Valon pimeä puoli toi mieleeni kuumalla levyllä räiskähtelevän vesipisaran.

Pisara elämää

Oletko koskaan nähnyt, mitä tapahtuu teelusikalliselle vettä, kun sen tiputtaa kuumalle liedelle − sellaiselle vanhanmalliselle, jossa on kuoppa keskellä? Siitä tulee suuri vesipisara, joka pakoilee, muuttaa muotoaan silmän räpäyksessä, pärskähtelee ja räiskähtelee, palaa muotoonsa, väreilee, kelluu, liikkuu villiin tahtiin ja hiljenee vasta viimeisten räiskähdysten jälkeen. Se ei rikkoudu eikä pääse karkuun. Muoto on jatkuvasta muutoksessa, mutta säilyy. Se yrittää selvitä siinä, mihin se on laitettu, ja löytää ulospääsyn.

Katsoessani Jaakko Niemisen koreografiaa Valon pimeä puoli tämä näky tuli jatkuvasti mieleeni. Tanssijanelikko oli kuin pisara levyllä, jolle valon ja varjon leikit, ihmisen ja elämän ennakoimaton olemus, antoivat virtaa ja selviytymistahtoa.

Yllätykselliset, pienet yksityiskohdat ja voimakkaat, mahtipontiset liikkeet vaihtelivat viimeisteltyjen ja hallittujen, venyvien ja kelluvien liikkeiden kanssa pitäen yllä kuminauhamaisen jännityksen.

Koreografiassa ja tanssissa oli voimaa, joka kosketti paljon syvemmälle kuin näköaistiin.

Kertakaikkisen loistava esitys.

Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.