Jenni Sainio: What’s not to love? haastaa katsojansa pohdintaan. Nuoren norjalaiskoreografin nykyteatteriksi luettava työ on taitava, valtavasti viitteitä niin elokuvamaailman ilmaisukeinoihin kuin koko patriarkaalisen kulttuurimme käytänteisiin sisältävä paketti.
What’s not to love?
Koreografia: Alan Lucien Øyen
Tekstit: J. Mankievitz: ”All about Eve” Craig Wright: ”Charlotte light and dark” Anthony Rizzy: ”Boston” Virginia Woolf: ”Giggleswick –päiväkirjaote Alan Lucien Øyen: muut tekstit
Koreografia, video ja lavasuunnittelu: Alan Lucien Øyen
Äänisuunnittelu: Gunnar Innvær
Valosuunnittelu: Torkel Skjærven
Lavastus: Martin Flack
Puvustus: Ellinor Øyen
Kuvat: Yaniv Cohen
Esiintyjät: Kate Strong, Yvonne Øyen, Anthony Rizzy, Daniel Proietto
Laulu: Ellinor Øyen
Odottaminen: Yngvar Øyen
Teoksen rahoittajat: Fund for Sound and Image, Fund for Performing Artists and The Norwegian Arts Council, Idee – Network
Muut tuottajat: BIT-teatergarasjen, Carte Blanche A/S, DeVir Capa, Portugal
Kantaesitys: Bergen, Norja 23.8.2007
”For mom, for always waiting – For dad, for always waiting”
Kuopion kaupunginteatteri 15.6.2008
Tarkkanäköistä taidetta
Alan Lucien Øyenin teos What’s not to love? haastaa katsojansa pohdintaan. Nuoren norjalaiskoreografin nykyteatteriksi luettava työ on taitava, valtavasti viitteitä niin elokuvamaailman ilmaisukeinoihin kuin koko patriarkaalisen kulttuurimme käytänteisiin sisältävä paketti.
Käsiohjelmassa kerrotaan koreografin työn aiheen olleen arjen kauneuden etsiminen. Tätä tavoitellessaan Øyen on päässyt huomattavan paljon syvemmälle pohdinnoissaan, mikä näkyy näyttämöllä paitsi muodon niin myös temaattisen sisällön runsautena.
Esiintyjiä on neljä, kaksi naista ja kaksi miestä. Heidän lisäkseen kokonaisuudelle antaa oman merkittävän leimansa vanhemman sukupolven läsnäolo näyttämökuvassa: teos alkaa koreografin äidin laululla, jonka jälkeen tämä siirtyy yleisön joukkoon. Koreografin isä puolestaan istuu näyttämön takaosassa hiljaisena todistajana koko esityksen ajan. Tekstin tasolla viitataan odottamisen kauneuteen.
What’s not to love? on selkeästi kokonaistaideteos, jossa varsinaista tanssia on keskeytymättömän, välillä uuvuttavankin, puheen lomassa muutaman kohtauksen verran. Liike on sekä pyöreästi pehmeyttä ilmentävää että riuhtovaa. Se näyttää tutkivan tanssivan kehon rajoja tilassa. Huomaan pohtivani, mikä teoksessa varsinaisen tanssin ollessa vähissä ilmentää juuri tekijänsä tanssi- eikä niinkään teatteritaustaa. Miellän tanssitaustan olevan koko teoksesta huokuvan aistillisuuden suuri tekijä, eikä vähiten tekstin tasolla. Øyenin osuus käsikirjoituksesta on hengittävää ja pehmeän soljuvaa kuin lämmin vesi.
Tekstinpaljous on teoksen katsojalle todellinen koetinkivi, jossa olisi ollut mahdollisuus keventämiseen. Koreografin oman tekstin lisäksi teos sisältää otteita muun muassa All about Eve –elokuvasta sekä Mullan alla –tv-sarjan käsikirjoittajan Craig Wrightin teoksesta Charlotte light and dark. Näiden kautta sisältö saa vahvistusta outojen läheissuhteiden, läheisriippuvuuden ja sukupuoli-identiteetin käsittelyyn.
Esiintyjät hallitsevat teatterillisen, vaudevillenkin elementtejä käyttävän tyylilajin mestarillisesti. Replikointi on selkeää, monologit vangitsevia ja kokonaisilmaisu erittäin taitavaa. Elekieli koostuu karikatyyrimäisistä piirteistä. Nauhalta kuuluvaan puheeseen huulisynkalla toteutetut osat vievät eittämättä huomion esiintyjien kehonkieleen.
Keskeinen keino näyttämöllä on ristiinpukeutuminen, jolla roolit vaihtuvat lennossa. Vanhanajan charmia naiselle luo miehekäs harmaa hattu, miehelle puolestaan pikkusievä pinnikampaus ja kirkkaanpunainen pusero. Kenen äänellä puhut, kenen asuun pukeudut, teos tuntuu kysyvän.
Näyttämökuva on riisuttu. Useiden tupakansavuisten keskustelujen tukikohtana on etualan pöytä ympäröivine tuoleineen. Sattuman käsitteeseen liitettävän symboliikan kannalta kuin suurista pelikorteista (joista näkyy vain vihertäväsävyinen nurja puoli) koostuva lavastus on kiehtova. Jättikorteista tehdyt verhonpalaset lepattavat ilmavirran vaikutuksesta. Välillä useammasta palasesta koottu seinämä, korttitaloksi vertautuva elementti huojuu esiintyjien sitä käsitellessä.
Vanhan tyylilajin, tarkkanäköisen ajattelun ja raikkaan näyttämötoteutuksen yhdistely onnistuu erinomaisesti valottamaan ajan kulumisen, menneisyyden ja tulevaisuuden teemoja. Tekijän vanhempien läsnäolo teoksessa korostaa uutta muotoa, uuden sukupolven taidenäkemyksen eroa aikaisempiinsa.
What’s not to love? on selvästi eurooppalainen teos. Se on yhtä aikaa sekä kokeilevaa että elementeiltään korkeatasoista taidetta. What’s not to love? huokuu syvästi tekijänsä omakohtaista pohdintaa sisäisestä ja ulkopuolisesta maailmastaan. Teoksessa tunnetason aitous niin esiintyjäntyössä kuin ohjauksessakin on harvinaislaatuisella tavalla läsnä.
Jenni Sainio
