Kohtsilleen kuitenkin Aleksanterin teatterin paksut, viininpunaiset samettiverhot sujahtavat kiinni ja yleisöä pyydetään poistumaan ulos teatterista palohälytyksen vuoksi. Saariselle tulee hengähdystauko ja me mennään kuka kessulle, kuka pissalle ja odotetaan, että tilanne on ohi.
Tero Saarinen: Kolmen teoksen ilta Aleksanterin teatterissa 25.9.2009
Westward Ho!
Wavelengths
Hunt
Mukavat Saaris-maistiaiset
Vuonna 1996 ensi-iltansa saanut Westward Ho! aloittaa Tero Saarisen kolmen teoksen illan. Saarisen kansainvälinen läpimurtoteos on vastaanpanematonta nykytanssia. Sen suosion voi helposti ymmärtää: teos on rakenteeltaan selkeä, kokonaisuutena kantava ja tanssimuodoltaan sellaista, mitä suuri yleisö ajattelee näkevänsä katsoessaan tanssia. Saarinen ei ole liikekielessään muodikkaasti arkiliikkeestä ammentava, vaan liikekielen inspiraatio tulee siitä, mikä ylittä arkisen. Mikään ei ärsytä, mikään ei pursota: tanssi on taidokasta ja loppuun asti hiottua, teoksen dynamiikka sopivine toiston elementteineen ja rikkinäisyyksineen vie mukanaan. Musiikkikollaasi toimii simppeliydessään. Jesus Blood Never Failed Me Yetin rosoisuus yhdistettynä tanssijoiden aaltoliikettä muistuttavaan unisonokeinuntaan sai mielen haikeaksi, kaihomieliseksi. Lavastus on mollivoittoinen, rauhoittava kuin maalaus, horisonttiin katoava aurinko. Tämä on impressionistista, maalailevaa tanssitaidetta parhaimmillaan.
Kylmimmäksi jään kakkosbiisin kanssa. Mies- ja naistanssijan tanssimassa duetossa, vuonna 2000 syntyneessä tilausteoksessa Wavelengthsissa, kaikki on kohdallaan, liiankin kohdallaan. Näkee, että tanssijat ja koreografi ovat tinkimättömiä. Teoksessa ei ole mitään vikaa, eikä mitään rosoa ja se on juuri sen vika. Siinä ei ole lopulta mitään, mikä jää mieleen. Aina on kiva katsoa taitavaa liikkumista ja onnistunutta valosuunnitelmaa, mutta mitä sitten? Käsiohjelmassa kerrotaan, että teos uudistaa klassisen baletin pas de deux –muotoa. Kyllä kyllä: tanssijoiden suhde teoksessa on ehdottomasti uudempi ja tasa-arvoisempi kuin klassisen baletin prinssi-prinsessa –asetelmissa, missä naisen rooli liikkuu eteerisen elastisuuden ja sievistelyn välimaastossa ja miehen roolina on olla ponteva, kannatteleva, voimakas, samalla kuitenkin hieman sievistelevästi kosiskeleva uros. Tässä teoksessa roolijako on tasapuolinen ja tasa-arvoinen, koska tanssijat olivat sukupuolineutreja suhteessa liikekieleen. Mutta: klassisen baletin kaksintanssit on pistetty nykytanssin puolella halki poikki ja pinoon jo monta kertaa, nykytanssi on ollut täynnä neutraalia liikekieltä jo monta kymmentä vuotta. Että en tiedä, oliko nyt sitten uutta auringon alla.
Sitten on tooosi pitkä tauko, jolloin saimme yleisönä töllistellä rauhassa toisiamme Aleksanterin teatterin pihamaisemissa kauniisti taittuvassa kesäillassa. Pujahtelen yksin joukossa ja tarkkailen salaa kanssaihmisiä. Miten muut yksin liikkeellä olevat ihmiset järjestävät olemisensa pitkällä väliajalla ihmisjoukossa, mihin he suuntaavat katseensa, mihin hakeutuvat? Löydän vain yhden toisen yksinäisen: Mies pinkissä paidassa ja pinkeissä sukissa naukkailee shampanjaa ja juttelee tämänkin väliajan kännyynsä isoon ääneen. Hän kulkee pihamaalla ympäriinsä vielä levottomammin kuin minä. Me yksinäiset olemme kuin kiertolaisia aloillaan seisovien seurueiden joukossa. Pinkillä näyttää tosin olevan seuraa langan toisessa päässä enemmänkin kuin yhden väliajan tarpeiksi.
Sitten alkaa kolmosbiisi.
Tätä on kehuttu niin paljon, että mitä tähän nyt sitten enää sanoisi. Illan viimeisenä nähtiin Saarisen vuonna 2002 ensi-iltansa saanut sooloteos Hunt. Stravinskyn Kevätuhri kääntyy esityksen puolivälissä oudoksi pirinäksi. Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että puolivälissä alkanut tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, saa minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”.
Kohtsilleen kuitenkin Aleksanterin teatterin paksut, viininpunaiset samettiverhot sujahtavat kiinni ja yleisöä pyydetään poistumaan ulos teatterista palohälytyksen vuoksi. Saariselle tulee hengähdystauko ja me mennään kuka kessulle kuka pissalle ja odotetaan, että tilanne on ohi. Savukoneet aiheuttivat kuulemma hälytyksen, palokunta totesi tilanteen vaarattomaksi ja pian pääsimme Oksasen Sofin, Poppin Outin, Suhosen Tiinan, Nymanin Marzin, Liulian Maritan niin ja tietty Lindgrenin Tommyn kanssa jatkamaan katsomiskokemustamme. Tommy oli tietty katsomossa, kun ovathan he Terpan kanssa nykyään vähän niin kuin puulaaki yhteisen musavideoprojektin vuoksi. Niin ja Liulialla oli näppinsä pelissä Huntissa. Melkein tuntui, ettei ois ollutkaan yksin reissussa, kun pihamaalla oli niin paljon kuldyyrituttuja naamoja. Nehän on melkein ku kavereita. Ai nii: ja arvatkaapa vaan, puhuiko pinkki tämänkin breikin puhelimeen.
Palohälytys oli kuin rajapyykki teokselle. Sen jälkeen alkoi varsinainen teknis-taiteellinen ilotulitus, kun mukaan näyttämölle ammuttiin Marita Liulian multimedia-installaatio. Installaatio maalasi tanssijan sisäisiä ristiriitoja ulkoapäin. Spektaakkelimainen, pirstoutunut kuvakollaasi vuorasi Saarisen hahmoa ja kuvasi postmodernin ajan aallokossa hyppivän ihmisen mielentilaa. Teos oli hyvin voimakas visuaalinen kokemus. Mieleen painuva oli sininen virtuaalipallo, joka osui Saarisen rintaan kuin laserterä leikaten. Se oli pelottava, kuin tieteiselokuvan teräväpiirtosäde, joka leikkaa sydämen rinnasta. Tämä oli ehkä kuitenkin sielu, jonka sisäisissä ristipaineissa oleva hahmo hukkasi uhratessaan itsensä niille hapuiluille, mitkä eivät johtaneet kohti itseä tai kohti yhtään mitään.
Kotiinpäin osasin hienosti hienon illan jälkeen: seurasin vain oranssiin pukeutunutta hare krishna munkkia. Tuli kotoinen olo, kun näin hänet. Melkein ku kaverin ois nähny. Pinkkiä ei enää näkynyt.
Katja Keränen
