KokoTeatterin baarissa limpparin äärellä Heimonen aloittaa sanoen: ”Olin paikoin aika vaikuttunut.” Kohtaus, jossa savun ja valon rajaaman tilan avulla saatiin aikaiseksi illuusio siitä, että näyttämöllä liikkuu savupinta vertikaalitasossa on Heimosen mielestä ollut huikea. ”Se oli komea. Kohtaus, jossa yleisö ikään kuin saatettiin pinnan alle. Tässä savuverhokohtauksessa koin yhtymäkohtia omiin töihini. Niissä on usein kyse rajapinnoista.”
Huomioita tilan olemuksesta
Mikko Orpanan teos Visible volumes on houkutellut kuvataiteilija Samuli Heimosen, 34, tanssikatsomoon. Talvisena keskiviikkoiltana KokoTeatteriin saapuva, viime vuonna vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittu Heimonen asuu ja työskentelee Kangasniemellä Etelä-Savossa. ”Helsingissä käyn pari kertaa kuussa”, hän kertoo. Tällä kertaa päivän mittaiseen visiittiin mahtuu tanssin lisäksi musiikkihankintoja – mukaan on tarttunut Pekka Strengin levy sekä Kate Bushia – ja veljeäänkin Heimonen aikoo vielä tavata. ”Illaksi menen kyllä kotiin. Työaika kutistuu liikaa, jos jää tänne yöksi.” Tumma maalitahra kynnenjuuressa todistaa työn konkreettisuutta.Heimonen työstää parhaillaan uutta näyttelyä, joka tulee lokakuussa Galleria Heinoon Helsingin keskustaan. Takana on näyttelyt Taidemuseo Meilahdessa sekä Tampereella ja Jyväskylässä. ”Lisäksi jurytän näyttelyitä ja teen joitakin opetuskeikkoja, enää en kuitenkaan opeta päätoimisesti kuten välillä aikaisemmin.” Hän on ollut opettajana muun muassa Helsingin kuvataidekoulussa ja Oriveden opiston kuvataidelinjalla.
”Orivedestä ja tanssista tuleekin mieleeni, että Mirja Tukiainen oli hommannut tanssijoita esiintymään Oriveden Purnun kuvataidenäyttelyyn kesällä pari vuotta sitten”, hän muistaa. Kuvataiteen, performanssin ja tanssitaiteen yhdistelyistä puhuessamme Heimonen kertoo myös tanssitaiteilijoiden Jukka Ristolaisen ja Saila Reiniön työskentelevän Kangasniemellä. ”He tekivät jokin aika sitten modernin tanssiteoksen vanhaan tupaan Kokon tilalla. Kylän vanhat ukkelit istuivat siellä seinänvierustoilla katsomassa, ja autot oli pysäköity pellolle”, hän kuvaa hymyillen. Kieltämättä miljöö kuulostaa aivan toiselta kuin tämäniltaisen esityksen puitteet hallitussa teatteritilassa. Ja täällä katsomostakin näyttävät puuttuvan paikkakunnan vanhat parrat.
Illan teosta Heimonen odottaa positiivisella latauksella, vaikka sanookin olevansa tietämätön nykytanssin maailmasta. Kuvataiteilijana häntä kiinnostaa Orpanan koreografian tiedotustekstissä mainittu tilan käsitteen tutkiminen. Hänen oman koulutuksensakin sekaan on mahtunut muutama liikkeen maailmaan tutustuttava kokemus. ”Kävimme kouluaikana katsomassa Jorma Uotisen Halla -teoksen harjoituksia. Se oli vaikuttava juttu. Oli meillä myös jotakin liikehdintää jollain kurssilla, erilaisia harjoituksia.”
Orpanan teoksessa tanssivat koreografi itse sekä Katri Soini. Näyttämöllä on myös kaksi livemuusikkoa, sellisti Anna Grundström ja kitaristi Janne Koivulahti. Teos jakautuu kolmeentoista osaan, volumeen, jotka naisääni nauhalta erottaa omiksi palasikseen. Seuraamme tunnin mittaisen teoksen katsomon toiselta riviltä.
Teatterin baarissa limpparin äärellä Heimonen aloittaa sanoen: ”Olin paikoin aika vaikuttunut.” Kohtaus, jossa savun ja valon rajaaman tilan avulla saatiin aikaiseksi illuusio siitä, että näyttämöllä liikkuu savupinta vertikaalitasossa on Heimosen mielestä ollut huikea. ”Se oli komea. Kohtaus, jossa yleisö ikään kuin saatettiin pinnan alle. Tässä savuverhokohtauksessa koin yhtymäkohtia omiin töihini. Niissä on usein kyse rajapinnoista.” Hän kertoo lukevansa omat työnsä ylevän tematiikkaan. Ylevään siinä mielessä, että sanan englanninkielinen alkusana on ’sublime’, joka viittaa pinnan alla olevaan. Vielä syvemmälle mentäessä kyse on latinankielisestä sanasta, joka viittaa ’rajan koskettamiseen alhaalta käsin’. Myös Soinin soolokohtauksesta, jossa tämä tanssii muodostaen näyttämön taustakankaalle tarkkarajaisen tumman figuurin, hän on ollut vaikuttunut.
Heimosen omissa töissä näkyvät eläinhahmot ja rakennelmat sekä kaksoiskuvat, joissa katsoja näkee eri asioita riippuen siitä, katsooko teosta läheltä vai kauempaa. Hän kuvaa kuitenkin käsittelevänsä teoksissaan ihmistä, suhteessa ympäristöönsä. Useat hänen töistään ovat suurikokoisia.
”Pieni työ on sellainen namu, aarre”, Heimonen kuvaa pidellen kämmeniään yhdessä pienenä kuppina. ”Isoa tehdessä joutuu venymään. Sudit ovat leveitä, ja käsien liikettä saa käyttää enemmän.”
Savuverhokohdan lisäksi hän on pitänyt alun pöytäosion vahvasta rytmistä, jossa Orpana ja Soini puupöydän ympäriltä istuen vähitellen laajentavat liikkeen tanssiksi. Pöydän ja tuolien kolahdellessa ja askelten tömähdellessä hän kertoo kokijana päässeensä siihen mukaan.
Innostuneena hän jatkaa: ”Samoin pidin paljon siivoamispätkästä, jossa tanssijat moppasivat kastuneen lattian kuivaksi. Siivoaminen on tilan mittaamista! Se oli konkreettista. Siivoaminen on aina kaikki, kaikki pitää siivota. Jos vaan vetää joitakin raitoja mopilla lattiaan, se ei ole siivoamista. Omaan maalaamistani ajatellen siivoaminen on toimintona päinvastaista. Minä maalaan, siivooja poistaa.”
Teoksen alun liikelaadun aggressiivisuuden hän kuvaa olleen jotain aivan muuta kuin ihmisten totunnainen tapa liikkua arjessa, ja siksi hätkähdyttävää. Tanssin liveseuraamisen voiman hän kuvaa perustuvan juuri siihen sekä muuhun aistimiseen, katsojana esimerkiksi kuulee tanssijoiden hengityksen.
”Tämä läheni performatiivista esitystä. Odotin tanssia, kiehnäämistä enemmänkin. Teoksen rakenne oli hauska, leikekirjamainen. Kohtausten selkeä erottaminen toisistaan oli katsojan kannalta armeliasta, se ei silloin velvoita yhdistämään osia edellisiinsä.”
Teoksen äänimaailma on hermostuttanut Heimosta. Mustavalkoinen animaatiokohtaus ei ole hänelle kuvallisen alan ihmisenä avautunut. ”Minulle se näyttäytyi huonona animointina.” Etukäteisodotukset tilan käsitteen tutkimisesta ovat täyttyneet vain osittain, mutta hän kuvaa teoksen olleen osuvia huomioita tilan olemuksesta.
”Esitys kirvoitti hyvän huomion: tilaa mitataan keholla. Keho on mittatikku. Tilat on kuljettava läpi ja otettava ne siten haltuunsa”, Heimonen muotoilee. Hän ottaa elävästä elämästä esimerkeikseen metsän polut tai vaikkapa uudelle paikkakunnalle muuttamisen ennen kuin kulauttaa loput jaffastaan ja jatkaa iltaansa keskustan suuntaan.
Jenni Sainio
