Karoliina Yli-Honko: Houkutteleva vauhti
Viivana on raikas ja erottuva tuttavuus, jossa on monia oivalluksia. Vahva visuaalinen ilme antaa viimeisen silauksen tyylikkäälle teokselle yhdessä Roger d’Oliver Mappin äänisuunnittelun kanssa. Lue
Pirkko Ursin: Nappiin
Kävin katsomassa ja kokemassa Viivana-esityksen. Se oli erittäin energinen, hauska ja otteessaan pitävä. Valaistus ja pelkistetty lavastus olivat myös nappiin. Ei voinut muuta kuin ihailla tanssijoiden vauhtia ja huumoria. Uutta minulle oli ääntely ja puhe tanssiesityksessä. Ihailtavaa kerrassaan. Lue
Jenni Sainio: Kuvailua, tulkintaa, arvottamista… VIIVANA!
Viivana kiihotti minussa asuvaa pientä tanssianalyytikkoa. Se oli antoisa, opettavainen ja runsas teos. Siinä oli paljon sellaista mistä en pitänyt ja hetkiä joista nautin. Lue
Satu Elovaara, Riina Huhtanen (kuva Roger dOlivere Mapp)
Viivana
Koreografia: Satu Tuomisto (yhdessä tanssijoiden kanssa)
Tanssi: Satu Elovaara, Riina Huhtanen, Sofia Karlsson, Antti Seppänen
Äänisuunnittelu: Roger dOlivere Mapp (UK)
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Pukusuunnittelu: Anne Jämsä
Tuottaja: Sanna Pihlajaniemi
Yhteistuotanto Zodiak – uuden tanssin keskus, Satu Tuomisto Dance
Ensi-ilta 24.1.2006
Zodiak, Kaapelitehdas, Helsinki
Houkutteleva vauhti
Satu Tuomiston koreografia on liikkeellinen tutkielma nopeudesta, vauhdista sekä myös hitaudesta neljälle tanssijalle. Teoksen ilmapiiri on rennon leikkisä ja kaikki esiintyjät vaikuttavat hyvin luonnollisilta. Välillä tässä mielessä tuntuu melkein siltä, että olisi seuraamassa tanssijoiden harjoituksia.
Itse esitys on hiottu kokonaisuus, jossa on selkeä rakenne. Koreografiassa toistuvat samantapaiset kohtaukset varioituina ja vuorotellen. Mielestäni tämä toimii Tuomiston teoksessa hyvin, joskin sen terän katkaisee pitkitetty vaikutelma.
Lavastus on teoksessa pelkistetty, valot toimivat tilan ja tunnelman luojina. Näyttämötila on eristetty katsomosta valkoisten nauhojen avulla. Nauhat aivan esitystilan etureunassa ikään kuin viivoittavat näkymän lavalle. Esitystilan oikeata reunaa hallitsee suuri keinu, jonka avulla teokseen saadaan konkreettista vauhdin huumaa ja vaarallisuutta. Tanssijat leikkivät uskaliaasti toisen keinuessa pujahtaen viime hetkellä keinun ali eri tavoin.
Nopeutta käsitellään niin kilpajuoksijan lähtörituaalien kuin jänis ja kilpikonna -sadun kautta. Välillä koreografia katkeaa Antti Seppäsen lausumaan nopeustietoiskuun. Seppänen on esiintyjänä rento ja välitön, repliikit sujuvat erinomaisesti.
Liikkeistä jää päällimmäisenä mieleen nopeat ja koukeroiset kädet. Koreografiassa on paljon pieniä ja nopeita liikkeitä, jotka tehdään lähes paikoillaan. Hyppyjä ei ole juuri ollenkaan. Onnistuneimpia liikekokeiluja ovat ehdottomasti teoksen duetot, jotka muistuttavat välillä tyyliteltyä leikkipainia. Tanssijat ovat aivan lähellä toisiaan, kiemurtelevat ja nostelevat pariaan. Välillä liike on hidastettua.
Satu Elovaara, Riina Huhtanen ja Sofia Karlsson tanssivat erittäin hyvin, Seppäsellä oli hieman epävarmuutta liikeilmaisussa. Tanssijat toimivat kuitenkin loistavasti ryhmänä. Liikekieli on kiehtovaa, mutta siinä on myös ongelmia katsojan kannalta. Teos tuntui pitkältä ja ehkä siihen saattoi vaikuttaa myös osaltaan liikkeen seuraamisen kiinnostavuuden lopahtaminen. Toisaalta voi olla, että teos pitäisi nähdä vain uudestaan ja liikekieli aukenisi enemmän.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
Kävin katsomassa ja kokemassa Viivana-esityksen. Se oli erittäin energinen, hauska ja otteessaan pitävä. Valaistus ja pelkistetty lavastus olivat myös nappiin. Ei voinut muuta kuin ihailla tanssijoiden vauhtia ja huumoria. Uutta minulle oli ääntely ja puhe tanssiesityksessä. Ihailtavaa kerrassaan.
Pirkko Ursin
Tanssin katsoja
Kuvailua, tulkintaa, arvottamista… VIIVANA!
Olin katsomassa Viivana- teoksen Zodiakissa torstaina 2.2.2006 Eli siitä siis. Se ei kolahtanut syviin vesiin tunnetasolla oikein mitenkään lukuun ottamatta muutamia tuokiokuvia. Teos vetosi enemmänkin älyyn ja nauratti humoristisuudellaan. Se oli pitkälti näköaistille suunnattu.
Oleelliselta kokonaisuudessa mielestäni tuntui jonkinlainen ”kikkailu”, leikkimieli, liikkeen, valon sekä asemoinnin kulmikkuus (jota rikottiin muutamalla tehokkaalla diagonaalin käytöllä) ja päällimmäiseksi havainnoksi jäänyt rajuus: heti jutun alkaessa ajattelin että onko noilla tanssijoilla noin monella polvet hajalla vai tuleeko ne nyt rymyämään sen edestä että ilman polvisuojia ainakin olisi!
Rajuus tuntui myös siinä, että liikkeen nopeus yhdistettynä tanssijoiden lähikontaktiin etenkin duettokohdissa oli sitä luokkaa, että katsojana vaikutti siltä, ettei toisen satuttaminen ollut enää kaukana. Juuri kyseisen rajuuden voi nähdä tietynlaisena vallankäyttönä yleisöä kohtaan, ilmaisullisesti voimakkaana elementtinä.
Oleellista tässä biisissä oli myös tanssijoiden ”rento oleminen näyttämöllä”, tietynlaisen tanssijuuden rikkominen. Tätä autenttista tapaa olla esillä tuki puhekielinen puhe ja läpinäkyvä estetiikka (mm. vaatteiden pukeminen ja riisuminen näyttämöllä, vesipullosta huikkailu esitystilan reunalla, liikkeeseen lähtö ”vähän niin kuin tosta noin, lonkalta”), mikä johti siihen, että hetkittäin oli ikään kuin illuusio siitä, ettei ole illuusiota. En tiedä pidinkö siitä vai en, ainakin se vaikutti kokemukseeni siitä, että minulle jäi koko esityksestä sirpaleinen vaikutelma, minkä tällä kertaa koin hajottavana – negatiivisena asiana.
Liikkeestä: käytössä oli paljon koko keho. Toimintoina mm. keinumista, nopeuskilpailua kaikki yhtä aikaa kilpaillen tai yksitellen, kontakteina duettoja, sooloja, sekä paljon kaikkien neljän tanssijan yhtäaikaista mutta jokaisen eristäytynyttä paikallaan liikkumista. Duetot koostuivat paljolti lattiatason kiemurtelusta, painonsiirroista, nostoista, nopeasta vastavuoroisesta ”kehoon kohdistettu impulssi ja reaktio siihen” -kuvion flow’sta. Liikkeen laatua ajatellessani päällimmäisenä mielessäni on poukkoilevuus, suuntien sekavuus (tai sitten se liike oli vaan niin nopeaa), karkeus.
Tilallisista elementeistä: tasoista käytettiin paljon lattiaa ja pystyasentoa. Muodoltaan liike tilassa oli kulmikasta (?), jotenkin sillisalaattia. Odotin esityksen liikekielen olevan jotenkin mekaanisempaa, hiotumpaa, tyylitellympää ja yhtenäisempää, mikä suuntasi varmasti kokemustani Viivana:sta niin, että liike vaikutti välillä ei-hallitulta, kuvioiltaan pieneltä suhrulta ja nopealta kiemuralta. Vähän sellaiselta kuin joissain lasten puuha/tehtäväkirjoissa on sellainen sokkelotehtävä, jossa on ikään kuin langat menneet sekaisin ja toisella reunalla olevan tyypin pitää löytää siitä tyypistä lähtevää viivaa pitkin kotiin, joka on lankasekasotkun toisella puolella olevista taloista joko A, B tai C. Olin katsojana/tulkitsijana vähän niin kuin se tyyppi, pidin kyllä joo langan päästä kiinni edessäni hirveä sotku, mutta en tiedä mihin taloon päädyin. Onneksi tällaisessa analyysissa/pohdinnassa sillä ei ole niin väliäkään, pääasia että liikuin! Kaipasin kuitenkin, että edes hetkittäin minulle olisi piirretty myös koko puuhakirjan ko. sivun rajat selviksi, ryhdistetty kokonaisuutta.
Linjojen osalta tila oli käytössä reunasta reunaan ja päästä päähän, ainoat selvät diagonaalisuunnat, jotka muistan, olivat aika alun valoputki-kohdassa, jossa yhden diagonaalin loi itse valokiila ja tanssijat ja toisen tanssijoiden käsistä lähtevät valtavat varjoviivat.
Tila oli kokonaisesti ja tasapainoisesti käytössä takaseinää ja hetkisen jopa näyttämön ulkopuolista tilaa myöten. Liikkeen suunta (kun se ei ollut paikallaan pysyvää) oli paljon vasemmalta oikealle, länsimaisen lukusuuntamme mukaisesti. Tai ehkä mieleeni jäi vain vahvasti nopeuskilpailu teoksen alkuosasta? Joka tapauksessa oli paljon horisontaalista liikettä (en muista merkittäviä hyppyjä, selvästi erottuvia nostoja, paikallaan olevan liikkeen ”romahduksia” lattiaan), mitä lievästi rikkoi keinun omasuuntainen liike ja seinän käyttö liikekorkeutta laajentaen. Vertikaalia oikein alleviivattuna olikin sitten lopun hiekan pläjäys katosta! Jee, se rikkoi suunnaltaan hienosti paljon kaikkea.
Dynamiikasta: mielessäni ovat sanat voima, repivyys, vahvuus. Oli tosi paljon voimakasta, nopeaa liikettä ja tosi vähän mitään kevyttä tai hidasta. Mielestäni teos oli kokonaisuutena minun aistieni mukaan rytmivirheellinen: rakenteellisesti puuttui flow, ehkä tarkoituksellisestikin? Kokonaisuuden eri osia koossapitävä jännitteellisyys puuttui, tai sitten jonkin kohdan luotu jännite purettiin antamalla jutun ”lässähtää”, kun dynamiikkaa olisi voitu luoda katkaisemalla selkeämmillä leikkauksilla tai vaihtelemalla tempoa selkeämmin. Minä kaipasin stillejä, asentoja, pysähtymistä – väliin hitautta, jotta todella olisin nähnyt sitä nopeutta! Koko teoksessa oli mielestäni liikaa muutoksia, minkä takia se oli rauhaton. Leikkaus ”kohtauksesta” toiseen oli löysää. Minä kaipasin ja hamusin koko ajan upeaa jännitteen purkua juuri NOPEUDEN KEINOIN – turhaan.
Teos oli tempoltaa tasaisen nykivä, staattinen. Se tuntui pitkältä katsoa, mikä vei minut ajattelemaan tanssiesityksen ja teatteriesityksen ”aikojen”, keston kokemisen eroja, vaikkei kyse ehkä ollut siitä.
Visuaalisesta ympäristöstä: juuri visuaalisuus (sekä tosin myös tanssijoiden väliset suhteet) vaikutti paljolti siihen, että Viivana kehkeytyi mielessäni hajanaisuudestaan huolimatta kuitenkin tarinanomaiseksi, oli enemmänkin narratiivista kuin abstraktia. Olisipa vain tuo kaikki ollut puhtaasti liikkeessä, välittynyt liikkeen kautta katsojalle! Näyttämöllä oli kuminauhat venytettyinä katsomon ja näyttämön rajaksi, suuri tiimalasi, suuri katosta roikkuva keinu, käytössä vesipullo sekä yöpaita ja kalastussaappaat. Puvustus oli rentoa Nanson retromallistoa, mikä vei ajatukset ”those were the days” -hengessä nostalgisesti jonnekin 60-70-luvulle… jos on tarpeeksi vanha muistaakseen tuota aikaa… Korostiko puvustus lapsenomaisuutta: naisilla väljät puserot häivyttämässä rintoja, miehen paidassa auton kuva, kaikilla paljaat jalat?
Kyynärpäistä roikkuvat hihat puseroissa korostivat liikettä esityksen loppuosassa. En tykännyt niistä hihoista. Olisivatpa ne taas ilmaisseet senkin jutun pelkällä liikkeellä! Ne hihat olivat vähän niin kuin kainalosauvat, jotka tekivät tanssijasta ramman. Ja juuri näin päin. Ei ne tanssijat olleet rampoja eli ei ne ois tarvinneet sauvoja. Tai sitten: olisi nostettu kissa – kainalosauvat – pöydälle ja kohdistettu katsojan huomio korostetusti juuri niihin. Jolloin tanssija olisi ollut vain väline, joka esittelee esiintyjän: hihat.
Valot olivat suuri osa tämän esityksen visuaalista ilmettä. Ehkä en vaan muista tai en nähnyt, mutta tanssissa käytettävää sivuvaloa en huomannut, valot olivat ennemminkin ”teatterin maailmasta”. Vakoinen neliö keskilattialla, sen yllä neljä loisteputkea, valaistus tiimalasilla ja sen heijastus takaseinällä (mikä oli epäselvä ja suttuinen, se ärsytti), punaiset valoneliöt milloin missäkin. Ja jo mainitsemani valoputkikohdan hieno, huikean kaunis efekti!
Äänimaailman osalta pidin siitä, että esityksessä oli ihmisääntä livenä: ähkimistä, kannustushuutoja, miehen monologeja nopeusennätyksistä, hiljaista puhetta/supattelua tanssijalta tanssijalle liikkeen aikana. Musiikki oli toimivaa, en muista siitä sen kummempaa.
Tanssijoista: kolme naista, yksi mies. Yhden naisen rooli selvästi tarkkailija/todistaja, eli kolme aktiivista ja yksi passiivisempi. Tanssijoiden lukumäärää ja sukupuolta ajatellen teos vaikutti pitkälti assosiaation polkuja vaeltelevalta, rönsyillen elävältä oliolta, koska kaikki neljä olivat koko ajan lavalla, osallistuen karrikoiden ilmaistuna ”kuka milloin mihinkin”. Oli miehen sooloja, naisten sooloja, mies-nainen sekä nainen-nainen-duettoja, muun muassa.
En pitänyt siitä, että ainoat rauhallisemmat ja hitautta sisältävät kohdat olivat kuin ”juomataukoja”: miehen monologeja tai löntystelyä näyttämöllä biisin eri osien välillä. Kaipasin jännitteellistä hitautta, ladattuja taukoja, hitautta jossa liikkeen intensiteetti säilyy!
Oliko teoksen teema sittenkin nopeuden sijaan pyrähdyksillä leikittely? Tai pikemminkin HITAUDEN VÄLTTELY? Minusta tuntui kuin katsoisin leikkikenttää aidan takaa, lautojen välistä. Minua ärsytti pitkään esityksen katsominen nauhojen takaa, kunnes tajusin että ”mitä mä yritän katsoa nauhojen välistä just niin että näen tanssijoiden kasvot, kun ideahan on se että liike ja ilmaisu on koko kehossa!”, jolloin unohdin kuminauhat.
Mikä oli impron osuus tanssissa? Kun/jos sitä oli, sekin vahvisti autenttista tapaa olla, tanssia. Vaikka kyse oli lähes tanssiteatterista, tanssijoilla ei ollut päälleliimattuja rooleja, jolloin näki myös ”liikkeen sisään”. Tämä oli riisutun estetiikan iso plussa, mikä myös pitää Viivana:n kuitenkin tanssin eikä teatterin puolella. Esityksen hauskuus ja huumori herättänee keskustelua nykytanssin ”kansanomaistumisesta” ja dialogisuudesta. Juuri huumorilla tämä teos tuli ihmistä lähelle.
Aistin myös tanssiin erottamattomasti kuuluvan kehollisuuden ja sukupuolisuuden huomioon ottaen melko vähän (mutta kuitenkin): vienoa eroottisuutta. Miehen ja naisen välinen duetto heti Riina Huhtasen soolon jälkeen sisälsi yhdynnänomaisia liikkeitä – sen saattoi nähdä myös lapsenomaisena kieriskelynä ja pyöriskelynä, kuin kaksi karhunpentua toistensa turkeissa kiinni. Keinunkin voi nähdä vertauskuvana seksuaalisesta liikkeestä.
Koko esitystä ajatellen kaipasin tiivistystä siltä osin, että useaan otteeseen yhtä liikkeellistä kuviota jatkettiin liian kauan – siis jos oli mun silmille selkeä kuvio, tää on nyt eri asia kuin sellainen söherö-sillisalaattikohta. Kaipasin myös koko teoksen palasia yhteen kokoavaa elementtiä – olisiko sellainen voinut olla vaikkapa toistuva, lyhyehkö kaikkien neljän yhteinen, yhtäaikainen koreografinen pätkä? Toisaalta kiitos juuri tämän hajanaisuuden tässä tanssiteoksessa riitti analysoitavaa. Viivana-kielikuva näkyi konkretiana valoissa, kuminauhoissa, keinun köysissä… toivoin näkeväni tätä kaikkea, viivaa, liikkeessä. Vaikkapa ihan kökkö-yksinkertaisesti, korostetusti, tyylitellysti.
Ehkäpä jonkinlaista karrikoitua lapsuus/nuoruus/aikuisuus- akselia esitykselle voisi antaa dramaturgisesti: alussa liike on puhdasta riemua, leikkejä ja pelejä, kilpailuja sekä yksin että yhdessä. Sitten on mies-nainen-kohtaamisia, ihmeen jähmeä, staattinen ”diskokohtaus”, jossa kellään ei ole yhteyttä kehenkään vaikka kaikki tanssivat samassa tilassa. Lopulta jokainen tanssii yksin omassa tarkasti rajatussa valoneliössään hirveällä vauhdilla – tai ehkei edes tanssi vaan keho liikkuu vain mekaanisesti hämärän ja pimeän rajamailla. Näinkö kaikki menee? Vai voimmeko todella aikuisenakin keinua täysillä ja uskaltaa luottaa siihen, että meidät otetaan syliin kun hyppäämme?
Viivana kiihotti minussa asuvaa pientä tanssianalyytikkoa. Se oli antoisa, opettavainen ja runsas teos. Siinä oli paljon sellaista mistä en pitänyt ja hetkiä joista nautin. Tuokiokuvina mieleeni jäivät Riinan upea soolo saappaissa ja yöpaidassa, valoputkikohdan huikea visuaalisuus, sekunnin murto-osa, jossa duetossa mies pyöräytti naista päästä todella rajusti jolloin nainen kääntyi kuin räsynukke kokonaan toiseen suuntaan, sekä pimeässä konemusan tahtiin pyörivä miehen käsivarsi esityksen loppupuolella – kuin oravanpyörä, ikiliikkuja, kone.
Hiekan läjähtäessä alas ”maata putosi taivaasta”. Hiekka assosioitui lasten leikkikentän hiekkalaatikkoon, vaikka valoneliö jonka kohdalle se putosi, oli jo sammunut. Ehkä se oli tiimalasissa ollut hiekka, joka murtautui ulos tiimalasista ja muistutti ajan ei-lineaarisuudesta: aika ei kulje viivana. Aikaa voi mitata – tai sitä voi luoda.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssin katsoja, joka opiskelee toista vuotta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Stadian esittävän taiteen koulutusohjelmassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri ja liike sen kaikissa muodoissaan. Kyseinen teksti on ote hänen oppimispäiväkirjastaan ja siitä syystä vapaamuotoinen.
