Aleksanterin teatterissa kahden teoksen yhteisensi-illassa Helsingissä esitettiin Alpo Aaltokosken teokset Yksi päivä ja yksi yö sekä Giya Kanchelin musiikkiin perustuvan tanssitrilogian viimeinen osa Rukoilijat.
Yksi päivä ja yksi yö on uusi versio samannimisestä sooloteoksesta vuodelta 2005. Tuolloin se valmistettiin tanssija Sari Laksolle. Käsiohjelma lupaa teoksen uudistettujen liikeaiheiden lähtökohdaksi tanssijan persoonan, hänen kehonsa sekä sen tuottaman liikkeen. Tanssijan kerrotaan ”seikkailevan erilaisissa mielensä tuottamissa fiktiivisissä maisemissa”.
Näitä lähtökohtia vasten ei voi kuin ihailla esiintyjän mielenmaisemia, niin huikaisevan kauniita ne lavalla ovat. Tanssija Ahto Koskitalon täydellisesti hallittuja, pikkutarkkoja, mimiikastakin lainaavia sarjakuvamaisia eleitä seuraa paikoin henkeään pidätellen. Esiintyjä näyttäytyy mysteerinä, henkeäsalpaavan kiinnostavana juuri siksi, että hän on niin keskittynyt omaan fiktiiviseen maailmaansa, jonka näkymiä katsoja voi Koskitalon tanssin perusteella vain yrittää arvailla.
Yksi päivä ja yksi yö ihastuttaa voimakkaalla intensiteetillään, jota liikekielen lisäksi musiikki tukee loistavasti. Särisevät jousisoittimet ja dramaattinen piano luovat suurelta osaltaan esityksen tunnelmaa, joka vaihtuu koomisesta mystiseen, pelokkaasta jännittävään. Pelottavan ja intensiivisen, jopa riitasointuisen tunnelman vastapainona teoksessa nähdään leikkisää hypähtelyä ja kornia lantion nytkytystä (jonka komiikka naurusta päätellen puree yleisöön).
Niin liikekielessä kuin musiikissakin on yhdistelty raikkaalla tavalla vastakohtia: uutta ja vanhaa, soljuvaa ja terävää. Hetken ajan koreografia muistuttaa klassista balettia, mutta muuttuu pian konemaiseksi kouristeluksi, jäykäksi nukkemaiseksi askellukseksi ja robottimaiseksi katutanssin tyyliseksi liikkeeksi.
Teoksen visuaalisesti parasta antia tarjoilevat kohdat, joissa tanssija tanssii oman seinälle heijastetun varjonsa kanssa sekä valaistuksen keinoin luotu illuusio pysäytetyistä kuvista. Esitys päättyy nokkelasti tanssijan ”nielaistessa” lavalle lankeavan valon. Hän ikään kuin sammuttaa valot lähtiessään: matka koreografin ja tanssijan luomaan mielenmaisemaan on päättynyt. Matkasta jää muistoksi hyvä mieli.
Muutamia Yksi päivä ja yksi yö -teoksessa esiintyneitä elementtejä, kuten mimiikkaa sekä välähtävällä valolla luotuja tuokiokuvia, nähdään myös Rukoilijat -teoksessa. Aaltokosken koreografian tanssivat Leo Kirjonen, Kaisa Launis, Jukka Tarvainen ja Esete Sutinen. Teoksen, kuten trilogian kahden edellisenkin osan, lähtökohtana on ollut Giya Kanchelin musiikki (johon ohjelmalehtisen mukaan vaikuttaneet kodittomuuden, irrallisuuden ja juurettomuuden teemat heijastuvat myös teoksessa).
Rukoilijoissa tunnelma on harras, haavoittuvainen ja hauras siitä huolimatta, että tanssijoiden liike on suurelta osin raadollista ja alkukantaista (tanssijoiden paljaat jalat ja puuterinväriset puvut tukevat osaltaan tätä alkukantaista vaikutelmaa). He tuntuvat elävän omilla yksilöllisillä tavoillaan hetkeä, jossa sisäiselle rukoukselle on suuri tarve. Neljälle tanssijalle luodut soolokoreografiat näyttäytyvät omanlaisinaan: yksi kouristelee, toinen huitoo käsillään, kolmas venyttää raajojaan, neljäs seisoo paikoillaan. Nämä eleet tuntuvat viestivän omanlaisiaan vaatimuksia, ikään kuin jokaisella heistä olisi jokin tarve tai toive.
Liikekieltä leimaa paikoitellen pakonomaisuus ja esimerkiksi tanssijoiden ryhmässä suorittama juoksu ympyrämuodostelmassa tuo mieleen pyörremyrskyn. Ehkä tämä kuvastaa hetkeä ennen rukousta, tilanteiden kärjistymistä rukousta vaativaan pisteeseen?
Rukoilijat ei alleviivaa eikä selittele. Rukous näyttäytyy näin ollen abstraktina, melkein kuin luonnonvoimana. Jonain, joka vain on ja jota ei sen ilmenemishetkellä voi tai tarvitse selitellä. Sisäisenä kokemisena.
Tätä ajatusta (rukous ja sitä kautta myös tämän esityksen koreografia sisäisenä kokemisena) vasten on hieman outoa, ettei Rukoilijat siltikään tunnu aivan pääsevän ihon alle. Ehkä juuri abstraktius tekee sen, että teos jää jollain tavalla hieman etäiseksi. Kaunis se kylläkin on. Suurimmaksi nautinnonlähteeksi esityksessä nousee valaistuksen, liikkeen ja musiikin saumattoman kaunis yhteistyö ja harras tunnelma, joka tosin paikoitellen lipsahtaa ehkä hieman liiankin korostetuksi paikoillaan seisoskeluksi.
Liisa Kontunen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.
