Vierailu vanhainkodissa (Junttila), Käpyrinteen palvelutalo 2009

Millaista on vetää muoviset suojapussit kenkien päälle ja kulkea kahisten vieraana vanhainkodissa? Onko tämä esittelykierros, jossa vieraalle esitellään taloa: sauna, sohva ja sohvalla istuva Siiri-mummo?


Vierailu Vanhainkodissa on Kristina Junttilan taiteellinen opinnäytetyö Teatterikorkeakoulun esitystaiteen ja -teorian maisteriohjelmassa.

konsepti: Kristina Junttila (taiteellinen opinnäyte, TeM)
puvustus: Ingvill Fossheim
oppaat/esiintyjät: Anna Maria Häkkinen, Suvi Nurmi,
Maria Ruostepuro, Jussi Salminen ja muutamia Käpyrinteen asukkaita.


 

Vierailu vanhainkotiin

“Esitys on opastettu kierros,jonka aikana yleisö saa vierailla asukkaiden huoneissa ja tutustua Käpyrinteeseen. Jokainen vierailija kulkee reitin, jossa mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat.”
 
Tämä esitys on minulle tuttu monella tapaa. Tekijä on ystäväni ja kolleegani, tunnen hänen tapansa työskennellä. Tunnen myös lähes kaikki esiintyjät. Laitoksissa olo on minulle tuttua vanhempieni työn kautta, en kavahda laitosruuan tai sairaalan steriiliä hajua. Tämä laitoskin, nimeltään Käpylän Palvelutalo, sokkeloisine pohjapiirroksineen, jatkuvien porrasjonojen jakaminen siipineen alkaa käydä minulle tutuksi, sillä olen kuvannut täällä tanssivideon osaksi tätä esitystä erään hopeahiuksisen asukkaan kanssa. En enää eksy täällä niin usein ja muistan laittaa kiven oven saranaväliin, jos mielin päästä terassilta takaisin sisälle. Kun saavun esitykseen, näen tutun verkkatakin naulassa ja useammat tutut kasvot odottamassa kanssani esityksen alkua. Olenko kotonani? Onko tämä jonkun koti?

Meidät on jaettu ryhmiin ja saamme oman oppaamme. Aluksi pitää laittaa siniset muovipussit kenkien päälle. Ne ovat ällöttävät. En sittenkään ole kotoisasti laitosmaailmassa. Mutta koska minulle selitetään, että ne kuuluvat esitykseen ja niiden avulla asukkaat ja henkilökunta tunnistavat meidät osaksi esitystä, suostun laittamaan ne jalkaani. “ Esitys niille, jotka haluavat tulla vanhoiksi.”, muistelen esityksen julistetekstiä. En olisi varmaankaan helppo vanhus.

Opas lähtee kuljettamaan ryhmäämme talossa.Ympärilläni ryhmässäni on vain,enemmän ja vähemmän, tuttuja ihmisiä. Tunnelma on leppoisa, mutta samalla tiedostamme olevamme kylässä ja esityksessä. Ehkä yhdessä olomme tekee meistä rohkeampia; uskallamme kysellä asioita ja nauraa nokkelille kommenteillemme. Talossa on myös paljon ihmisiä töissä. Niin paljon, että he eivät ehkä kaikki edes tunne tai tiedä toisiaan. Tervehdimme erilaisten työntekijöiden kanssa toisiamme iloisesti tai ainakin nyökäten. Se luo tuttuuden tuntua. Joka kerta tervehtiessäni kuvittelen, että olen töissä täällä. Olisiko se yhtä leppoisaa kuin tämä tervehtiminen?

 

 

Laitoksen seinät ovat täynnä erilaisia ohjeistavia, kertovia ja joskus myös tahattomasti huvittavia lappuja ja kylttejä, kuten “vapaaehtoisten komero”. Paljon nimeämistä ja ohjeita. Myös jokaisella ilmoitustaululla on erilainen kalenteri. Kenelle täällä on tärkeää, mikä viikonpäivä, kuukausi tai vuosi on? Toisaalta, ruoka-ajat ovat tarkat, lakanat vaihdetaan ja likapyykki haetaan tiettyinä päivinä Virkeimmät vanhukset liikkuvat paljon myös laitoksen ulkopuolella, heillä on kerhoja, tapaamisia, kulttuuritapahtumia ja toki niitä on paljon laitoksen puolestakin. Toisaalta laitoksissa kadottaa ajantajunsa, varsinkin, jos niissä on pitkään. Rutiinit tekevät päivistä samanlaiset. Se, että ei ole velvollisuuksia , passivoi helposti. Vanhusten liike on verkkaista. Puhe virtaa usein taukoamattomana, kertoen siitä, mikä tapahtui jo. Sama viipyilevyyden ja aikataulujen yhteiselo on valittu myös esitykseen: meillä on kierroksella aikaa viipyillä, mutta toisaalta pääsemme noin kymmenen minuutin vierailulle vanhuksen kotiin. Tosin luulen, että saamme nauttia tuosta vierailusta hieman pidempään nautiskellen tarinoita, jäätelöä, keksiä ja mehua. Tiedän ajan olevan suhteellista. Ehkä aikataulutkin ovat?

Vieraillessamme koputamme oveen. Oven avaa tuikkivasilmäinen vanha nainen, joka kutsuu meidät sisään. Hän on halunnut ottaa vastaan vieraita. Tässä tiivistyy se, mistä tässä esityksessä on pitkälti kyse: kohtaamisesta, kuten usein taiteessa. Koen aina liikuttavana sen, että joku avaa kotinsa ovet ja sanoo tervetuloa. Mietin outoa suomenkieltä, olen vieras, josta tulee vieras. Toisaalta en ole ainoa: vanha nainen tuntee olonsa vieraaksi laitoksessa, joka on hänen kotinsa

Ehkä kysyt, missä se esitys sitten on? Eikö tämä ole vain vierailu vanhainkodissa? Olet oikeassa, tämä ei ole esitys perinteisessä mielessä. Erään esityksen osallistuvan asukkaan sanoin, tämä on elävää tilataidetta. Laitoksen todellisuus sekoittuu hienovaraisesti mielikuvitukseen. Havaintojamme ohjataan oppaiden oman kokemusmaailman kautta, heidän tapansa havainnoida asioita välittyy meille joko suoraan annettuna “Tästä laitetaan tätä käsidesiä käsiin näin. Haiseepa se alkoholille.” tai kehonkielen kautta, esimerkiksi oppaan katseensuuntaa seuraten näen kyltit, joita hän ehkä haluaa minun näkevän. Näin kokemukseni värittyy oppaan valinnan mukaan. Toisaalta, jos todella haluan, voin aistia juuri kuten haluan. Minua ei pakoteta mihinkään, ohjataan vain hienovaraisesti ja oma mielihaluni sekoittuu myös ohjaukseen, otan sen omakseni. Todellisuuden ja mielikuvituksen välinen raja on mielenkiintoinen Mitä on todellisuus? Minä olen sokerihumalassa kaikesta siitä vanhuksen tarjoamasta makeasta. Lisään oppaani pyynnöstä humalaani ja kumoan yhdellä kertaa lääkemukista saamani lontooraelääkkeet alas.Varmasti joku muukin on tässä laitoksessa ottanut lääkkeensä.

 

 

Opastetun kierroksen jälkeen saan kartan käteeni. Kartassa on talon pohjapiirrustus ja muutamia kysymyksiä ja valokuvia kyseisiin tiloihin liittyen. “Mihin laittaisit sänkysi tässä huoneessa muuttaessasi?”, kysyy yksi niistä. Opastuksen jälkeen on samalla innostavaa ja toisaalta työn takana lähteä oma-aloitteisesti seikkailemaan. Käykö laitostuminen näin nopeasti? Toisaalta vähäiset velvollisuudet ovat ihania, toisaalta puolesta tekeminen passivoi. Voisiko laitosten puolesta tekeminen olla vielä enemmän yhdessä tekemistä, yhteistä arkea?

Talossa haahuilemisen ja ikkunoista avautuvan vihreään maisemaan unohtumisen lisäksi etsin kartan osoittamat neljä installaatiota. Nostan puhelimen luurin ja kuulen eri ihmisten, asukkaiden ja työryhmän puhuvan siitä, mitä on koti. Tanssivideossa tanssii tuulessa harmaahiuksinen nainen. Viereisissä kuulokkeissa sama nainen kertoo, kuinka tämä ei ole hänen kotinsa. Kuinka vaikeaa on olla vanhainkodissa standardivanhus. Se hiljentää. Kotoisa olo liittyy läsnäoloon. Tavallaan kotona voi olla missä vain. Kun en ole läsnä, en ole kotona itsessäni, en ehkä edes huoneessa, jossa olen. Jos ei viihdy, on helppo unelmoida olevansa jossain muualla, näiden seinien ulkopuolella. Missä dementoituneet vanhukset ovat?

Löydän myös remontoitavan huoneen nurkasta television ja siinä pyörivän videon. Videon teksti esittelee naisen isoäidiksi, joka on suunnistuksen maailmanmestari. Ääninauhalla joku juoksee ja huohottaa metsän pohjan rapistessa jalkojen alla. Kuvassa vanha nainen, tuo suunnistuksen maailmanmestari, makaa fyysisesti sairaalasängyssään, henkisesti hän on jo lienee poissa.Tiedän, että nainen on ystäväni isoäiti juuri ennen kuolemaansa. Luulen, että voisin aistia kuoleman läheisyyden ilman tätä tietoakin. En mieti, missä kuolleet ovat. Sen sijaan mielessäni käy kysymys, mitä on elämä, ensimmäisen ja viimeisen hengityksen välinen tila? Olen onnellinen, ettei minulla ole tyhjentävää vastausta.

Minulle on annettu aika, jolloin kahvi tarjoillaan ruokalassa. Asetan pullan lautaselle, jonka teksti kehottaa minua sulkemaan silmäni. Jotain toista kehoitetaan lainaamaan hetkeksi rollaattori, kävelemään takaperin lähtiessään, karkaamaan tai tuntemaan tuuli ihollaan. Nämä ovat vapauden harjoituksia. “Miten sinä harjoitat vapautta?”

 

 

Sitaatit ovat käsiohjelmasta.

Petra Toropainen

Kirjoittaja on kehotyöläinen:keho-opettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja paperilla tanssija.