I
Se, mistä olisi (kenties enemmän kuin koskaan) puhuttava, on samalla puheen kohteena kaikkein mahdottomin: näyttämö. Puhe – merkityksen muodostamisen kertakaikkisen hutiloiva mutta kiistämättömästi kaikkialla ympärillämme käynnissä oleva prosessi – tapahtuu aina väistämättä näyttämöllisenä; näyttämö ympäröi puhetta joka puolelta, se on läsnä kaiken lausumisen sekä kirjoituksen vallitsevana, transsendentaalisena olosuhteena, josta irtipääseminen on yhtä mahdotonta kuin ruumiillisuudesta (jos ei kuitenkaan ruumiista) irtautuminen. Silti, ja juuri siksi näyttämöstä puhumisen pyrkimys törmää toistuvasti rakenteelliseen mahdottomuuteen: puhe, joka yrittää tehdä näkyväksi subjektiviteettien lavastamisen prosessin joutuu kääntymään itseään vastaan, kohti oman olemisensa ehtoja niitä koskaan varsinaisesti tavoittamatta. Tällainen puhe on kuin omaa häntäänsä jahtaava koira, tai varioituvien uudelleenpostauksiensa ja mutaatioidensa kiihtyvässä kierrossa itsereferentiaalisuutensa ympärille yhä tiukemmin käpertyvä nettimeemi.
Sen sijaan näyttämöllä puhuminen ei ole millään muotoa vaikeaa, sen enempää kuin näyttämölle kirjoittaminenkaan; nämä ovat medioituneen aikamme yhteiskunnallisia automaatioita…
* * *
all the world’s a stage,
and all the men and women merely players;
they have their exits and their entrances,
and one man in his time plays many parts
* * *
Näyttämöllistyminen yhteiskunnallisena ilmiönä tarkoittaa yksinkertaisesti näyttämörakenteen laajenemista kaikkeen sosiaaliseen, niin jaettuun kuin “yksityiseenkin” tilaan. Kaikki oleminen, ei vain julkisissa tilanteissa “näyttäytyminen”, mielletään (mahdollisena) esityksenä; itseyden esityksenä.
Tämän kehityskulun paradoksaalisena seurauksena on, että yleistetty näyttämö vaikuttaa menettävän piirteen, jota aiemmin pidettiin näyttämön perusluonteisena olemuksena: representaation tuottaman murtuman. Nykytilassa ero esittävän ja esitetyn toiminnan välillä katoaa. Kaikki tekeminen on jo välittömästi muuttumassa tekemisen representaatioksi – ja kääntäen. Kirjoittamatta, kuvaamatta, videoimatta, raportoimatta, esittämättä jäänyt elämä ei ole todellista.
* * *
subjektin lavastaminen * elämän postfordistinen näyttämöksi-muuttuminen * näyttämöllä-olo jatkuvana biopoliittisena ja kehollisena olosuhteena * sosiaalisen performanssin vaatimuksen leviäminen kaikkeen käytettävissä olevaan aikaan * yhteiskunnallinen tila toiminnan ja toiminnan (re)presentaation toisiinsa liukenemisen avaruutena * kattavasti ruumiillistunut sosiaalinen media täydellistää historiallisen avantgarden vaatimuksen elämän ja taiteen yhteen/sulautumisesta historian lopun dystooppisessa lasikartanossa * katseen suunnattomuus * en aseta itseäni työpaikan lavasteeseen tuotantotoimijan luonnenaamiossa; lavastan elämäni jatkuvaksi autopoeettiseksi identititeettisuoritukseksi * yhteiskunnallisen toiminnan kovaksi kuviteltu yksilöllinen ydin katoaa laajenevassa näyttämöllistymisessä * polis / polisointi / politiikka kollektiivisena elekielenä * näyttämötaiteilija on / on aina ollut / huijari samassa mielessä kuin nykyään jokainen on oma sarasvuonsa
(& tässä taustametelinä kaikkien ja kaiken olemisen läpäisevä naamioiden putoamisen kauhu: kohta huijaukseni paljastuvat…
kulissit romahtavat, habitukset puhkeavat, liikkeet valuvat tyhjiin:
macbookien kumisevat kotelot, kuohuviinilasien valepohjat,
näyttelyn avajaisissa tarjottujen tuulihattujen ontot sisustat…
aivan tuota pikaa
aivan kohta)
* * *
* * *
// mä tiesin sen, alun perinkin se oli mulle täysin selvää, kun mä vedin eteisessä mun mukaretroja farkkupintaisia converseja jalkaan ja yritin olla nykimättä niitä helvetin ohuita epäkäytännöllisiä nauhoja liian kireelle ettei ne estäis nilkan verenkiertoa mutta kuitenkin sen verran kireelle ettei ne menis kävellessä linttaan tai näyttäis siltä että mä laahan mun jalkoja, tiesin, että se oli ihan yks ja sama saatana, ettei siitä ei vois tulla mitään;
koko aamun mun silmiä oli kutissu taukoamatta ja mä olin yrittänyt olla hieromatta niitä etten näyttäis joltain pajaripäältä – ei niin että huumeidenkäyttö nyt sinänsä olis siellä ketään järkyttäny, ei millään muotoa, eihän huumeidenkäyttö nyt sinänsä ole enää mitenkään anteeksiantamattoman epäcoolia, päinvastoin, anteeksiantamatonta on yksinomaan se että näyttää huumeidenkäyttäjältä – mutta sitten rapussa matkalla alas mä unohdin koko tän hienon yrityksen ja löysin itteni hinkkamasta kumpaakin kuoppaa nyrkillä, oikeen antaumuksella, ja siinä kohtaa mä taas tiesin;
kun mä viimein pääsin matkaan mä kuitenkin onnistuin unohtamaan hetkeks sen kaiken, ilma oli lämmin vaikka oli aika varhasta, ja mä laskettelin töölöntorin ohi runeberginkatua jotenkin itteni kadottaneena, vuokrarästit unohtaneena, kattelin popupkahviloita ja kaikissa mustan kombinaatioissa vastaantulevia tyylikkäitä pipopäitä, kevyt ilmavirta kasvoilla, enkä huomannu, en ennen kun olin korttelin päässä lukitsemassa pyörää suojatietolppaan kiinni, että mä olin ensinnäkin hikoillu mun berliinistä viime kesänä ostetun uuden kalliin second hand-collegen tummille tahroille, ja lisäks mun silmät oli ärtyny siinä viimassa, ne vuosi valtoimenaan, varmasti kirkuvan punasina, niinpä niin;
sen verran järkeä mulla oli etten pyöräilly suoraan siihen kohdalle – nehän olis nähny mut siitä toimiston panoraamaikkunasta ihan suoraan – mä tajusin että tarvitsin vielä sen yhen korttelinvälin kasatakseni itteni, siinä mä saatoin vetää henkeä ja kuvitella vielä että tää vois mennä läpi; jollain tavalla tää mun yleisolemus olis ehkä jotenkin selitettävissä tai anteeksiannettavissa, kaikkineen, mulla oli tullu pikkasen hoppu ja sellastahan tää meillä kaikilla on, joo, aivan, mutta toiveajattelua tääkin oli,
sillä se tapa jolla mä tartuin siihen messinkiseen ovenkahvaan oli – se iski mun tietosuuteen heti – ihan välitön game over man, loppu, lopun alku, loppujen loppu, miks? koska: se tapahtui liian varovasti; millä ihmeen tavalla se tulee sisään, luikertelee jotenkin, ihan kun se heti pyytelis jotain anteeks, (Turkan äänellä) kun sää tollai tuut ovesta niin huomaatko sää, säähän oikeen kerjäät että sua aletaan nöyryyttämään, sää tolla tavalla kun sä tuut niin anelet oikeen että sua vedetään turpaan, ymmärätkö sää ettei nää kaverit täällä mitään leiki, ne haluaa nähdä että sää tiiät mitä sää teet ja haluat, jos sää oikeesti tahdot tän homman niin sitten sää meet tosta ovesta sillä lailla kun mennään nyrkkeilemään tai nussimaan, tajuatko sää, ja niin, sitten mää yritän ottaa uusiks, quick save, quick load, käsi kahvaan, ja puristan sitä niin kovaa kun lähtee, lujasti mutta itsevarmasti, ihan hyvä yritys, mutta läpinäkyvä, ihan ilmeinen, unohda koko juttu //
* * * * *
II
Puhe kääntyy viime kädessä aina itsestään puhumiseksi. Mikäli tarkoitus on tosiaan tehdä näyttämöllisyyden laajempi rakenne näkyväksi, olisi kenties lähdettävä liikkeelle toisesta kulmasta, nimittäin ruumiin tasolta. Se, mikä näyttämöä ensisijaisesti konstituoi, ei näet ole viime kädessä mikään (persoonallinen saati epäpersoonallinenkaan) puhe, vaan ele. Eleen voi ymmärtää tarkoittavan kehollista viisaria, jonka osoittaman suunnan päällä merkityksellisyyttään hamuava diskurssi ratsastaa.
(Subjektit lavastuvat ennen kaikkea ei-kielellisten habitusten tasolta käsin: somaattisen identiteettejä tuottava merkkiytyminen käynnistyy epädiskursiivisen ja diskursiivisen törmäyspinnassa.)
Brecht puhui näyttämötyöstä eleiden löytämisenä lauseiden takaa. Tätä ajatusta noudattaen keholliset/äänelliset eleet voidaan nähdä yhteiskunnan näyttämöllistyneen puheen/merkityksen alla kulkevana energiavirtana, diskurssien somaattisena alatekstinä. Yleistyneen näyttämöllisen situaation varsinainen performatiivinen totuus piilottelee kehojen mykissä, gestisissä rekistereissä. Tästä kulmasta käsin tulisi kenties mahdolliseksi osoittaa sanomisen ja sanotun välinen ero: näyttämön konstituutio.
* * *
* * *
Gestinen näyttämökäsitys voisi auttaa tuomaan esiin näyttämöllistymisen ontologisen rakenteen.
Ensimmäinen ongelma tässä on, että mikä hyvänsä puhe tai teksti kätkee oman gestiikkansa sanomistensa julkisten pyrkimysten taakse. (Tulkinnan ongelma: psykoanalyysin ongelma.)
Toinen ongelma (etenkin nykyään) on, että eleellisyys on liuennut identiteettien tuottamisen tekstuaaliseen tilaan niin kokonaisvaltaisesti, ettei se useimmiten tule ollenkaan eleellisyytenä näkyviin, tai mikäli tulee, se pyyhkii itsensä lähes välittömästi tiehensä. Ruumis alkaa katseen alle joutuessaan heti selittää itseään.
Olemisen ja puheen kokonaisvaltainen näyttämöllisyys näyttäytyy tässä tilanteessa ainoastaan harvoin.
Esityksellinen murtuma täytyy tarkoitushakuisesti tuottaa.
(Tätä Brechtin “vieraannuttaminen” kaiketi tarkoittaa: eleen näkyväksi-tekemistä.)
* * *
Moi,
viitaten aikaisempaan keskusteluun: mulla on ollut jo pitempään tällanen idea, kai sitä voisi nimittää fantasiaksi tai joksikin.
Siis: fantasia laitteesta joka rekisteröisi ja tallentaisi yhden henkilön päivän mittaan tekemät liikkeet, jokaista nivelen siirtoa ja kasvonilmeen mikroskooppista muutosta myöten. Kaikki kehollisen toiminnan tuottama data olisi jälkeenpäin katsottavissa, tilastoitavissa & analysoitavissa. Kiihottava ajatus, eikö? Voisiko tällaisesta datasta seuloa esiin kohteen ammatin, iän, sosiaalisen statuksen, ihmissuhteiden laadun, vapaa-ajan tottumukset? Millaisia identiteettejä hän esittäisi päivän mittaan? Voisiko datan avulla analysoida persoonallisuuden laadun, paikantaa mahdolliset mielenterveydelliset diagnoosit?
Kiinnostavaa olisi esimerkiksi pakkoliikkeiden seuranta: kynän napsuttelut, pöytään rummuttelut, eri raajojen tärinät, mikroliikkeet, lihasten jännittymät selän, vatsan, nielun seuduilla. Mikäli kaikki tieto saataisiin tallennettua, eikö voisi kuvitella koko kohdehenkilön maailman – sekä “sisäisen” että “ulkoisen” – olevan tulkittavissa siitä esiin?
Mä kuvittelen itseni hämärään kellariin tuijottamaan ruudulta tuntien mittaista kuvanauhaa, joka esittää vain ja ainoastaan kohteen kädenliikkeitä. Kädet pöydällä, ristissä lepäämässä: vain kädet näkyvät, niiden liikkeet, niiden kulloinenkin olemisen tyyli. Kädet näppäimistöllä. Kädet kokouksessa, kädet keskustelun lomassa. Käsi laukun hihnalla, toinen käsi koskettaa jonkun Toisen (Kolmannen…?) kättä, millä tavalla? Miten se ensimmäisen varman kontaktin ja puristuksen jälkeen viipyilee välitilassa, yrittää lähes huomaamattomasti jälkihipaisua? Onko kohde salaisesti rakastunut? Onko onneton, onnellinen? Miten haarukka nousee suuhun, täsmälleen missä asennossa, miten se laskeutuu takaisin? … Nyt hän selvästi käy ruokapöytäkeskustelua. Kenen kanssa? Onko hän kohtelias? Alistuva? Patoaako vihaa? Onko aggressiivinen? Hän osoittaa haarukalla juuri tuolla tavoin, heristää sitä kohti keskustelutoveria, haarukan kärki värisee ilmassa, haroo tyhjää ilmaa, ikään kuin todistaakseen puheena olevan tosiasian olevan juuri tässä, käsillä, maailman makaavan näin eikä toisin? Ehkä kyse on todistelusta? Ehkä hän haluaa vaikuttaa itsevarmalta, tietäväiseltä? “Musta se ei mee noin”… Pienestä jännityksestä peukalon tienoilla voi havaita ettei tämä ole leikin asia. Tässä on kyse elämästä, minuudesta, hierarkiasta, herruudesta. Uskooko vastapäätä istuva, miten maailma puhujan mielestä makaa?
Mutta hetkinen: tunnenko hänet? Tunnistanko nuo kädet – vai kuvittelenko vain tunnistavani? Onko hän minun ystäväni, vihamieheni, mahdollinen rakastettuni? Onko hän julkkis, poliitikko, varakas, vaikutusvaltainen?
Tai onko hän kenties himottava? Onko käsissä erotiikkaa? Ehkä on: ehkä pimeässä kellarissa pyörivästä datanauhasta voi tulla erityislaatuisen stimulaation lähde. Kenties noissa liikkeissä onkin jotain sanomattoman sensuellia. Ehkä aistikasta on tässä, nyt, juuri käsien liike eikä mikään muu… Muuta ei tarvitse nähdä, ei kuvitella, sormi uppoamassa huulien väliin, sormi hivelemässä housunlahkeen kangaspintaa…
. . .
… no, siis, tohon suuntaan ja niin edelleen. Mitä mieltä sä oot tästä?
– I
* * * * *
III
Eleeseen keskittyvä katse (vieraannuttava, gestinen näyttämö) kykenee – ongelmistaan huolimatta – paikoin tunnistamaan näyttämöllistymisen problematiikan ja tekemään subjektiviteetin lavastumisen näkyväksi.
Sen varsinaisena rajoitteena on kuitenkin, että se tulkitsee näyttämöllistyneen, ruumiillisen eleen aina merkitseväksi. Tätä kautta se houkuttelee ja viettelee subjektin uudelleen mukaan lavastamisen leikkiin. Ruumiin gestinen oleminen palautuu tällaisella näyttämöllä aina jonkinlaiseen intentionaalisuuteen – olivat eleelliset intentiot sitten tarkoituksenmukaisia ja tiedostettuja tai vaihtoehtoisesti automaattisia ja tiedostamattomia. Yhtä kaikki, brechtiläinen ruumiingestiikkaan suuntautuva katse pitää olennaisena vain liikkeitä, jotka ilmaisevat erilaisia yhteiskunnallisia ja henkilöidenvälisiä suhteita.
Tätä kautta on viime kädessä kuitenkin mahdotonta päästä yleistetyn yhteiskunnallisen identiteettiperformanssin taakse. Merkityksen tuottaminen, joka on identiteetin tuottamista, käynnistyy välittömästi, nyt vain ruumiillisessa rekisterissä. Näyttämöllistymiseen tuotettu murtuma kuroutuu umpeen, kehot alkavat taas ilmaista itseään. (Ja saman tien vietellä toisiaan.)
* * *
Kaikin keinoin ruumis virittää itselleen merkin ja mielen ansaa –
ja jää kiinni siihen kokonaan.
(Nancy, Corpus)
* * *
Brecht voi toki väittää, ettei eleidensä yhteiskunnallisesta merkitsevyydestä riisuttu subjekti enää ole subjekti ollenkaan… Hänen mukaansa “puhtaan inhimillinen“ ele on fiktio – ja sellaisena epäkiinnostava, ellei jopa vaarallinen konstruktio.
On kuitenkin mahdollista kysyä, ymmärsikö Brecht tanssin mahdollisuuksista mitään…
Kenties näyttämöllisyyden paljastuminen edellyttää pohjimmiltaan kokonaisvaltaista näyttämöllisen eleen merkityksen purkamista, sen epäonnistumista tavalla, joka estää ilmaisullisen ulottuvuuden (so. identiteettiperformanssin) palaamisen näyttämölle.
Tanssillinen, koreografinen näyttämö asettuisi näin yhteiskunnallista, subjektivoivaa näyttämöllistymistä vastaan.
Kenties tanssin voisi määritellä – täysin epäkonventionaalisella tavalla – epäonnistuvaksi eleeksi. Tämän jäsennyksen mukaan tanssillisuus syntyisi sellaisissa hetkissä, joissa yhteiskunnallisesti merkitsevät ruumiineleet purkautuvat idiosynkraattiseksi, pohjimmiltaan pelkästään somaattiseksi liikkeeksi, joka ei ilmaise tai merkitse mitään – muuta kuin hetkellistä mahdollisuutta lakata ilmaisemasta tai tulkitsemasta ilmaisua.
* * *
I know how to speak the parable of the highest things only in the dance
(Nietzsche, Zarathustra)
* * * * *
IV
Mediaalistunut, yleinen näyttämö on merkitsevän puheen/eleen suorittamisen tilallinen ulottuvuus, yhteiskunnallisen identiteettiperformanssin joka puolelle levittäytynyt paikallistumaton paikka.
Yritykset ajatella tämän yleistyneen näyttämön näkyväksi-tulemisen tapoja ovat samalla yrityksiä ajatella sitä vastaan. Tähän mennessä sivutut konseptiot (itsereferentiaalinen näyttämö, gestinen näyttämö, epäonnistuva näyttämö) ovat siis kaikki eräänlaisia vastanäyttämöitä. Niiden kaikkien tarkoituksena olisi näyttämöllistää itse näyttämöllistyminen.
(Onnistuvatko ne siinä, sitä ei kai tämän – tai minkään – tekstin puitteissa ole mahdollista sanoa.)
Frédéric Pouillaude esittää vielä yhden tähän samaan voimakenttään kuuluvan käsityksen (Näyttämö ja aikalaisuus). Hänelle näyttämö on yksi aikalaisuuden (con-temporainité) rakenteista. Näyttämö rakentuu hänelle samanaikaisen yhdessä-olemisen tilana, joka konstituoituu “tekijöiden” ja “ei-tekijöiden” yhtäaikaisesta Läsnäolon odotuksesta; odotuksesta joka vääjäämättä tulee aina pettymään.
Pouillauden tekstissä näyttämö piirtyy esiin perustattomana tilana, jonka keskustassa on satunnainen yhdessä-olemisen tosiasia, ei niinkään minkään esittämisen tai identiteetin performoimisen vaatimus. Tällaisellä näyttämöllä
[t]eos ei enää irtaudu esittämisensä tapahtumaluonteesta ja satunnaisuus tematisoituu siinä itse olennaisesti harhaanjohtavien tai poissaolevien omaksumisen muotojen kautta (tämä merkitsee olemattomien tapahtumien, näkymättömien tanssien ja liikkumattomien eleiden tuottamista, joka vastustaa siten kaikkien odotusten täyttymistä).
Vaikka tekstin ”näennäisfenomenologinen” käsitteellistämisen tapa poikkeaa tähän asti käytetystä melko lailla, voisi silti ajatella, että Pouillauden kuvauksessa pilkistää esiin mahdollisuus sellaiseen näyttämöön, jossa esittämisen, identiteetin ja merkityksen tuottamisen vaatimukset voisivat raueta…
Jokainen yhteiskunnallinen, lavastettu identiteetti paljastaisi tällaisessa näyttämöllisessä tilassa onttoutensa. Jokainen ele tekisi näkyväksi ruumiillisen konstituutionsa satunnaisuuden; sen haparoivan, vain vaivoin merkityksellistyvän prosessin jolla identiteetti nousee sanattoman, kehollisen situaationsa ei-diskursiivisesta maaperästä:
jokainen tälläisellä näyttämöllä puhuttu sana, jokainen sillä tehty ele on
mitään
ilmaisemattoman,
perustattoman
ympäristönsä
tahrima
* * *
// mä kellun, ja kun mä sanon kelluvani mä pyrin sanomaan jotain joka ei täsmälleen ottaen ole mitään, mitään käsinkosketeltavaa siinä merkityksessä missä sitä sanaa – ehkä mitään sanaa – yleisesti käytetään; yleisesti, tarkotanko mä sitä, oonko mä siitä samaa mieltä, sanoinko mä sen: ehkä pikemminkin yksityisesti, itsekseni, täällä, paikassa, tilassa, missäs muuallakaan, mä kellun;
ja oon liikkeessä, mä pysyttelen liikkeessä, liikkeessä siten että mä en oo menossa minnekään, liikkeessä jotta mä pysyisin hengissä ja ajattelemassa – oikealle, vasemmalle, ylös, alas, taakse, eteen, ympäri, ristiin, päin, kohti, pois, ohitse / viereen, yhteen, erilleen, kiinni, auki, kasaan, lomaan, haralleen, umpeen – sinne päin, mä kirjaan näitä, sanon näitä, olen näitä, yksittäin ja yhdessä, kerralla ja erikseen, samalla kun mä kuljen, liikun, kellun;
ja siis sori, se viimesin meni kesken – nää kaikki pätkät menee kesken, mulla ei oo mahdollisuutta enää kirjottaa näitä muuta kun täällä missä mä istun – kellun – istun, olen, samalla kun mä vastaanotan joitain sähköposteja ja lauseenpaloja ja erilaisia allekirjotuksia ja kuvia joista mä en osaa enää tulkita mistä tai keneltä ne tulee, niissä ei oo päiväyksiä eikä muitakaan jälkiä, ne tulee ja samantien katoaa, on semi vaikeeta ylläpitää yhteyttä, tää paikka menee tasasin väliajoin kiinni ja mun pitää siirtyä taas jonnekin metrovaunuun välttelemään smurffeja että mä pysyisin liikkeessä, istumaan oranssiin kulhoon, mä oon jättäny mun polkupyörän jonnekin, älkää kysykö minne, mä nyt vaan istun – ja kellun, mä kellun;
ja yritän pysytellä liikkeessä, sillä vaan sillon mä voin ajatella näitä ajatuksia jotka ei palaudu niihin vaatimuksiin tai siihen kutinaan tai nauhojen kiristykseen joista useimmat hetket on tähän mennessä koostunu; ja tässä olemisen tavassa jossa mä nyt olen mä yritän vältellä, paeta, tätä todellisuutta, todellistumisen tapaa, ääniä, puhujia, eleitä, niitä vaatimuksia mitä mulle asetetaan, on asetettu, näitä koordinaatteja mihin mä oon yrittäny asettua; ja ehkä mä kohta vaikenen, raukean tän puhumisen, ja alotan pelkän kellumisen, mä olen, kohta, mä kellun;
mutta se mistä haluaisin vielä ehkä hetkisen puhua, sanoa, kirjottaa, kenelle – epäselvää – joka tapauksessa, se on että: se kenttä, se yritys, se minkä mä tiesin ja mitä mä yritin, ne äänet, se kilpailu ja niin edelleen, se oli tuhoon tuomittua, ja se mitä mä aiemmin meinasin tai yritin ilmaista, en ehkä sillon kovin selvästi, mutta nyt yritän ilmaista, se mitä mä nään on että mä nään tän: kaks kenttää, ikään kun keskenään limittäin tai päällekkäin, kaks mahdollisuutta tai olemisen tapaa, kaks tasankoa, ikään kuin, joilla risteilee liikkeitä, kirjaimia, merkkejä; ja näistä ensimmäinen on se saavuttamisen ja itsensä toteuttamisen ja pärjäämisen kenttä, se, jolla tapahtuvasta kilpailusta mä oon tullu ymmärtämään, että mä oon joka tapauksessa hävinny sen sillä lailla perusteellisesti että mua on ihan turha yrittää houkutella sinne uudestaan;
ja mä oon saanu jonkinlaisen aavistuksen, että mun kokemuksella – olemisella, ololla, miten vaan – on ehkä jotain painoa vaan sikäli kun se sijoittuu tälle toiselle kentälle, joka on varsinaisesti se josta mä haluaisin puhua, mutta mä en ehkä voi, ollenkaan, se ei nimittäin ei tietyssä mielessä ole kenttä ollenkaan; onko se ehkä tää tila jossa mä oon, ehkä se on, tila, eikä silti mikään tila ollenkaan, ei olemista ollenkaan; tää liike ja kelluminen ja kirjotus ja paikka ja metrovaunu ja ovien aukeaminen ja sulkeutuminen, tää missä voi nyt, kohta, kun tää metro pysähtyy mutta liike jatkuu, sillä mä oon riisunu mun converset, mun collegen, mun pyörä on kadonnut, mä sanoin sen jo, se sanottiin jo, kuka sen sano, sanat, kenen, tavarat, ne on, onko, kenen mikään enää on, kohta ovet aukeaa, se alkaa, se on jo alkanut, se loppuu, alkaa, kellua, oikealle, vasemmalle, eteen, taakse, sivuille, liikkeessä, paikallaan, paikatta, kentällä, kentättä, pois, sinne missä joku, kuka
nostaa, laskee, ojentaa, koukistaa, kääntää, taivuttaa, pyörittää, kiertää, vetää, työntää / heiluttaa, heilauttaa, vilkuttaa, puristaa, hellittää, osoittaa / pitelee, lepuuttaa, liikuttaa, jännittää, rentouttaa / suoristaa, taittaa, ristii, tarttuu, hellittää, väristää, täristää, koskee, irtaantuu /
ajattelee, ei ajattele
näkyy, ei näy
sanoo
ei sano /
sanoo /
ei /
sano
ja lakkaa tietämästä, tarkoitta //
***
V
näytt
ämö ei
paik
al
listu
tan
ssi on (mi
(hi)
nkään) jo
hta
maton
ta
liike
ttä
* * *
* * * * *
Ilja Lehtinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen dramaturgiopiskelija.
Lainaukset: Shakespeare, Brecht, Nancy, Nietzsche, Pouillaude, muistikirjat