Whispering Cosmos muistuttaa ihmiskunnan rappiosta kertovaa tieteiselokuvaa.

Kun ihminen muuttuu eläimeksi

Ihmismäiset eläimet, eläimelliset ihmiset. Niitä valuu ja konttaa esiin pimeistä nurkista, ne raivoavat, ovat hädissään ja sekoilevat.

Joona Halosen Whispering Cosmos on kuin tieteisjännäri, joka kertoo ihmiskunnan totaalisesta rappiosta. Siitä, tai sen jälkeisestä, hetkestä, kun ihmiskunta menettää inhimillisyytensä ja sen jäsenistä tulee toisilleen pelko ja uhka. Epäluuloisuus valtaa ja itseään on puolustettava.

Katsojille jaetut kuulosuojaimet luovat teokselle etäisyyden tunteen, joka on kuitenkin hyvin läsnä oleva.

Liikekieli on kaikessa eläimellisyydessään karua ja moniuloitteista. Satu Elovaaran loistava eläytyminen rooliinsa sopivan sotkuisessa tukassaan, intensiivisine silmineen ja pelokkaine, hulluine eleineen ja ilmeineen on suorastaan lumoava.

Kokonaisuudessa Whispering Cosmos on ihan hyvä tanssiesitys. ”Vain” ihan hyvän siitä tekee lopun paikallaan junnaavuus. Jossain vaiheessa koreografia saavuttaa pisteensä, josta se ei enää etene tai kehity. Yllättävyys katoaa.

Vaikka kuulosuojaimet pitävät parhaansa mukaan ajatukset korvien välissä, ne tuntuvat kuitenkin välillä pakenevan sieltä ulos.

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.