Mia Kivinen: Vuosikertavaloa ja fasismia
Tero Saarinen Companyn kolmen esityksen ilta toimii myös monipuolisena miniretrospektiivina Mikki Kuntun valosuunnitelmista.
Westward Ho!
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Gavin Bryars, Moondog
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Tero Saarinen
Tanssijat: Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Heikki Vienola
Wavelengths
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Riku Niemi
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Tanssijat: Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä
Hunt
Koreografia ja tanssi: Tero Saarinen
Musiikki: Igor Stravinsky, Kevätuhri
Multimedia ja valokuvat: Marita Liulia
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Tero Saarinen Company
Aleksanterin teatteri, Helsinki 11.11.2006
Kuvat: Sakari Viika
Querellen parempi uni
Westward Ho!
Esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa Tero Saarinen kertoi teoksen Westward Ho! heijastavan osittain nuorten tekijöiden innokkuutta lähteä valloittamaan maailmaa, mutta minulle se aukeni haikeana ja nostalgisenakin esityksenä. Ennen kaikkea se oli teos, joka pisti pirstaleiksi minun ja Saarisen teosten välillä tähän asti seisseen selittämättömän lasiseinän, jonka läpi olen nähnyt töiden erinomaisuuden, mutta joka on tehokkaasti estänyt niihin ihastumisen tunteen tasolla.
Jo musiikki jysäyttää minut tunnetunneliin viimeistään siinä vaiheessa kun jouset yhtyvät vanhan kulkurin jollotukseen. Liike potkii samaan suuntaan: lähdön odotuksen tunnelma on käsin kosketeltava ensimmäisestä unisonosta alkaen.
Hypnoottisen unenomainen vaikutelma täydellistyy valosuunnitelmassa. Se, kuten muukin visualisointi, perustuu voimakkaasti tyyliteltyyn realismiin: kuvassa on selkeästi tunnistettava sataman yö ja lopulta aamu, toteutettuna vahvasti hehkuvana sinisenturkoosina yleiskuvana, heikosti kuutamoon viittaavana valoläiskänä ja punaisen ja oranssin sävyissä hehkuvana taustakankaana.
Teatterillisuudessaan valot tuovat mieleen sekä lastennäytelmät että Rainer Werner Fassbinderin elokuvan Querelle, mausteena muutama lusikallinen Edgar Degasta. Teos on jo kymmenisen vuotta vanha, enkä hahmota lähimenneisyyttä niin hyvin että osaisin sanoa oliko Mikki Kunttu hirvittävästi aikaansa edellä vuonna 1996 vai onko valosuunnitelma jäänyt sopivasti ajastaan jälkeen. Joka tapauksessa valot ovat retronraikkaan virkistävä kokemus vuonna 2006.
Varjojen paratiisi
Wavelengths
Varjoteatteri ei ole mikään uusi keksintö tanssitaiteessakaan, mutta Wavelengths-teoksessa varjoista tekee mielenkiintoisia se, että ne eivät ole vain tanssijoiden seinälle heitettyjä hassuja kaksoisolentoja, vaan valo nappaa myös tanssijoiden yksityiskohtia. Näyttämön takaseinään on rajattu suorakulmio, jossa tanssijoiden jalkojen, käsien ja muiden osasten varjot sekoittuvat ja luovat abstrakteja, omassa maailmassaan tanssivia kollaaseja.
Näyttämön tunnelma on lämmin ja intiimi, kunnes kirkas, kylmä valo lävähtää päälle ja paljastaa tilan raaasti. Vähitellen kirkkaaseen valoon sekoittuu lämmintä, soljuvaa liikettä, jonka ympäriltä muut valot himmenevät, kunnes jäljelle jää pelkkä pimeyden rajamailla käsi kädessä musiikin kanssa tanssahteleva valon liike.
Savua ei tuoda näyttämölle salavihkaa piilotellen. Lopun savusuihkukohtauksessa se päinvastoin täyttää valokeilan ja on hetken esiintyjien katseellaan osoittamana huomion keskipisteenä.
Parisuhdepohdiskeluja enemmän harrastavan ystäväni mielestä nuoret miehet olisivat tämän esityksen tärkein kohderyhmä. Uskon hänen syvää rintaääntään: esitys kuvasi hyvin ihmissuhteen kiemuroita lähentymisineen ja loittonemisineen, vaikka minuun kuitenkin vetosi ensisijaisesti tyylikäs visuaalinen kokonaisuus.
Uskonnollista kuvastoa ja fasistista estetiikkaa
Hunt
Huntissa yhdistyvät muinaiset riitit, uskonnollinen kuvasto, ysäridramaattisuus ja kehon kauneus ja vahvuus niin voimalla, että estetiikka taipuu jo pelottavan fasistiseksi (vrt. Leni Riefenstahl: Tahdon riemuvoitto, 1935). Jos Albert Speer suunnittelisi valoja tanssiesityksiin, ne olisivat varmaan aika lailla tällaiset, ainakin mitä Nürnbergin puoluekokouksen valokatedraaleista voi päätellä. Übermensch-sympatioista esitystä on kuitenkin turha syyttää, niin selkeästi Tero Saarisen hahmo on kaikesta voimastaan huolimatta uhri.
Keskellä ilmatilaa syttyvä valo paljastaa hitaasti näyttämöllä liikkuvan hahmon profiilin. Savu korostaa hetken dramaattisuutta piirtämällä hahmon liikkeen varjot ilmaan. Näyttämö on musta ei-mikään, kunnes tiukka, barokin alttaritaulujen taivaista tuttu ylävalon säde, johon hahmo kurottaa, luo tilaan rajoja. Lähes lavastukselliseksi valo muuttuu, kun sivuvalot muodostavat tilaan esiintyjän sisäänsä sulkevan katedraalinomaisen tilan. Keskinäyttämön valokäytävä korostaa hahmon ennaltamäärättyä reittiä, toisten päättämää kohtaloa.
Lattialla kehänä sijaitsevat heittimet syttyvät hitaasti luoden areenan, jolla Saarinen teutaroi kuin henkensä hädässä, kuvitteellisten tai ainakin pimeään jäävien hahmojen seuratessa. Liikkeen voipuessa kuva alkaa muistuttaa pietà-patsaita – vain Maria puuttuu. Väreillä(kään) ei tässä esityksessä hempeillä: käytössä on vain valkoisen karunleiskuvat sävyt. Valon suunnat ovat erittäin jyrkkiä ja tuovat lihakset esiin niin veistoksellisesti, että alitajuntani huutaa Ateneumin amanuenssia apuun.
Jälleen kerran kestoidolini Erika Turunen on neroillut: katosta hitaasti laskeutuva hame on sekä tarpeeksi feminiininen antaakseen Saarisen muuten maskuliiniselle hahmolle särmäistä raskautusta, mutta tarpeeksi miehinen välttääkseen täysin drag-leiman. Luonnollisesti se on myös loistava pinta Marita Liulian projisoinnille, Saarisen itsensä lisäksi. Yksi teoksen vauhdikkaimmista kohtauksista koetaankin, kun Saarinen seisoo paikoillaan, mutta musiikki ja projisoinnit pauhaavat senkin edestä.
Kuvat katoavat valon välähtäessä, ja tilalle tulee välkkyvä strobo, mutta poikkeuksellisesti yhdistettynä muuhun valoon. Perinteisempään, liikkeen pysäyttävään välkähtelyyn pääsemme vasta myöhemmin – välipalana hiukan lisää uskonnollista kuvastoa kun Saarinen pyörii muina dervisseinä takavalossa. Usein strobo tuntuu turhalta discoefektiltä, mutta tässä estetiikassa ja tälle liikkeelle se on perusteltu ratkaisu. Ja niin on giljotiinintäpäkkä lopetuskin.
Mia Kivinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.
