Aforistinen, oivaltaviin asiayhteyksiin perustuva replikointi ja liike tuottavat kiinnostavaa, herkkää ja viisasta liiketekstiä. Teokset perustuvat siihen, että oivaltaminen saadaan näyttämään helpolta.

Viimeinen nauru (Kivelä), Zodiak 2009

Koreografia: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Elina Hauta-aho, Andrius Katinas, Jenni Kivelä, Leila Kourkia, Ninu Lindfors
sekä Peloton-yhtye: Pentti Luomakangas, Hannu Risku, Eero Savela
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Lavastus: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Musiikki: Peloton (instrumentteinaan mm. rytmikolistimet, basso, trumpetti, saksofonit, urkuharmoni, tuuba ja banjokitara)
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus ja Kiltit Ihmiset

Luovan prosessin problematiikkaa

Jenni Kivelä tuo teoksissaan elämän pieniä, suuria asioita näyttämölle paitsi liikekielen niin myös sanataiteen saattelemana. Aforistinen, oivaltaviin asiayhteyksiin perustuva replikointi ja liike tuottavat kiinnostavaa, herkkää ja viisasta liiketekstiä. Teokset perustuvat siihen, että oivaltaminen saadaan näyttämään helpolta. Jonkinlainen hilpeän vino keveys on ominaista Kivelän teoksille ja se oli myös tämän esityksen kulmakivi.

Keveys ei Kivelän teoksissa jää koskaan ainoastaan keveyden asteelle, vaan se kumpuaa  ihmisyyteen liittyvistä traagisista jännitteistä. Kivelä osaa hienosti nostaa näyttämötapahtumiksi meidän arkipäivään ja elämäämme liittyviä tapoja ja tottumuksia, tunteita ja ajatuksenkulkuja. Kivelän tapa tehdä taidetta nostaa katsojassa esiin empatian tunteita, mutta saa samalla katsomaan meitä, ihmislajia, jonkinlaisen surkuhupaisuuden vallassa. Olemme niin tuollaisia! Viimeisessä naurussa liikuttiin myös tässä kivelämäisesti tutussa, lempeästi esiin nostetussa, ristiriidan maastossa.

Viimeisessä naurussa keskiössä olivat keskeneräisyyden ja epävalmiin teemat. Miten teokset valmistuvat ja mitä on harjoituksen arki? Kessua polttava koulunäytelmän joulukuusi oli vetävä väsymyksessään, herkullinen oli myös kohta missä Leila Kourkia ”ei yksinkertaisesti jaksanut enää”. Yksinkertaisessa, tiivistyvätempoisessa kohtauksessa konkretisoitui osuvalla tavalla psyykkisen väsymisen tematiikka: en jaksa, mutta silti ryhdistäydyn, en jaksa ja silti on pakko koota itseni, en jaksa, mutta täytyy taas yrittää ja…

Elina Hauta-ahon tulkitsema kohtaus sai miettimään ryhmätyöskentelyyn ja luomiseen liittyviä ongelmia. Tanssija kertoi meille muun muassa, että hän olisi halunnut esittää aivan erilaisen liikkeen kuin mitä teokseen lopulta oli tuotettu. Hän ei ymmärtänyt, mitä teki teoksessa tai työryhmässä, missä hänen oma näkemyksensä poikkesi kaikesta, mitä tehtiin. Että voi olla niin kertakaikkisen hekumallisesti eri mieltä aivan kaikesta. Että voi olla niin väärässä paikassa väärään aikaan. Miten tähän tilanteeseen on ylipäänsä voinut taas joutua?

Mieleen jäi myös Andrius Katinaksen soolokohtaus, missä hän tuli lähelle yleisöä ja kertoi stand up – tyyliin meille tarinoita. Juttu kulki ikään kuin puhellen yleisön kanssa. Katinas kysyi meiltä, mutta ei odottanut vastausta. Tärkeintä oli kertoa tarinoita, ottaa tila itselleen, kun sen kerran sai.

Teoksessa oli paitsi hienoja draamallisia, niin myös tilankäytöllisiä kehittelyjä, kuten hieman masentuneen Katinaksen esiintymistilan etukulmaan itselleen järjestämä juhlakattaus kakkuineen. Juhlatunnelma sai jatkoa taka-alakulmaan siirretyillä juhlien jatkoilla, missä Katinas pääsi lauleskelemaan mekko kulissinaan, samalla kun avustajat puhalsivat hänen tragikoomista hahmoaan vahvistaakseen hänen päällensä serpentiinejä.

Uutta Kivelän edellisiin teoksiin nähden oli elävän musiikin käyttäminen osana teosta. Muusikoilla oli myös rooleja soittamisen lisäksi. Alussa heidän näyttämölle tulo oli hauskan draamallinen. He näyttivät tuossa tilanteessa olevan ainoita, jotka tietävät, mitä ovat tekemässä ja miksi ovat tähän tilanteeseen päätyneet. Herkullinen ulkomusiikillinen yksityiskohta oli myös, kun muusikot lennättivät soittimiensa takana pienenpieniä lintumaskotteja.
 
Teos oli monista hauskoista ja oivaltavista kohtauksistaan, tanssijoiden ja muusikoiden hienosta työskentelystä huolimatta jotenkin koukeroinen. Siinä oli paljon inhimillistä puristusta ja lämpöä ja draamallista taipuisuutta, kuten Kivelän teoksissa yleensäkin, mutta jotkut sinänsä osuvat kehittelyt tuntuivat hieman hahmottomilta esityksen kokonaisraamissa. Silti esitys toimi mukiinmenevästi.

Oma loppuiltani meni siihen, että päässä soi musikanttien eli Peloton trion mahtavan monotonisella veisuulla veivaama Miljoona ruusua.

Katja Keränen