Liikekieli.com uudistuu numeromuotoiseksi, neljä kertaa vuodessa ilmestyväksi verkkolehdeksi. Kunkin numeron päätoimittavat vierailevat päätoimittajat, jolloin Liikekieli.comin 12-vuotiselle toiminnalle keskeinen moniäänisyys säilyy lehden punaisena lankana, mutta tulee toteen aiempaa harkitummassa muodossa. Tämän ensimmäisen numeron otsikko onkin Uusi alku.
Yksi numeron kirjoittajista, taiteilija Johanna Hammarberg kirjoittaa, kuinka ihmiset lienevät ajatelleet olevansa uuden kynnyksellä jo monta monituista kertaa historiansa aikana. Hän kirjoittaa tämän hetkisestä oudosta uudesta, maailmasta jossa palkkatyö ja hyvinvointiyhteiskunta kenties ovat katoamassa. Apokalyptiset uhkakuvat elinolosuhteiden katoamisesta hiipivät aavistuksina arkielämämme nurkissa. Onko pelkojen keskeltä toivoa nähtävä ja hamuttava taiteesta? Vai onko ja voiko taiteessa olla vain taidetta?
Tässä numerossa pieniä uusia alkuja saattaa avautua niin koreografian, näyttämön, työn, taiteesta puhumisen ja kirjoittamisen ja taiteen rakenteiden ajattelussa. Otsikon Uusi alku voi myös ymmärtää provokaationa.
Tanssikirjoittamisesta Olli Ahlroos haastatteli tätä numeroa varten eurooppalaisia tanssikriitikoita. Kaipaako suomalainen nykytanssidiskurssi uutta alkua? Uudistuuko se ja kehittyykö se jatkuvasti ilmankin? Tanssi ei ole mykkää, mutta siitä kirjoittaminen vaatii ainakin perehtyneisyyttä, toisaalta myös ei-ymmärtämisen hyväksymistä ja merkityksellisenä kokemista. Kenellä Suomessa löytyy vaadittava ammattitaito? Millainen tanssitaiteen diskurssi on tarpeen, kuka sitä voi ylläpitää ja milä resursseilla?
Vai onko juuri nyt kaikki hyvin? Kun taiteilijat tuottavat tanssitaiteen diskurssia yhä enemmän itse (diskurssin muotisananomaisuus tässä tunnustettakoon), niin onko käynyt jopa niin kuin Olli Ahlroosin haastattelema Franz Kramer sarkastisesti toteaa: ”Ehkä tanssin kentästä on tullut niin itseriittoinen, ettei tarve kunnolliselle kritiikille ole enää välitön.”
Jos tanssitaiteen diskurssi käpertyy sisäpiirien jutteluksi, uskallammeko puhua rehellisesti tanssitaiteen laadusta, myös sanoa ääneen jos jokin teos on mielestämme riittämätön? Totuuksia on väistämättä monia – miksi julkinen puhe ja sana siis tuntuvat monista niin pelottavilta?
Olisimmeko tarpeeksi rohkeita suhtautumaan tanssikirjoittamiseen ja tanssidiskurssiin eksperimenttinä? Onko meillä selvä käsitys siitä, mitä haasteita ja mahdollisuuksia ympärillämme on?
Uusi alku pitää sisällään mahdollisuuden jollekin käänteen tekevälle. Tämä numero ei voi yksin olla mikään käänne. Janoamme laajempaa näkökulmaa, katsetta kauemmas ja kauempaa. Uusia ääniä ja näkökulmia tarvitaan lisää, niin nykytilanteen syövereistä kuin sen ulkopuoleltakin. Esittelemme siis seuraavassa numeron artikkelit:
Ilja Lehtisen kirjoitus ponnistaa nyky-yhteiskunnan lävistävän itsensä presentoimisen vaatimuksen kivusta. Se kertoo vimmaisesti kaiken elämän läpäisevästä näyttämöllistymisestä. Lehtinen kirjoittaa vapauttavasta gestisestä, toisin sanoen puheen sijaan eleisiin perustuvasta näyttämökäsityksestä ja pohtii tanssin määritelmää tästä näkökulmasta: “tanssin voisi määritellä – täysin epäkonventionaalisella tavalla – epäonnistuvaksi eleeksi. Tämän jäsennyksen mukaan tanssillisuus syntyisi sellaisissa hetkissä, joissa yhteiskunnallisesti merkitsevät ruumiineleet purkautuvat idiosynkraattiseksi, pohjimmiltaan pelkästään somaattiseksi liikkeeksi, joka ei ilmaise tai merkitse mitään – muuta kuin hetkellistä mahdollisuutta lakata ilmaisemasta tai tulkitsemasta ilmaisua”.
Epäortodoksista näyttämökäsitystä pohditaan myös Sanna Kekäläisen haastattelussa. Kekäläinen hylkää representaation ja simuloi näyttämölle ihmisen yksityisintä olemista. Ajatus ”privaatista näyttämöstä” toteutuu hänen omissa teoksissaan konkreettisilla, psykoanalyysiin vertautuvilla tavoilla. Yksi tällainen tapa on Kekäläisen mukaan ”psykoanalyysin praktiikan tilanne: yksinäisyys, jonka kaksi henkilöä jakavat”.
Tekstissään ”Liikkeistä, ympäristöistä ja koreografioista” Simo Kellokumpu kirjoittaa auki näyttämön rajojen yli kosmologiseen kaikkeuteen ulottuvaa näkökulmaa koreografiaan. Käsitteellisyys ja eletty suhde ympäristöön muodostavat vyyhdin. Sen ”jäsentäjänä elämässäni toimii koreografinen ajattelu, joka sisältää elämisen taidon, ja johon sisältyy inhimillinen toiminta ja praktiikka, jota kutsun koreografiseksi taiteeksi”, hän kirjoittaa.
Janina Rajakangas peräänkuuluttaa avointa, julkista keskustelua taiteesta. Hän kysyy tekstissään, tuottaako kilpailuttava tuotanto- ja apurahajärjestelmä sulkeutuneempaa suhtautumista taiteesta puhumiseen. Rajakankaan artikkeli suhteutuu myös eurooppalaisten kriitikoiden haastatteluartikkelissa esiin tulleisiin ajatuksiin. Mitä luomistyö tarkoittaa? Mitä tapahtuu, kun taiteen tekemistä dokumentoidaan taiteilijan työstä käsin, jopa antropologisesta kulmasta, kuten Esitysradion keskusteluissa kenties tapahtuu? Entä kuinka välttää itseriittoisuuden vaara?
Johanna Hammarbergin tekstissä esitellään uustyöläinen, Panda, jonka silmänalusten tummuus syvenee sitä mukaa kun perinteinen palkkatyö vähenee ja vaatimukset taiteilijan bisnesosaamiselle kasvavat. Mutta ”linkuttava polvistuminen” uuden työn ja muuttuvan maailman edessä voisi synnyttää myös mahdollisuuden vapautua tekemään sitä mistä haaveilemme. Millainen taidemaailma se olisi, kysyy Johanna Hammarberg.
Numeron lopun lähestyessä tanssin poliittista merkitystä pohditaan Olli Ahlroosin ja Johannes Romppasen tanssivalokuvaesseessä. Taidetanssi nähdään mahdollisena vastavoimana ulkopuolelta hallittaville kehokäsityksille. Uusiinkaan paradigmoihin tyytymisen sijaan taidetanssilta on voitava vaatia väsymätöntä taistelua – ”uusia eroja ja eroamisia, pakomatkoja ja uusien suhteiden ja suhteettomuuksien luomista vanhoihin ja uusiin kehofiguureihin”.
Lopuksi Piia Peltola valvoo Turun Caribian kylpylähotellin yössä ja tuntee tuona hetkenä itsensä Haruki Murakamin romaanihenkilöksi, ”käytävän avaajaksi, portiksi toisaalle, myrskynsilmäksi, jonka ympärillä kaikki muuttuu”. Valmistumisen kynnyksellä hän etsii yhdessä tovereidensa, laman lasten sukupolven, kanssa vallankumoushengen pilkahduksia – uutta teatteria, uusia teatterin rakenteita joissa taidetta tehdä, uutta, parempaa maailmaa.
Lukuiloa,
Olli Ahlroos & Maija Karhunen
kuva: Olli Ahlroos