”En miellä valo- tai tila-asioita niinkään silmien kuin ruumiin kokemuksiksi, jolloin koko ”kauneus”-käsite on ehkä hiukan epäolennainen. En pyri kauneuteen vaan katsojan ruumiiseen vaikuttamiseen.”
Nimi ja ikä:
Terike Haapoja, 30
Mitkä ovat valaistuksen päätehtävät tai -tavoitteet ja miten ne muuttuvat teoksesta toiseen?
Valosuunnittelu voi hyvin olla juuri valaistusta, tilan funktionaalista valaisua. Tämä on mielestäni yleensä monta kertaa parempi vaihtoehto kuin perustelematon näyttämökuvien maalailu. Monissa omista töistäni valo on juuri tätä: että asiat, jotka tapahtuvat, ovat mielekkäästi valaistuja.
Toinen funktio on rytminen: valo on tehokas dramaturgian luoja. Myös edellä mainittu valaistus-valo voi olla rytminen elementti, ja hyvä jos onkin. Sitten on tietysti valo teoksen maailman osana. Tässä tulevat ehkä teoksen mahdolliset estetiikat: pyrkiikö teos näyttämöilluusion synnyttämiseen, visuaaliseen kauneuteen, symboliseen esittävyyteen, ruumiilliseen kokemukseen, käsitteellisyyteen vai mihin. Itselleni ensin mainitun valaistus-valon lisäksi ruumiillinen kokemuksellisuus, rytmisyys ja käsitteellinen kulma ovat ehkä tärkeimpiä tehtävä.
Miten ja millä konkreettisilla välineillä hahmotat kaksi- ja kolmiulotteista tilaa suunnitteluvaiheessa?
En tee varsinaisia luonnoksia enkä pienoismalleja. Hahmotan tilaa parhaiten paikan päällä, tilan massoittelun, valonsuuntien ja perspektiivin kokemisen kautta. Siis: kuvittelen.
Pienoismalli tai luonnos auttaa siinä vaiheessa, kun pitää selvittää kuinka jo tiedossa olevat asiat esimerkiksi mahtuvat tilaan, tai missä järjestyksessä jotkut elementit toimisivat parhaiten. Luonnokseni ovat sellaisia puhelinpiirroshenkisiä: enemmän käsittämisen apuvälineitä kuin toteuttamista odottavia kuvia.
Pitääkö valon olla kaunista?
Ei missään tapauksessa. En ylipäätään miellä valo- tai tila-asioita niinkään silmien kuin ruumiin kokemuksiksi, jolloin koko ”kauneus”-käsite on ehkä hiukan epäolennainen. En pyri kauneuteen vaan vaikuttavuuteen, siis katsojan ruumiiseen vaikuttamiseen, valon intensiteettinä, tilakokemuksena tai vastaavana. Tämä liittyy siihen, että osaan harvoin tehdä näyttämöestetiikkaa sanan varsinaisessa mielessä, koska hahmotan esitystä kolmiulotteisena tilana, johon sekä katsojat että esiintyjät sisältyvät.
Sikäli kyllä haluan valon olevan kaunista, että pidän selkeistä, suurista elementeistä: jokaisen valotilanteen tulee olla kokonaisvaltainen tilallinen ratkaisu, ei mitään tilkettä.
Miten aloitat suunnittelutyön?
Riippuu tietysti esityksestä ja omasta roolistani siinä. Omissa ohjauksissani ensin tulee yleensä jokin perusmuoto, perusproblematiikka joka liittyy jo suoraan esitysmuotoon, jolloin tilallinen ratkaisu tulee tavallaan jo heti kättelyssä.
Valosuunnittelu- tai lavastustöissä olennaisin lähtökohta on ehkä esityskonseptin hahmottaminen, siis esiintyjien ja katsojien asemointi, tilan suhde esitystapahtumaan. Tässäkin tietysti yritän hakea tapaa jolla esityksen muoto konkretisoisi jotakin esityksen perusproblematiikasta.
Ylipäätään vierastan mitään metaforisia tulkintoja tai symboliikkaa, tilan pitää toimia kropan tasolla. Tätä tietysti reunustaa ajattelutyö, lukeminen aiheesta ja sen ulkopuolelta. Aika paljon yritän löytää käsiteltävän aihepiirin ongelmat esitysperinteen omasta problematiikasta, ja jotenkin pyöritellä niitä esille sieltä (siis tieteellinen maailmankuva vrt näyttämökuvan perinne, teknologia vrt teatteritekniikka, reaaliaikaisuus vrt teatterin läsnäolon ideaali jne).
Mistä muista taidemuodoista haet innoitusta?
Kuvataiteista tietysti eniten, en kuitenkaan maalauksellisuuden tai kuvien kautta vaan enemmän performanssin tai installaatioiden ideoista. Myös uuden teknologian käytännöt ovat usein kiehtovia ”näyttämösovelluksia”.
Ovatko valo/ääni/lavastus/koreografia tasa-arvoisia? Pitäisikö niiden olla?
Eivät ole, ainakaan mitenkään kategorisesti. Eri teoksissa elementeillä on erilainen rooli, eikä tässä sinänsä ole onglemaa. Vaatimukset siitä, että esimerkiksi esitysvalosuunnittelu pitäisi tunnustaa omaksi taiteenlajikseen ovat sikäli perustelemattomia, että näyttämövalosuunnittelu on taidemuodon osa-alue, eikä varmasti näyttäydy merkityksellisenä muusta irrotettuna. Tuossa vaatimuksessa on ehkä enemmän kyse siitä, että valosuunnittelijuus olisi tunnustettava taiteilijuudeksi siinä missä muutkin teoksen tekemiseen osallistuvat ammattiryhmät, mikä onkin varsin oikeutettu vaatimus.
Luulen, että esitysperinne, jossa teoksen varsinaisten merkitysten ajatellaan olevan ensisijaisesti ideaalisia näkee visuaaliset elementit aina tälle sisällölle alisteisina. Tästä kai on kyse, kun puhutaan siitä että esimerkiksi esitystekniikkaa ei pitäisi käyttää itsetarkoituksellisesti vaan jonkin sisällön ilmaisijana.
Toinen seikka on, että näyttämö on yleensä ihmiseen keskittynyt, ja vielä, että ihminen esitetään toiminnan kautta. Kun (esimerkiksi draamateoksessa) esityksen varsinaisena sisältönä nähdään ihmiskuvan piirtyminen esityksen maailmaa vasten, jää muille elementeille väistämättä rooliksi vain tukea tuota sisältöä. Toisaalta visuaaliset ja äänelliset elementit voivat kertoa esityksen sisällöstä paljon enemmän kuin esiintyjän työ, usein näin onkin, ja usein tätä merkitystä vähätellään.
Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa ajatella esitystä. Valo tai ääni, teknologia, videokuva, lämpö, haju tai muu voi olla myös teoksen sisältöä sinänsä, ilman viittaamista esiintyjän maailmaan. Luulen, että tanssiteoksissa eri elementtien hierarkia on vähemmän fiksattua kuin teatterin puolella.
Mikä on sinua itseäsi tällä hetkellä eniten kiinnostava taiteellinen lähtökohta tai kysymys?
Muodon tasolla ehkä tapahtumallisuus, esitys tapahtumana, ja katsojan osa siinä.
Olen miettinyt, kuinka voisi minimitasolla ylläpitää jonkinlaista esityksellisyyttä teoksessa, joka on miltei staattinen. Muuten taas olen pohtinut erilaisia kuvantamisen tapoja, luonnontieteen optisia teknologioita, reaaliaikaisia medioita ja niiden tuottamaa ruumiinkuvan ja etiikan muuttumista.
Ehkä itselleni kuitenkin tärkein kysymys juuri nyt on kuinka taiteessa voisi olla vakavasti suhteessa ei-inhimilliseen, ja minkälaista taidekäsityksen ja ihmiskäsityksen muutosta se edellyttäisi.
Mikä valosuunnittelussa ärsyttää kun olet katsomassa muiden esityksiä?
Ehkä sellainen, että ei kyseenalaisteta tekemisen tapoja vaan pyritään miettimättä jonkin konvention ammattimaiseen toteuttamiseen. Valosuunnittelulla on aika paljon näitä konventioita, tanssissa pitää olla sivuvaloa ja sinisävyjä laitetaan takavaloksi jännässä paikassa ja näin.
Minusta taiteilijuuteen liittyy olennaisesti välineen, sen perinteen ja sen rajojen pohtiminen, eikä näyttämövalosuunnittelua ei voi irrottaa koko taiteenlajin pohtimisesta.
Milloin koet onnistuneesi työssäsi?
Silloin, kun se ei tyhjene itseltäkään, siis kun se jaksaa olla itselle tavalla tai toisella kiehtova, valmiinakin. Ei sitä oikein voi muuhunkaan perustaa tekemisiään. Tähän liittyy tietysti onnistuminen siinä, että tila ikään kuin pystyy pitämään teoksen maailmaa auki, jännitteessä, mitä ei tietenkään läheskään aina käy.
Mikä on pahin asia, joka voi työssäsi sattua?
Että olen tehnyt ripustukset huolimattomasti ja tippuva lamppu surmaa jonkun viattoman katsojan. Olen hieman neuroottinen tässä suhteessa, kuuntelen aina otsa hiessä kun heittimet napsahtelevat katossa jäähtyessään. Ehkä tästä johtuu, että olen siirtynyt enemmän vaihtoehtoisiin valonlähteisiin ja videon
tekemiseen…!
Itse asiassa aikoinaan, koulun produktiossa, hankkimani lampunkannat alkoivat sulaa, ja hehkulamppuja alkoi sadella kesken harjoituksen näyttämölle. Onneksi keneenkään ei osunut, mutta näen tästä vieläkin painajaisia.
Mikä on mieleenpainuvin koskaan näkemäsi tanssiteos?
Ehkä Sasha Walzin Insideout Berliinissä. Siinä esitysmuodon ja ”sisällön” samuus oli kristallisoitunut todella komeasti. Esiintyjät olivat kaikista maailman maista, ja kertoivat poeettisin ja toiminnallisin fragmentein siirtolaistaustoitaan. Yleisö kulki vapaasti pienen kaupungin kokoisessa näyttämölabyrintissa muodostaen ihmisvirtoja, toriaukeita, tarkkailevien ja osalistuvien ihmisten piirejä. Esityskokemus oli jokaiselle katsojalle erilainen, mikä oli yksi jutun hienouksista.
Mikä on mielenkiintoisin tila, jossa olet työskennellyt?
Vaikea keksiä tilaa, joka ei olisi mielenkiintoinen. Tyypilliset teatteritilatkin ovat todella hienoja, jos niitä ei vain tarvitse katsoa tyypillisen esityskonvention läpi, eli sulkeistaa pois kaikkea paitsi näyttämötilaa.
Kaikki tilat ovat ideologisia, rakennettuja, niissä on aina paljon enemmän kuin seinät ja katto. Outo esityspaikka, joku luola tai vastaava ei ole välttämättä yhtään sen kiinnostavampi kuin mikään muukaan. Tila ei ole koskaan väline, vaan aina jo osa sisältöä.
Liitä mukaan kuva valotilanteesta ja kerro tarina sen takana.
Kuva on Kalervo Palsasta kertovasta Getsemane-esityksestä, johon tein valot ja lavastuksen, vuodelta 1999. Yleisö kulki näyttämölle katosta ripustetun lautametsän väliin; näyttämö itse oli lautojen rajaamasta alueesta syntyvä pieni huone tilan keskellä.
Päävalonlähteitä oli kaksi: hehkulamppu sekä ilmaan ripustettu irto-ovi, joka oli täynnä päivänvaloloisteputkia. Ajatuksena oli luoda tilaan päällekkäisiä sisä- ja ulkotilan vaikutelmia, jotka katsoja voi kokea olemalla itse tilan sisällä. Nautin itse tilasta paljon, vaikkakin pelkäsin joka esityksessä, että laudat tippuvat ja kaikki kuolevat.
