Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, sai minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”.
Mukavat Saaris-maistiaiset
Vuonna 1996 ensi-iltansa saanut Westward Ho! aloitti Tero Saarisen kolmen teoksen illan. Saarisen kansainvälinen läpimurtoteos oli vastaanpanematonta nykytanssia. Sen suosion voi helposti ymmärtää: teos on rakenteeltaan selkeä, kokonaisuutena kantava ja tanssimuodoltaan sellaista, mitä suuri yleisö varmasti toivoo näkevänsä mennessään katsomaan nykytanssia. Saarinen ei ole liikekielessään muodikkaasti arkiliikkeestä ammentava, vaan liikekielen inspiraatio tulee siitä, mikä ylittää arkisen. Mikään ei ärsytä, mikään ei pursota: tanssi oli taidokasta ja loppuun asti hiottua, teoksen dynamiikka sopivine toiston elementteineen ja rikkinäisyyksineen vei mukanaan. Musiikkikollaasi toimi harmonisuudessaan ja simppelissä kauneudessaan. Jesus Blood Never Failed Me Yetin rosoisuus yhdistettynä tanssijoiden aaltoliikettä muistuttavaan unisonokeinuntaan sai mielen haikeaksi, kaihomieliseksi. Lavastus on mollivoittoinen, rauhoittava kuin maalaus, horisonttiin katoava aurinko. Teos oli impressionistista, maalailevaa tanssitaidetta parhaimmillaan. Omassa sarjassaan parasta, mitä voi olla.
Kylmimmäksi jäin kakkosbiisin kanssa. Mies- ja naistanssijan tanssimassa duetossa, vuonna 2000 syntyneessä tilausteoksessa Wavelengthsissa, kaikki oli kohdallaan, liiankin kohdallaan. Teoksessa ei ollut mitään vikaa, eikä mitään rosoa tai tarttumapintaa ja se on juuri sen vika. Siinä ei ollut lopulta mitään, mikä jäisi mieleen. On tietty kiva katsoa taitavaa liikkumista ja onnistunutta valosuunnitelmaa, mutta mitä sitten? Teos oli niin kliininen, että tunsin melkein desinfiointiaineen tuoksun. Käsiohjelmassa kerrottiin, että teos uudistaa klassisen baletin pas de deux –muotoa. Kyllä kyllä: tanssijoiden suhde teoksessa oli ehdottomasti uudempi ja tasa-arvoisempi kuin klassisen baletin prinssi-prinsessa –asetelmissa, missä naisen rooli liikkuu eteerisen elastisuuden ja sievistelyn välimaastossa ja miehen roolina on olla ponteva, kannatteleva, voimakas, samalla kuitenkin hieman sievistelevästi kosiskeleva uros. Tässä teoksessa roolijako oli tasapuolinen ja tasa-arvoinen, koska tanssijat olivat sukupuolineutreja suhteessa liikekieleen. Klassisen baletin kaksintanssit on pistetty nykytanssin puolella kuitenkin halki poikki ja pinoon jo monta kertaa, nykytanssi on ollut täynnä neutraalia liikekieltä jo monta kymmentä vuotta. Että en tiedä, oliko nyt sitten uutta auringon alla, edes esittämisvuonna 2000.
Viimeiseksi nähtiin Saarisen vuonna 2002 ensi-iltansa saanut hieno sooloteos Hunt. Stravinskyn Kevätuhri kääntyi esityksen puolivälissä oudoksi pirinäksi. Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, sai minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”. Kohtsilleen kuitenkin Aleksanterin teatterin paksut, viininpunaiset samettiverhot sujahtivat kiinni ja yleisöä pyydettiin poistumaan ulos teatterista savukoneiden aiheuttaman palohälytyksen vuoksi. Saariselle tuli hengähdystauko ja me menimme kuka kessulle kuka pissalle ja odotettiin, että tilanne oli ohi.
Palohälytys oli kuin rajapyykki teokselle. Sen jälkeen alkoi varsinainen teknis-taiteellinen ilotulitus, kun mukaan näyttämölle ammuttiin Marita Liulian multimedia-installaatio. Installaatio maalasi tanssijan tanssimia sisäisiä ristiriitoja ulkoapäin. Spektaakkelimainen, pirstoutunut kuvakollaasi vuorasi Saarisen hahmoa ja kuvasi postmodernin ajan aallokossa hyppivän ihmisen mielentilaa. Teos oli minulle lähinnä voimakas visuaalinen matka. Palohälytys katkaisi ikävästi intensiteetin, mutta homma kantoi siitä huolimatta.
Kolmen teoksen esittämisjärjestys oli toimiva. Koreografin tunnistettava käsiala oli luettavissa varsinkin ensimmäisestä ja viimeisestä biisistä.
Katja Keränen
