Uusi alku?
Laskeutuminen hyväksyminen.
Kasvu toivo.
Ensi-illasta on nyt täsmälleen kolme viikkoa. Mutta tuntuu kuin siitä olisi kolme kuukautta, tai ehkä sittenkin kolme päivää (huomaan, että muutos ja irrottautuminen on alkanut tapahtua ainakin numeerisen symbolisella tasolla..!).
On tapahtunut niin paljon. Mutta viikon ajan olen keskittynyt pelkästään tapahtumattomuuteen. Lähdin lepolomalle ja täällä maalla tila-aika-avaruus ympärilläni on vähitellen kasvanut. Samalla tunnen itse oikeastaan kutistuvani tai välillä suorastaan kuihtuvani (aloittamallani puhdistuspaastolla saattaa toki olla osuutta asiaan).
Sekä itse esitykset että niiden jälkeinen aika ovat olleet aikamoista pyörremyrskyä ja tunteiden kuohuntaa. Ensin oli suuri riemu esityksistämme, niihin suurin joukoin rynnänneestä yleisöstä (kiitos!) sekä ennen kaikkea uskomattomasta kuuden hengen työryhmästämme.
Ryhmä toimi mahtavasti jo harjoitusprosessin aikana, mutta silti tuntui suurelta ihmeeltä ja onnelta kokea sen lopullinen hioutuminen timantiksi esitysten alettua. Olin niin onnellinen ja ylpeä, kun tunsin nämä upeat ihmiset ja sain vielä tehdä töitäkin heidän kanssaan.
Välillä kuitenkin harhauduin enkä enää tiennyt, missä kaikki muut menivät. En huomannut, että kaikki eivät olleetkaan niin iloissaan ja riemuissaan, että jotain oli särkynyt. Jokin lumous ehkä. Että kaksi ei sittenkään voi olla yksi.. Silloin pohdin, että olimmeko uponneet liikaakin: toisiimme, teokseemme, kaikkeen tähän touhuun. Mutta ehkä juuri sitä kautta olimme loppujen lopuksi tekemisissä jonkin todellisen kanssa. Jonkin riipaisevan, mutta samalla jonkin oikean.
Muistuu mieleen yksi ensimmäisistä katsojapalautteista Café Engelin keikalta elokuulta 2008: ”Jos on toista ihmistä niin lähellä, kuin te olitte, niin sitä toista EI SAA tyrkkiä sillä tavalla. Se nosti minun niskavillat pystyyn. Pelottavaa. Ehkä pelkäsin, että minulle itselleni voisi käydä jotenkin samalla tavalla.” Kun on niin lähellä kuin minä olen ollut Pauta ja Pau minua, niin se ON pelottavaa. Se on ihanaa ja huumaavaa mutta se on myös pelottavaa.
Yksi tarinan opetuksista minulle itselleni on se, että toista ei voi koskaan tuntea. Emmanuel Levinas’in filosofiaan tukeutuakseni (jota opiskelin paljon pitkin viime syksyä, vaan enkä mitään silloin oppinut?) toinen ihminen on minulle aina ennen kaikkea vieras, toinen, tuntematon. Voin hetken kuvitella olevani hänen kanssaan yhtä, tuntevani hänen jokaisen liikkeensä ja aikomuksensa, mutta seuraavassa hetkessä olemme jälleen erit.
Ja tässä on tietenkin myös ihmisyyden ja ihmissuhteiden suuruus ja riemu! Tutkimusmatka toiseen ihmiseen (ja samalla itseen) on loputon ja loputtoman mielenkiintoinen. Ja tällaisen matkan avaaminen muille ihmisille; sen käsittely taiteen ja tanssin kautta; tuntuu tärkeältä, mielekkäältä, jopa lahjalta.
Kuitenkin tällaiseen matkaan pitää myös suhtautua kunnioituksella ja tilanteen vaatimalla herkkyydellä. Tällaista herkkyyttä nyt opiskellessani unelmoin samalla tulevista tavattomista esityksiämme. Be aware, täältä tullaan!
Pau (lihavoitu teksti) ja Lí:
Rytmissä, wouuuuuu! Aurinko paistaa ja vettäkin on satanut. Kaksone istuu taas vieressä pitkästä aikaa. Korvikset heiluu sinisinä. Ja pää on tyhjää täynnä. Monta aaltoa ja myrskyä on ollut, hienoa olla tyynen keskellä. Tyyni kuin lyyli juu. Laitanks mä pilkin tohon? Olankohautus. Älä nyt vielä ala pilkkimään. Kiherrystä.
Ikävä ensimmäistä tällaista sessiota. Ja niitä lankkulattioita. Ihan niinku Tanja sanoi, ”vitsin pöljät!” Mut on nää pöljät kyllä saanu nauraa, voe vitsi, sanoo savolainen.
Seuraavia puujalkavitsejä odotellessa… No nythän meillä on aikaa.
Tolla tais bisnekset mennä vähän pieleen etelänmatkalla (merirosvo kulki ikkunan ohi). Eli haetaan inspiraatiota seuraaviin teoksiin Rytmin ikkunasta. Ja Olvi-rekka tuli inspiraation tielle.
Mh. Ugh. Skål på den saken!
KIRJOITTAJAT
Linda Priha, alias Lipi, on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on työskennellyt mm. esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat feministifilosofien (mm. H. Liehun, L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).
Kuva Vilppu Huomo
Tanssitaiteilija Pauliina Silvennoinen, alias Pauli, on valmistunut Turun taideakatemiasta 2005 ja opiskellut tanssia Fontys Danceacademiessa Hollannissa sekä eri studioilla New Yorkissa. Hän on esiintynyt freelance-produktioissa Pohjoismaissa, USA:ssa ja Hollannissa mm. Petri Kekonin, Marianne Rouhiaisen ja Philippa Kayen kanssa
.
