Vaan minäpä hymyilen vastaan on kertomus naiseudesta, elämän muutoksista, kiireestä, stressistä, onnistumisista, epäonnistumisista, rakastumisista, pettymyksistä, iloista ja suruista. Teos käsittelee paljon. Ja vähän liian paljon.
Vaan minäpä hymyilen vastaan
Ohjaaja ja lavastaja: Sinikka Mokkila
Koreografi ja esiintyjä: Minttu Kallanranta
Tuottaja ja esiintyjä: Harriet Jeffery
Tuotantoassistentti ja esiintyjä: Tiina Naumanen
Kitaristi: Jukka Jänkälä
Musiikki: Jukka Jänkälä, Beck, Shostakovits, Kähärä/Ojajärvi, Kosonen, Dylan, MacDermot, Koskinen, Arcturus, Kuoppamäki, Händel, Edelmann
Puvustus: Työryhmä
Valot: Piki Lappalainen & Jussi Koskela
Äänitteen miksaus: Tommi Kupiainen
Kuvankäsittely, käsiohjelma, juliste & flyer: Anna-Maria Heikkinen
Sotku, Kuopio 11/2008
Itäinen tanssin aluekeskus on myöntänyt teokselle ilmaisen esitys-, ja harjoitustilan sekä produktio on saanut aluekeskuksen apua apurahahakemuksiin, tiedotuspalvelua, mainos- ja painatusmateriaalia ja graafikon neuvontaa.
’Vaan minäpä hymyilen vastaan on kertomus naiseudesta, elämän muutoksista, kiireestä, stressistä, onnistumisista, epäonnistumisista, rakastumisista, pettymyksistä, iloista ja suruista.’ Teos käsittelee paljon. Ja vähän liian paljon. Hyviä hetkiä oli monia, mutta ne alkoivat toistaa toisiaan, ja lopulta sisältöpaljouteen väsyi.
Teosta esitetään Sotkun tiloissa, jota Itäinen tanssin aluekeskus koordinoi. Sotkulla toimii aluekeskus itse ja tanssiteatteri Minimi. Itäinen tanssin aluekeskus vuokraa tilaa muun muassa esityksille, seminaareille ja yksityistilaisuuksille. Sotku on tasokas ja hyvin varustettu paikka järjestää tapahtumia, ja aktiivisuudessaan se onkin keskeinen aluekeskuksen tapahtumapaikkana ja Kuopion kaupungin kulttuurikeitaana. Aluekeskusta ajatellen on myös hienoa, että heillä on kyseinen paikka hallinnoitavanaan. Paljon on tultu eteenpäin aluekeskuksen alkuvaiheista, jolloin sillä ei ollut mitään tiloja tai resursseja itsellään.
’Vaan minäpä hymyilen vastaan’ on tanssi-, laulu- ja runoteos. Tekstit pohjautuivat pääosin Wislawa Szymborskan runoihin ja esiintyjien omiin teksteihin. Vaikka tekstien määrää olisikin voinut karsia, niiden ja tanssin suhde oli jouheva, kun taas jotkut laulut olivat irtonaisen oloisia ja tarpeettoman tuntuisia. Teos käsitteli eri keinoin työtä, perhettä, omaa riittämättömyyttä, pyykinpesua sekä väsymystä rutiineihin että elämän sisällöttömyyteen. Vaikka naiset lähtökohtaisesti ja lopussa muistivatkin rakkautensa elämää, puolisoa ja jälkikasvuaan kohtaan, esitys oli pääosin aika katkeraa tilitystä elämisen hajottavuudesta. Sen seuraaminen ja erityisesti kuunteleminen oli ajoittain aika raskasta, joka johtui saman asian valitettavan monesta toistokerrasta. Esiintyjien omien tekstien käyttö hävittivät kohta kohdin taiteellisuutensa ja muuttuivat esiintyjien itse-terapiaksi, kun taas jotkut runo-, ja lainatut tekstit olivat parhaimmillaan koskettavia ja aitoja. Esiintyjät hallitsivat ilmaisun eri muodot, ja saavuttivat katsojan läsnäolollaan. Esiintyjät olivat persoonia lavalla, ja heittäytyivät teokseen henkilökohtaisella tasolla ja merkittävyydellä.
On harmi, ettei tanssiin luotettu riittävänä ja itsenäisenä, vaan tanssikohtaukset piti alleviivata ja selittää joko ennen tai jälkeen kohtauksen. Se oli turhuutta, sillä tanssi kuitenkin pieninäkin hetkinä antoi eniten. Tanssiin oli liitetty monessa kohtauksessa visuaalisia lisäelementtejä, kuten kankaita, joita esiintyjät hyödynsivät tanssissaan. Se oli raikasta ja kiinnostavaa. Minttu Kallanrannan koreografia oli yksinkertaisuudessaan kaunista ja selkeää. Liikkeeseen siirryttiin sulavasti puhekohtausten jälkeen, ja tanssi kuljetti tunnelmiin, joihin tekstit eivät ulottuneet. Musiikin ja liikkeen suhde oli myös loistava, johon vaikutti se, että lavalla oli live-kitaristi luomassa konkreettisesti suhdetta liikkeeseen. Live-kitaristin rooli harmittomana ja huomaamattomana nurkassa hiipijänä oli kiinnostava kontrasti vahvoihin naisrooleihin, jotka ottivat yleisön haltuunsa. Tanssin katsomisesta nautti suunnattomasti. Valitettavaa oli, että esityksessä tanssittiin suhteellisen vähän, ja kohtaukset olivat lyhyitä. Hyvin synnytetty tunnelma ja tanssin kulku katkaistiin liian äkillisesti, ja se oli turhauttavaa. Osittain tuntui myös siltä, että esiintyjistä olisi lähtenyt vielä enemmänkin tanssin suhteen, kuin mitä nyt sai nähdä. Kohdittain tanssia painoi puolinaisuus ja huolimattomuus.
Esitystä mainostettiin traagisena, humoristisena, koskettavana ja ajatuksia herättävänä. Näitä kaikkia teos olikin. Yhteen taideteokseen yleensä mahtuukin monia tunnetiloja. Se ei ole mielestäni kuitenkaan itsetarkoitus, joihin olisi pakko pyrkiä. ’Vaan minäpä hymyilen vastaan’ oli traaginen ja koskettava, mutta se tuntui välillä tuotetulta tietoisin pyrkimyksin. Jos katsoja ei kokenut tuskaa vielä ensimmäisen tekstin tai kohtauksen aikana, niin tunteessa riuduttiin niin kauan, että se alkoi tuntua. Samalla lailla huumorikin vaikutti välillä väkisin väännetyltä tarpeelta keventää ja naurattaa. Olen jo muutaman Sotkulla nähdyn esityksen jälkeen pohtinut, kuinka paljon tekijät ovat esityksissään pyrkineet tarkoituksellisesti viihteellistämään ja naurattamaan? Enkä todellakaan tarkoita, että huumori itsessään olisi taidetta heikentävää, mutta huumori, joka näyttäytyy väkinäisenä pakkona tai ’leikattuna ’ kevennyksenä on halpaa ja syö mielestäni tekijöiden ammattimaisuutta. Se vaikuttaa siltä, että pelätään katsojien viihtymistä ja ei luoteta oman teoksen tai aiheen mielenkiintoon. Toisaalta aliarvioidaan myös katsojan kompetenssia katsoa nykytanssiteosta.
Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja pitää tanssista ja kirjoittamisesta. On valmistunut kandidaatiksi viestinnän alalta, ja opiskelee nyt tanssinopettamista.
