Vera Nevanlinna – Herää epäluottamus itseen ja koko ideaan. Syntyy pelko, ettei tästä tule mitään. Olen niin innoissani markkinoinut teostani sinne sun tänne, kehunut ideaa ja konseptia. Mitäs jos siitä tuleekin täysi floppi?
Kirjoitan viikoittaista blogia siitä, kuinka Deborah Hayn soolokoreografian ”News” harjoitusprosessi sujuu ja etenee. Teos saa ensi-iltansa Zodiakissa Helsingissä 12.4.2007.
No, ei ainakaan ole tylsää
Viime viikolla olen kokenut epätoivon hetkiä. Kun asu ei rapise toivotulla tavalla ja liika ääniin keskittyminen vie huomion pois itse koreografiasta, menee kaikki päin mäntyä. Tai kun pelko siitä, että puku repeää liikaa ja liian nopeasti, tai että hajotan langattomien mikrofonien lantiolleni teipatut lähettimet, saa ylivallan, hosun teoksen läpi keskittymättä pääasiaan; keholle asetettuihin kysymyksiin. Ja koska kehoni tomii tässä teoksessa paitsi tanssijana, myös instrumenttina, heijastuu täten hosuva suoritukseni suoraan äänimaailmaan, eikä enää missään ole mitään järkeä.
Herää epäluottamus itseen ja koko ideaan. Syntyy pelko, ettei tästä tule mitään. Olen niin innoissani markkinoinut teostani sinne sun tänne, kehunut ideaa ja konseptia. Kaksi lehteäkin kirjoittavat minusta ja teoksesta. Mitäs jos siitä tuleekin täysi floppi?
Lohdutin itseäni ajattelemalla ”Ei se mitään. Tämä on työtä ja työ on välillä vaikeaa.” Ja seuraavassa hetkessä havahduin ajatukseen ”Ai. työtä?”.
Miellänkö ammattini työksi? Voiko työ olla jotain, mistä ei välttämättä saa palkkaa?
Kyllä. Kyllä minä kutsun tanssimista työkseni. Aloin sen muistaakseni silloin, kun tanssin M.A.D.-tanssiryhmässä ja oli varmaa, että saan palkkaa. Silloin oikein opettelin sanomaan, että ”lähden töihin”. Enkä aio vaihtaa tapaani.
Sain viime viikolla tiedon siitä, että Valtion tanssitaidetoimikunta myönsi soololleni apurahaa. Ja miltä se tuntui? Ihan mahtavalta! Ihaninta on se, että pystyn nyt TTK:n apuarahan, Zodiakin osatuottajuuden sekä aiemmin Jenny ja Antti Wihurin rahastolta saamani apurahan turvin maksamaan kultaisille ääni-, valo- ja pukusuunnittelijoilleni kunnon korvauksen heidän tekemästään työstä. Vaikkakin apurahojen osalta ilman sosiaaliturvaa.
Apurahan saaminen on helpottavaa ja palkitsevaa. Mutta se ei tee minusta parempaa tanssijaa eikä poista epätoivon hetkiä. Itseasiassa apurahan saaminen saattaa jopa tuottaa kauhua: ”Nyt ne myönsivät minulle tällaisen summan rahaa, eivät tienneet mihin suohon rahansa upottivat!”
Mutta ei; epäonnistumisesta seuraa yleensä aina onnistuminen: seuraavan päivän harjoitukset olivatkin aivan mahtavat. Osasin kuunnella kehoani ja jättää puvun rapinoiden ja repeämisen miettimisen taka-alalle, enkä antanut mikrofonien häiritä tanssiani.
Ja minkä takia onnistuin? Keskityin jälleen olennaiseen; Deborah Hayn asettamiin kysymyksiin, ja eritoten seuraavaan: What if every cell in my body at once has the potential to get what I need.
Niin usein yritämme antaa itsestämme tai pakottaa itseämme. Mutta koittamalla saada sitä, mitä tarvitsemme, onnistummekin ehkä antamaan jotain todellista, oikeaa?
Vera Nevanlinna
Tanssija ja koreografi
Kuva: Riikka Sundqvist
