Julkaistu 28.4.2022
Osallistuin huhtikuun alussa Brysselissä neljän päivän työpajaan, joissa tutustuttiin belgialaisen Ultima Vezin ja perustajansa Wim Vandekeybusin työskentelytapaan ja liikekieleen. Eläimellisyys, vaistot, voimallisuus, fyysisten rajojen venyttäminen ovat sanoja, joilla ryhmän teoksia usein kuvaillaan.
Työpaja oli suunnattu harrastelijoille. Aiempaa tanssitaustaa ei vaadittu, hyvää fyysistä kuntoa kyllä. Jännitti, että riittääkö kunto. Fyysinen kunto riitti. Henkinen kestäminen oli enemmän koetuksella. Olin epämukavuusalueellani ja vaikka suhteellisen aktiivisesti liikunkin, olivat kuuden tunnin päivät rankkoja. Kurssin keskivaiheilla olivat kyyneleet lähellä lähes koko ajan. Kuitenkin sillä lailla hyvällä tavalla niin kuin usein on, jos näkee ja liikuttuu koskettavasta taideteoksesta. Nyt liikutus tuli fyysisestä väsymyksestä, omista ja muiden kurssilaisten onnistumisista.
Tällaisen työpajan yksi ehdottomista parhaista puolista ovat muut ihmiset. Meillä oli todella hyvä ja kannustava ilmapiiri, eikä vähiten työpajan vetäjän Iñaki Azpillagan ansiosta. Azpillaga on ollut mukana Ultima Vezin toiminnassa 25 vuoden ajan. Hänen työpajojensa tarkoitus on saavuttaa osallistujille samankaltainen ammattimainen kokemus kuin mitä Azpillaga itse on henkilökohtaisesti kokenut ryhmän parissa työskennellessään. Tätä lähtökohtaa mietin paljon kurssin aikana. Azpillaga on ammattilainen, me kurssilaiset emme. Työpajaan ei vaadita tanssiopintoja, kuitenkin kurssin aikana teetetään harjoitteita, joiden tekemiseen, tai ainakin turvalliseen onnistumiseen, tanssitekniikan osaamista vaaditaan. Ratkaisin dilemman siten, että ajattelin kurssin olevan fyysinen tutustuminen Ultima Veziin sen sijaan, että passiivisena katsoisin ryhmän esityksiä tai lukisin tanssikirjallisuutta tai esityskritiikkejä. Koska olen jonkin verran harrastanut tanssia, tunnen myös rajojani ja tiedän tasoni. Tein sen, minkä pystyin – ja jollain ihmeellä pystyin paljon. Omat rajat venyivät uskomattomalla tavalla. Azpillaga sai minut, ja uskoakseni muutkin osallistujat, lähelle tilaa, jossa intuitio minussa puhui vahvemmin kuin se rationaalinen puoli, joka ”tuntee omat rajansa ja tietää tasonsa”.
Päivät oli jaettu erilaisiin ’lukuihin’. Osasiin, jotka koostuivat erilaisten Vandekeybusin toimintatapojen esittelystä sekä joidenkin Ultima Vezin koreografioiden osista. Ainoastaan yksi ’luvuista’ oli suoraan tanssillinen koreografiapätkä: trioissa tapahtuva liikesarja 1990-luvun puolivälin koreografiasta Mountains Made of Barking. Muut ’luvut’ olivat samankaltaisia harjoitteita, joita ryhmän tanssijat ovat treenanneet ja sittemmin työstäneet valmiiksi teoksiksi. Harjoitteiden keskiössä oli useimmiten intuition ja nopean reaktion treenaaminen, kuten tapahtumasarjassa, joka perustui Vandekeybusin läpimurtoteokseen What the body does not remember (ensi-ilta 1987). Siinä on kohtaus, jossa tanssijat heittävät ilmaan tiiliskiviä. Tiiliskiven sijaan meillä oli käytössä kenkä (onneksi, koska toki sain kengän päähäni). Tehtävänantona oli kolmen ryhmissä toimia siten, että yksi seisoo keskellä kenkä kädessään. Hänen vasemmalla puolellaan on kaksi muuta henkilöä, joista etummainen nojaa painollaan taaimmaiseen. Keskellä oleva heittää kengän suoraan päänsä yläpuolella pitäen katseensa eteenpäin. Tavoitteena, että samalla hetkellä, kun kenkä heitetään ilmaan, taaimmaisena sivulla oleva työntää etummaisen tanssijan kohti keskellä seisovaa siten, että tämä etummaisena ollut vetää ranteesta keskellä olleen pois putoavan kengän alta, ja toiselle puolelle päästyään on tukemassa häntä, niin että asetelma on sama, kuin se oli alussa vasemmalla puolella. Tällä välin reunassa taaimmaisena olleen tehtävänä on ottaa koppi ilmaan heitetystä kengästä ja jäädä keskelle seisomaan kenkä kädessään. Repeat and breath.
Pehmeämpiäkin ’lukuja’ oli päivissä mukana. Paljon nykytanssin lattiatekniikkaa ja erilaisten kaarimuotojen hakemista keholla, sekä paljon kontaktiharjoitteita. Monet olivat fyysisesti haastavia, kuten harjoitus, jossa kaveri esitti halvaantunutta, jonka on mahdollista liikuttaa ainoastaan silmiä. Itselläsi oli kuvitteellisesti toinen jalka halvaantunut. Näillä spekseillä sen, joka oli vähemmän halvaantunut, tuli siirtää toinen salin toiselle puolelle. Toiset vaativat enemmän läsnäoloa. Yksi kurssin kauneimmista hetkistä oli hetki, kun seisoimme niin lähellä paria, että ulkopuoliselle se näytti halaukselta. Tarkoituksena oli kuitenkin yrittää vaihtaa kehon atomeiden paikkaa siten, että seisoisitkin parin paikalla.
Neljän intensiivisen päivän jälkeen palasin vielä lauantaina 9.huhtikuuta Ultima Vezin maailmaan. Koninklijke Vlaamse Schouwburgissa (KVS) esitettiin 2019 ensi-iltaansa saanutta koreografiaa Traces. Teoksen ensi-ilta oli ollut osa Europalia Romania -teemaista tapahtumaa Bruggen Concertgebouw’ssa. Vandekeybus on vetänyt teokseensa jälkiä Romanian koskemattomasta luonnosta ja niistä lähteistä, joista hänen työskentelynsä aikanaan on lähtenyt, sekä ikiaikaisista ihmisyyteen liittyvistä intuitioista.
Tapahtumapaikkana on mystinen maantie, joka halkoo syrjäisen Euroopan metsää. Näyttämöllä on käynnissä jatkuva luonnon ja ihmisen välinen vuoropuhelu. Toisinaan vuoropuhelu kiihtyy konfliktiksi, toisinaan keskinäiseksi yhteisymmärrykseksi. Maantiekin katoaa ilmestyäkseen myöhemmin uudestaan toisessa muodossa. Toisinaan eläin on ihmistä inhimillisempi, toisinaan päinvastoin. Kymmenen tanssija liikkuu ja ilmaisee vimmaisesti. Loppujen lopuksi ollaan sellaisen olemisen äärellä, jossa kielellä ja kulttuurisella koodistolla ei ole mitään virkaa. Vaistot, musiikki, toisilta saadut impulssit johdattavat kehon kieltä. Traces-koreografiaa voi kuvata sanoilla eläimellisyys, vaistot, voimallisuus, fyysisten rajojen venyttäminen.
Eeva-Mari Haikala
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja freelance-kirjoittaja, joka on kiinnostunut tanssista ja liikkeestä niin vapaa-ajan harrastuksena kuin osana taiteellista työskentelyä.
***
Työpaja Ultima Vezin studiolla Brysselin Molenbeekissä 4.-7.4.2022
Ultima Vez: Traces, Koonlige Vlaamse Schouwburg 9.4.2022
Artikkelikuva Ultima Vez-ryhmän teoksesta Traces (kor. Wim Vandekeybus). Kuvaaja Danny Willems.
