Petri Kekonin Vierasperäisiä muunnelmia vaatii ja palkitsee. Omaleimainen tekijä on työstänyt liikeilmaisuaan pitkäjänteisesti, purjeisiin on tarttunut hyvältä tuntuva puhuri.
Riemastuttavaa raskautta
Sateinen talvi-ilta. Kalasataman metroasemalla kyltti ja kyltissä nuoli oikealle, ulkotulien jono johdattaa perille Suvilahden voimalaitoksen Tiivistämöön. Kaunis kaariholvinen halli on jaettu kahteen osaan. Petri Kekonin tanssiteoksen Vierasperäisiä muunnelmia ensimmäinen osa alkaa neliön muotoisessa tilassa, jonka takaseinässä on suuri lasitiilinen ikkuna. Valo ikkunan takana kirkastuu hieman, tanssijoiden siluetteja ilmestyy tilanjakajana toimivan hallaharsoverhon takaa.
Petri Kekoni ei johdattele; Vierasperäiset muunnelmat räjähtävät heti pidättelemättömään syöksykierteeseen. Sofia Karlssonin, Andrius Katinasin, Terhi Vaimalan ja Eero Vesterisen esittämän kvarteton raju fyysinen ilmaisu luo väkivaltaisia ja eroottisia tunnelmia, joissa ihmiset kohtaavat, takertuvat toisiinsa, repivät itsensä irti, heittäytyvät taas toisiaan kohden tai tulevat jonkun muun potkaisemiksi päin betonilattiaa. Alusvaatteisillaan, raskaat nahkasaappaat jalassa tanssijat jatkavat yhä väkivaltaisemmaksi ja samalla rehevämmäksi kehittyvää ja eroottisestikin sävyttyvää koreografiaa. Tanssijoiden raivokkuus ja heittäytyminen hämmästyttää ja hirvittää katsojaa. Armoa ei anneta. Jovanka Trbojevicin äänimaailmassa on samaa karheutta kuin Kekonin liikekielessä, mutta myös kuulautta ja assosiaatioita eläinten ääntelyyn. Matti Jykylän valosuunnittelu on tyylikkään yksinkertaista ja hienovaraista.
Alkukohtaus kestää ehkä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen koreografi johdattaa yleisön verhon toiselle puolelle tilaan, jonka jakaa kahtia mutka seinässä ja mutkan eteen sijoitettu flyygeli. Flyygelin ääressä istuu tyylikkäästi puettu pianisti Tuija Hakkila. Alkaa Trbojevicin sävellyksen akustinen osuus. Tanssijat Gabriela Aldana-Kekoni ja Esete Sutinen tanssivat simultaanisti kaksi sooloa, kumpikin oman osan kaksijakoisesta tilasta täyttäen. Tanssijoiden mustavalkoiset puvut toistavat kaksijakoisuutta. Ollaan korkeakulttuurin piirissä, saappaat on riisuttu. Kekonin liikekieli varioi maata kohden suuntautuvaa energiaa, mutta löytää ajoittain myös muita suuntia. Tunnelma on alkua kuivempi, mutta armollisempi.
Soolojen jälkeen Kekonin teos jatkuu kahtena simultaanisena triona, jossa kahden naisen ja yhden miehen muodostamien organismien muodoilla leikitään herkullisen raskaasti. Tanssijoiden kehot kietoutuvat, ripustautuvat toisiinsa, kurottautuvat pois, kieppuvat tilassa yhdessä ja erikseen. Luodaan tarkasti hallittuja mielikuvia holtittomuudesta ja ajoittain pysähdytään arkaaisiin asentoihin. Hakkila loihtii flyygelistä hämmästyttäviä ääniä. Olen asettunut tilan keskelle, flyygelin kohdalle, joten kääntelen päätäni kuin tennisottelussa vertaillen kahden trion kehittymistä. Luen koreografiasta kriittisiä äänenpainoja, kun tanssijat tuntuvat vain hankaloittavan toistensa elämää. Miten ihmiskunta on ikinä saanut mitään aikaan, kun kaikki energia käytetään toisten riepottelemiseen? Teoksen ensimmäisessä suvantopaikassa, noin 40 minuutin kohdalla, katsojakin saa vihdoin hieman hengähtää kun Katinas ja Vesterinen tanssivat unisonossa herkän tiivistyksen. Liike rauhoittuu koskettaviksi kuviksi.
Jossain vaiheessa kaikki tanssijat ovat siirtyneet samaan tilaan hallin takaosaan, joka täyttyy yllättäen usvasta. Ikkunoista lankeava valo muuttaa tilan, teoksen loppukohtaus on hyvin kaunis.
Kekonin koreografiassa on riemastuttavaa runsautta ja tarttuvaa fyysisyyttä. Omaleimainen tekijä on työstänyt liikeilmaisuaan pitkäjänteisesti, purjeisiin on tarttunut hyvältä tuntuva puhuri. Hakkilan tulkinta Trbojevicin sävellyksestä kohoaa ajoittain sakraaleihin ulottuvuuksiin. Vierasperäisiä muunnelmia tarjoaa vaativan mutta myös palkitsevan katsomiskokemuksen.
Tuomo Railo
