Olga de Soton luentoesitys An Introduction Kurt Joossin Vihreä pöytä -baletista oli rohkea veto Liikkeellä marraskuussa -festivaalilta. Tanssiteos, vaikka onkin hetken taidetta, jättää jälkensä historiaan. Jälkeä seuraamalla voi avautua kokonaan uusi perspektiivi teokseen ja parhaimmillaan jopa maailmaan.
Nainen punaisessa mekossa odottelee yleisöään. Hän seisoo yksin näyttämöllä valkokankaan ja pienen pöydän kanssa. Saan hetkeksi katsekontaktin Olga de Sotoon ja hymyilemme toisillemme. En tunne häntä lainkaan enkä tiedä mitä odottaa. Olen valmistautunut luennolle kuin tunnollinen opiskelija. Luin etukäteen Kurt Joossin Vihreästä pöydästä kaiken minkä ehdin. Tiedän, että teos esitettiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1932, ja että sitä inspiroi maailmansotien välinen fasismin nousu, ilmeinen välinpitämättömyys vääjäämättä edessä olevasta sodasta sekä perinteinen Dance Macabre. Muistan Vihreän pöydän tanssijoiden naamioidut kasvot ja voimakkaat kädet. Opin nopeasti tunnistamaan Kurt Joossin: Korkea otsa, surumieliset silmät ja voimakas suu.
De Soton luento on yhdistelmä videoita, luentoa ja valokuvia, jotka kiertävät Kiasmateatterin penkeissä kädestä toiseen. Olga de Soto ei erityisemmin perustele, miksi juuri Vihreä pöytä kiinnosti häntä niin paljon, että ryhtyi tutkimaan sitä ja etsimään ihmisiä, tarinoita ja valokuvia jotka liittyvät teokseen. Hän on etsinyt käsiinsä Vihreän pöydän yleisöä sekä Joossin tanssiryhmän tanssijoita. Hän koetti jäljittää alkuperäisen kokoonpanon jäseniä ja löysikin Santiago de Chilestä yhden vuoden -32 ensi-illassa mukana olleen tanssijattaren, mutta liian myöhään. Tämä ei kyennyt enää tapaamaan de Sotoa.
Vanhat valokuvat ovat mielenkiintoisia, mutta niihin syventyminen, samalla kun kuuntelee ranskankielistä esitystä ja varmistaa ymmärtäneensä asian oikein englanninkielisestä tekstityksestä, on vaativaa. Videohaastattelujen ja esityspätkien kautta päästään kiinni itse teokseen ja Joossin maailmaan. En oikein saanut selville, onko de Soton tutkimus akateemista laatua, vai onko hän tarttunut Vihreään pöytään henkilökohtaisesta mielenkiinnosta tanssin historian yhteen merkkiteokseen.
Kuva: Grégoire Romefort.
Vihreä pöytä ei kuitenkaan ole pelkää historiaa. De Soton laskujen mukaan siitä on 60-luvun puolivälin jälkeen tehty 80 esitystä ympäri maailmaa. Suomessa Vihreä pöytä nähtiin Kansallisbaletissa 1982. Vihreän pöydän esittäminen Weimarin tasavallan aikana oli tietoinen riski, ja Joossia painostettiin erottamaan ryhmästä kaksi juutalaissyntyistä tanssijaa sekä säveltäjä Fritz Cohen. Joos kieltäytyi, mutta ymmärsi, että ryhmän oli turvallisuutensa vuoksi lähdettävä Saksasta. De Soton mukaan Kurt Joos ei pitänyt itseään poliittisena taitelijana. Joosin mielestä taiteen ei ylipäätään pitäisi olla poliittista.
Vihreässä pöydässä Joos on tulkinnut aikaansa ja siinä piileviä vaaran merkkejä ja tehnyt niistä tanssiteoksen. Fasismin ja sodan vastustaminen ei ole välttämättä poliittista vaan inhimillistä. Vihreää pöytää voi luonnehtia pasifistiseksi, sanoo de Soto. Sattumaa tai ei, hän on huomannut, että Vihreä pöytä on esitetty usein juuri uuden sodan alla. Joffrey Ballet, joka ensimmäisenä vieraana ryhmänä esitti Vihreän pöydän, teki sen Vietnamin sodan alla 1967. Sen jälkeen on sodittu Lähi-Idässä, Irakissa, Afganistanissa ja aina on tanssittu vihreän pöydän ympärillä.
Päällimmäiseksi ajatukseksi luentoesityksestä jää nimenomaan tanssin historia ja sen näkymättömyys suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ja akateemisessa tutkimuksessa. Tanssiteos syntyy ajassa ja paikassa, se heijastelee omaa syntymähetkeään monin eri tavoin. Tanssiteos ei ole vain koreografin luomia askelkuvioita. Tanssiteos on tapa nähdä todellisuus. Siksi on hämmentävää, ettei Suomessa tanssin historiaa ole noteerattu millään tavalla. En ymmärrä miksi tanssihistoria olisi vähemmän merkityksellistä kuin taidehistoria, musiikin historia tai kirjallisuushistoria. Leena Pallarin hienossa kirjoituksessa (HS 30.10.2013) Aku Ahjolinna toteaa: ”Meistä ei jää … mitään jälkipolville, eikä kukaan enää tiedä, että olemme toimineet tässä ammatissa.”
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
