Olli Ahlroos: Abnormaalin etsintää. Teos tuntui kuin piilotetulta todellisuudelta, unelta, jossa kaikki liittyy toisiinsa, mutta jonka jälkeen on vaikea sanoa, miksi tai miten.
Karoliina Yli-Honko: Kiehtova yhdistelmä uutta ja vanhaa. Teos ei jäljittele, vaan rakentaa tunnetiloja ja aistimuksia. Katsojia toisaalta vieraannutetaan esityksestä puuduttavalla toistolla ja pitkällä kestolla, mutta toisaalta se samalla myös tuo katsojat lähelle sitä kokemusta, jonka tanssijat välittävät meille näkemistään psykiatrisista potilaista. Olo on esityksen jälkeen uupunut, mutta ei kyllästynyt.
vsprs
Konsepti ja ohjaus: Alain Platel
Tanssi ja suunnittelu: Quan Bui Ngoc, Mathieu Desseigne Ravel, Lisi Estaràs, Emilie Josse, Iona Kewney, Samuel Lefeuvre, Mélanie Lomoff, Ross McCormack, Elie Tass, Rosalba Torres Guerrero, Hyo Seung Ye
Sopraano Claron McFadden
Musiikki: Fabrizio Cassol Claudio Monteverdin Autuaan neitsyen vespereitä (Vespro della Beata Vergine) mukaillen
Muusikot: Tcha Limberger, Vilmos Csikos, Wim Becu, Robert Sshlegl, Marleene Leicher, Caroline van Dyck, Fabrizio Cassol, Sthéphan Galland, Michel Hatzigeorgiou
Dramaturgia: Hildegard De Vuyst
Musiikkidramaturgia: Kaat De Windt
Näyttämösuunnittelu: Peter De Blieck
Pukusuunnittelu: Lies Van Assche
Valosuunnittelu: Carlo Bourguignon
Äänisuunnittelu: Alexandre Fostier
Tuotanto: Les Ballet C. de la B.
Kuopion kaupunginteatteri 14. ja 15.6.2007
Abnormaalin etsintää
Les Ballet C. de la B. ei ole aivan sitä, mitä perinteisesti tanssiryhmän on ajateltu olevan. Vuonna 1984 perustettu ryhmä muuttikin pian alkuperäisen nimensä (Les Ballet Contemporains de la Belgique), jottei mielikuvaa perinteisestä tanssiryhmästä pääsisi syntymään. Kuten ryhmän perustaja, koreografi Alain Platel on sanonut ”ryhmän esitykset syntyvät enimmäkseen ei-puhutusta teatteri-improvisaatiosta. Se voi joskus saada ihmiset tanssimaan.” Vsprs – teosta valmistaessa tanssijat tutustuivat 1900-luvun taitteessa psykiatri Arthur Van Gehuchten kuvaamien filmien avulla hypnoosissa ja hysteeristen kohtausten ravistelemana olevien potilaiden vääristyneisiin ja irrationaalisiin liikemalleihin, sekä antropologi Jean Rouchin 1950-luvulla kuvailemiin afrikkalaisiin transsirituaaleihin ja niiden ”tanssiaskeliin”. Näiden avulla teoksessa on tarkoitus tutkia mielen hallintaa kehosta sekä yhtälailla tämän hallinnan katoamista.
Teoksen muoto tuntui olevan vain se maailma, jonka teos katsojan eteen loi. Tuntui siltä kuin teosta ei esitetty, vaan teoksen avulla esitettiin kokonainen maailma, teoksen oma rikkonainen mutta silti yhteen kietoutunut maailma. Teos todella tuntui kuin piilotetulta todellisuudelta, unelta, jossa kaikki liittyy toisiinsa, mutta jonka jälkeen on vaikea sanoa, miksi tai miten. Unen ja piilotajunnan roolia teoksessa tuki lavastekonstruktio, joka toi mieleen jäävuorenhuipun, mielikuvan, jota yleisesti käytetään freudilaisen tajunnanteorian vertauskuvana. Teoksessa oli mielestäni vahva psykologinen – suorastaan kliinisen psykiatrinen puolensa. Ei sinänsä mikään yllätys koreografilta, joka on opiskellut tanssin ja mimiikan lisäksi psykologiaa.
Liikkeellisesti teoksessa tunnuttiin etsivän abnormeja. Liikekieli olisi saattanut vaikuttaa paikoittain yllätyksettömältäkin, ellei liikkeitä olisi hajottanut toistuvasti tanssijoiden tärinä, hysteeriset kohtaukset tai liikkeen pysäyttävä, mielenvikainen mumina. Mainittujen koreografisten lähtökohtien – transsin ja kohtausten – lisäksi tanssijat toivat oman panoksensa tähän abnormien kavalkadiin esittelemällä yksilöllisiä, epäinhimillisiä ominaisuuksiaan. Teoksessa nähtiin mm. kontakti-improvisaatiota käsinseisonnassa ja muita sirkustemppuilua muistuttavaa ähellystä. Temppuilua olisi ehkä voinut karsiakin, mutta sillä oli oma perusteltu paikkansa teoksessa, joka rikkonaisesta ja vaikeasti nieltävästä muodostaan huolimatta kohosi suorastaan eeppisiin mittoihin.
Normien murjontaa harrasti myös raudanluja orkesteri, joka oli kerrassaan loistava tulkitessaan Monteverdin musiikista muokattua jazz-sovitusta. Musiikin ja tanssijoiden sekoillessa lavalla syntyi teoksen loppupuolella totaalisen kaoottinen, totaalisen hallinnan katoamisen tunnelma, johon kuitenkin ilmestyi aina jonkinlaisia järjestyksen aihioita, pieniä normeja. Sama kuvio toistui sekä tanssijoiden liikkeessä, että musiikissa, joka jakaantui Monteverdin musiikin normistoon ja normiston tuhoavaan kaoottiseen jazz improvisaatioon.
Kokonaisuutena teos jää varmasti kaivelemaan mieltä pitkäksi ajaksi. Teos oli vaativa, itsessään abnormaali, eivätkä ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana pois lähteneet katsojatkaan varmasti jääneet kylmäksi..
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.
Kiehtova yhdistelmä uutta ja vanhaa
Les Ballets C. de la B:n vsprs on postmoderni tanssiooppera. Koreografi Alain Platelin monikansallista ryhmää pidetään eurooppalaisen nykytassin edelläkävijänä – eikä turhaan. Tosin ryhmä on Les Ballets C. de la B:n kohdalla liukuva ja muuttuva käsite. Tanssijat valitaan produktiokohtaisesti, mikä tekee vsprs-teoksenkin kokonaisvaikutelmasta loistavan.
Teos toimii ristiriitaisuuksien jännitteissä ja toistossaan mainiona esityskokeiluna. Teos on kaoottinen, mutta silti Platel on taituroinut kaiken logiikan ja epäjärjestyksen joidenkin omien rajojensa sisäpuolelle.
Vsprs teoksen lähtökohtana ovat olleet 1600-luvulla C. Monteverdin säveltämät Autaan neitsyen vesperit eli iltarukoukset. En tunne alkuperäisiä sävellyksiä, mutta voin kuvitella että ne ovat kaukana Fabrizio Cassolin sovituksista. Puhallinvaltaista bändiä täydentää Wim Becun ja Tcha Limbergerin tuomat romanimusiikkivivahteet.
Tanssijat ovat puolestaan lähteneet työstämään teosta katsellen videoita 1900-luvun alun psyykkisesti sairaista ihmisistä. Kolmantena elementtinä tässä yhdistelmässä on valtava lavasterakennelma, joka luo monia assosiaatiota pehmustetusta valkoisesta huoneesta aina kaatopaikkaan ja jäävuoreen asti.
Lavastuselementtillä on myös toiminnallinen funktio teoksessa, se on kiipeilyteline, turvapaikka, vuori ja suuri tyyny, mitä vain. Tanssijat näyttävät pieniltä kiipeillessään valtavan trikoojäävuoren seinämillä.
Tanssijoiden liikkeet ovat pakonomaisia, autistisia ja häiritseviä. Ne ovat tyyliteltyjä pakkoliikkeitä, jotka taidekontekstissa luovat absurdin tunnelman. Järjettömyyttä lisää se, että lavalla on yhtäaikaa monesti koko ryhmä, joka tanssijat ja muusikot mukaanlukien on parikymmentä henkeä.
Eräs teoksen hienoimpia ja oivaltavimpia kohtia on duetto, jossa nainen ja mies tanssivat yhdessä sirkusakrobatiasta vaikutteita saaneen dueton. He muuttuvat orgaanisiksi olennoiksi, joiden raajoilla ja nivelillä ei vaikuttaisi olevan mitään rajoituksia. Liikekielen lähtökohta on tavallaan mimeettinen, koska vaikutteita on haettu tietoisesti ja tuotu varmaankin jopa samoja liikkeitä teokseen kuin katsotussa materiaalissa on. Silti teos ei jäljittele, vaan rakentaa tunnetiloja ja aistimuksia. Katsojia toisaalta vieraannutetaan esityksestä puuduttavalla toistolla ja pitkällä kestolla, mutta toisaalta se samalla myös tuo katsojat lähelle sitä kokemusta, jonka tanssijat välittävät meille näkemistään psykiatrisista potilaista.
Olo on esityksen jälkeen uupunut, mutta ei kyllästynyt. Tähän suuri syy on musiikki ja sopraano Claron McFaddenin laulamat rukoukset. Teoksen materiaalista olisi saanut aikaan myös hyvin ahdistavan ja luotaantyöntävän kokonaisuuden, mutta Platelin huumori ja kekseliäät yhdistelmät estävät sen. Musiikin sanat tuovat mukaan kristillistä ja yleishumaania näkökulmaa: mitä on armo, anteeksianto tai synti? Mikä on ihmisarvo ja kenelle se kuuluu? Välillä valkoisen vuoren juurella vaeltavat pieniltä näyttävät tanssijat tuovat mieleen monet kuvaukset viimeisestä tuomiosta (itselleni mieleen tulivat esimerkiksi Hieronymus Boschin maalaukset). Olisi kiinnostavaa kuulla, miltä teos näyttää esimerkiksi psykoanalyysin näkökulmasta.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
