Whispering Cosmos (Halonen), Zodiak 2009

Katja Keränen: Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun kuulee radiosta tai jostain jonkun biisin, joka vain menee jonnekin ytimiin ja siitä ei osaa sanoa, miksi se niin tekee. Joona Halosen Whispering Cosmos teki sen tempun.

Tiia Lappalainen: Whispering Cosmos muistuttaa ihmiskunnan rappiosta kertovaa tieteiselokuvaa.


 

Whispering Cosmos
Koreografia: Joona Halonen
Tanssi: Satu Elovaara, Sakari Saikkonen, Reija Wäre, Mirva Mäkinen
Lavastus: Salla Salin
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus ja Joona Halonen


 

Kosmos kuiskaa

Kyllähän te tiedätte sen tunteen, kun kuulee radiosta tai jostain jonkun biisin, joka vain menee jonnekin ytimiin ja siitä ei osaa sanoa, miksi se niin tekee. Joona Halosen Whispering Cosmos teki sen tempun.

Tekisi mieli jäädä mykäksi ja vain oleskella tilanteen ihmetyksessä. Yritän kuitenkin ylittää rajani ja tuottaa sanasen, koska sanattomuus ei johda asiantilaa itsestäni eteenpäin.

Ihon uloin kerros on maksimissaan 0,05 millimetrin paksuinen orvaskesi. Heti alkajaisiksi Halosen kosmos istahti iholle. Biisi ei kuitenkaan varsinaisesti viihtynyt orvaskedellä, vaan ui hyvin nopeasti syvemmälle, verinahkaan saakka. Niille, jotka eivät bilsan tunneilta ihan tarkkaan muista kerrottakoon, että verinahka sijaitsee orvaskeden alla ja se on väriltään punainen. Siinä on paljon verisuonia ja hermopäätteitä. Siinä on paljon verevää elämää.

Whispering Cosmos meni asumaan minun verevään verinahkaani. Kun teos menee asumaan verinahkaan, niin se saa melkoisen kuhinan aikaiseksi. Karvatupet alkavat pukata uutta kasvustoa, hikirauhaset erittävät elämän eliksiiriä ja talirauhastenkin ympärillä käy kuhina. Tulee jännittävä ja kuumentunut olo. Ja toisaalta alkaa melkein itkettää, itkettää onnesta, liikkeen kauneudesta ja siitä, että tulee kosketetuksi orvaskeden alle. Sinne ei moni signaali tässä maailmassa kulje.

Whispering Cosmos luottaa liikkeeseen. Katsomo ympäröi tanssijoiden tilaa. Huikeassa fyysisyydessään ja säästelemättömyydessään teos tulee kiinni. Teos ei ole varsinainen minimalismin ylistys, eikä se säästele tanssijoitaan. Rajuudessa, vaikkakin hallitussa, on jotain niin pitelemätöntä, että se saa aistit heräämään aistimusten turrutuksesta.

Teoksen alussa asetamme päähämme kuulosuojaimet. Niiden lävitse teoksen äänimaailma katoaa etäiseksi sumuksi. Se tuntuu aluksi todella oudolta. Niin oudolta, että on pakko välillä raottaa suojaimiaan. Sitten rauhoitun ja luotan kuiskaukseen. Tanssijat tulevat liki ja alkavat puhua. Taas on pakko raottaa kuulosuojainta. Miten muu yleisö malttaa olla kurkkimatta? Olo on kuin tirkistelijällä.

Kuiskaava kosmos on täynnä tiivistä läsnäoloa. Se on heimon liikkeessä elämistä. Se on rajuudessaan herkkää ja läpitunkevaa. Teos luottaa liikkeeseen ja siihen, että liikkeellä mennään suoraan ytimeen. Eikä luota turhaan.

Ja tanssijat. Tässä biisissä ei todellakaan säästellä tanssijoiden fysistä. Heidän taidolliset kykynsä hilataan äärirajoille saakka. Tämä vie katsojan jonkinlaisen rajakokemuksen äärelle. Pelko ja onni sekoittuvat ihmeelliseksi hurmioksi. Onhan se vain perkeleen nautinnollista katsoa, kun ihminen liikkuu kuin eläin. Että vielä tässä liikkeestä ja olemassaolosta vieraantuneessa kulttuurissa jollakin on kaikki tuo tallella. Se vain on niin kaunista.

”Hiljainen piste on näkymätöntä tekstiä, joka on kirjoitettu ihmisen sisälle” (Halonen). Whispering Cosmos oli tuo piste.

 

Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.

 


Kun ihminen muuttuu eläimeksi

Ihmismäiset eläimet, eläimelliset ihmiset. Niitä valuu ja konttaa esiin pimeistä nurkista, ne raivoavat, ovat hädissään ja sekoilevat.

Joona Halosen Whispering Cosmos on kuin tieteisjännäri, joka kertoo ihmiskunnan totaalisesta rappiosta. Siitä, tai sen jälkeisestä, hetkestä, kun ihmiskunta menettää inhimillisyytensä ja sen jäsenistä tulee toisilleen pelko ja uhka. Epäluuloisuus valtaa ja itseään on puolustettava.

Katsojille jaetut kuulosuojaimet luovat teokselle etäisyyden tunteen, joka on kuitenkin hyvin läsnä oleva.

Liikekieli on kaikessa eläimellisyydessään karua ja moniuloitteista. Satu Elovaaran loistava eläytyminen rooliinsa sopivan sotkuisessa tukassaan, intensiivisine silmineen ja pelokkaine, hulluine eleineen ja ilmeineen on suorastaan lumoava.

Kokonaisuudessa Whispering Cosmos on ihan hyvä tanssiesitys. ”Vain” ihan hyvän siitä tekee lopun paikallaan junnaavuus. Jossain vaiheessa koreografia saavuttaa pisteensä, josta se ei enää etene tai kehity. Yllättävyys katoaa.

Vaikka kuulosuojaimet pitävät parhaansa mukaan ajatukset korvien välissä, ne tuntuvat kuitenkin välillä pakenevan sieltä ulos.

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.