Sanna Kekäläinen saattaa hyvinkin olla merkittävin suomalainen nykytaiteilija, ainakin yksi mielenkiintoisimmista. Kekäläisen teoksien äärelle ei mennä, koska ne olisivat välittömästi miellyttäviä, nokkelia ja mukavaa ajanvietettä. Kekäläisen teoksien äärelle mennään niin kuin mennään terapiaan tai tuomioistuimeen. Tarkoitus ei ole viihtyä, vaan käydä kohti totuutta.
Omistautuminen
Kaltaiseni maallikon silmin Kekäläisen omistautuminen taiteelliselle työlle lähentelee romantisoitua ja ylevöitettyä ideaalia. Kekäläinen on taiteilija isolla T:llä.
Kekäläisen omasta näkökulmasta taiteilijan työ on luonnollisesti arkisempaa ja tämänpuoleista. ”Minä en mystifioi taiteilijana olemista, enkä pidä sitä sen eriskummallisempana kuin mitään muutakaan olemassaolon muotoa. Tämän alan valikoituminen tapahtui itselleni niin varhain, että siitä on muodostunut hyvin kokonaisvaltainen ja läpitunkeva identiteetti. Se on yksi tapa olla ihminen”, Kekäläinen sanoo. Jos marginaalista taidetta katsoo ikään kuin se olisi vain ammatti muiden joukossa, näyttäytyy se erikoislaatuisena urapolkuna, joka ei ole mahdollinen ilman erikoislaatuista omistautumista. Tämä näkökulma ei ole Kekäläiselle täysin vieras, jos ei erityisen luontevakaan. ”Tämä on aivan saatanallinen ala, jossa joutuu sietämään aivan hirveää epävarmuutta. Mutta jos ajatellaan ihan tätä eksistenssiä, niin sitähän ei tekijänä koe sillä tavalla. Ei sitä koe minään uhrauksena tai uskalluksena, ei todellakaan. Psyykeen rakenne on johdatteleva ja vaativa. Taiteilijaksi ryhtyminen ei ole missään tapauksessa ollut senkaltainen ratkaisu, että ’minä valitsen tämän tien’. Tämä tie valitsi minut.”
Kaltaiseni maallikon mystifioitu ja ylevöitetty kuva Taiteilijasta liittynee paljolti Kekäläisen mainitsemaan epävarmuuteen ja rohkeuteen sen edessä. Kekäläisen mukaan asia liittyy ”persoonallisuuteen ja psyykeen rakenteeseen”.
”Se riippuu myös siitä, mihin maailmaan on syntynyt. En ole tutkinut asiaa muuten kuin omien töitteni kautta: miten nämä ihmiset täällä, näissä minun teoksissani ovat olleet ja miten he ovat tänne tulleet ja mitä se heidän kohdallaan tarkoittaa? Se on syys-seuraussuhde. Täytyy olla tarpeeksi hullu ja tarpeeksi selväjärkinen. Täytyy olla tarpeeksi haavoilla mutta myös tarpeeksi saanut. Jotenkin sen psyykkisen ristiriidan pitää olla melko perkeleellinen ihmisessä, että tämä taide lähtee tapahtumaan.”
Kekäläinen opiskeli 1980-luvulla London School of Contemporary Dance:ssa. Vuonna 1986 hän oli yksi Zodiak Presentsin perustajista (nykyään Zodiak – Uuden tanssin keskus). Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1996, hän aloitti Ruumiillisen taiteen teatterin taiteellisena johtajana. Oman ryhmän nimi vaihtui myöhemmin K&C Kekäläinen & Companyksi. K&C:n tila Helsingin Kaapelitehtaalla on vastikään uudelleen nimetty Ruumiillisen taiteen teatteriksi.
Pitkä ura taiteen marginaalissa ei ole ollut helppo. Kehittyvän taidemuodon edelläkävijän roolissa kuraa on satanut niskaan. Studien über Hysterie- teoksen (1991) ”vastaanotto oli vähintään hämmentynyttä” ja se joutui johtavan sanomalehden ”voimakkaan torjunnan kohteeksi”, kuten Helsingin Sanomissa on asiaa myöhemmin kuvailtu. Kymmenessä vuodessa tilanne ei ehtinyt paljon muuttua. Helsingin Sanomien kriitikko häipyi Uhri – Sacre- teoksen väliajalla kirjoittamaan tulehtunutta kritiikkiä teoksesta, jota ei ollut nähnyt. Suomen luetuimman sanomalehden luomalla negatiivisella julkisuuskuvalla on ollut Kekäläisen työn kannalta pitkäkestoinen vaikutus.
Viime vuosina tilanne on näiltä osin parantunut. Myös Helsingin Sanomat on julkaissut Kekäläisestä artikkeleita, joissa tunnustetaan Kekäläisen ja hänen uransa merkitys.
Mitä tulee taiteen sisältöön, kompromisseja Kekäläisen ei ole kaikesta huolimatta tarvinnut opetella tekemään. Tuskin olisi suostunutkaan. Kompromissittomuus ”ei ole intentionaalista”, Kekäläinen selittää. ”Minä korostan merkityksiä ja merkityksen muodostumista, sitä mitä taiteella voidaan näyttää tai edesauttaa ja mitä se saattaa merkitä ihmisille tilanteessa, jossa mikään muu ei auta. Se on tapa olla olemassa. Se on tapa ottaa kantaa tähän maailman menoon. Se on ollut minulle nuoresta lähtien keskeinen asia. Minä haluan sanoa jotain, jakaa jotain. Minä olen nähnyt ja kokenut maailmassa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Siihen olen halunnut puuttua. En ajattele, että ’minä en nyt tee kompromisseja’, vaan se on sisäsyntyistä.”
Poliittisuus
”Miten naisen keho on olemassa?”, on ollut Kekäläisen keskeisimpiä taiteellista työtä eteenpäin vieviä kysymyksiä. ”Siitä asti, kun pääsin kiinni tähän taiteen tekemiseen, yksi lähtökohtani on ollut kehon poliittisuus”. Taide on toki poliittista, halusi taiteilija sitä tai ei. Kekäläisen teokset ovat alleviivaavan poliittisia myös aiheiltaan ja teemoiltaan. Esimerkiksi käy Kekäläisen uusin, lokakuussa ensi-iltansa saanut teos Hafed collage of differences and fragility (2016).
Teoksessa Queer elegies (2013) Kekäläinen kirjoittaa puolestaan näin:
So, let’s take the male body first.
We are now watching a performance.
We are gazing at a naked male performer who is transforming the
meanings of the piece through his naked body.
We are watching, we might even stare at his genitals or not, that’s
fine.
We might like the performance or not, doesn’t matter.
But we get absorbed to the world of the piece through his naked
body, and we accept it as a part of the whole, so everything is fine.
Let`s now change to the female body.
We are watching the same performance.
There is the naked female performer we are gazing at and we are
reading the chain of meanings of the performance through her
naked body, we might even stare, that’s fine.
We get drawn in the world of the piece, and we accept her naked
body as a part of the aesthetics.
As soon as the naked female performer opens her legs and shows
her inner female genitals, her inner female space, the whole
situation turns into pornography, no matter what.
So, I have come to the conclusion with my investigations during
these years that the inner female genital is forbidden.
Varsinkin jos hyväksytään, että ’poliittinen’ sisältyy sekä sanan ’ruumis’, että sanan ’taide’ merkityksiin, ’ruumiillinen taide’ kuvaa Kekäläisen teoksia paremmin kuin moni muu lokerointi. Mikseivät ne voisi olla nykyteatteriakin? Käsittääkseni Kekäläisen teoksissa esiintyjät eivät kuitenkaan ole roolien takana piilossa, vaan he ovat esillä omituisesti liikkuvina, puhuvina ja poliittisina kehoina. Usein alasti. Kun ottaa huomioon Kekäläisen uran diskursiivisen ja taidehistoriallisen taustan, täytyy toki sanoa, että teokset ovat nykytanssia. Kuinka hyvin sana ’nykytanssi’ kuvailee Kekäläisen teoksia ja niiden erikoislaatua, on toinen kysymys.
Kekäläisen uran aikana nykytanssi on kokonaisuudessaan kehittynyt käsitteellisempään suuntaan. Kehitys on laajentanut tanssitaiteen ilmaisumahdollisuuksia, mutta myös mahdollistanut trendikkäitä ja päälle liimattuja teemoja ja aiheita lähes mihin tahansa teokseen. Varsinkaan tällä hetkellä Kekäläinen ei siis ole poliittisen nykytanssin edustajana yksin eikä kansainvälisessä mittakaavassa tässä suhteessa edes yksinäinen edelläkävijä. Kekäläisen teoksien erikoislaatu piileekin mielestäni siinä, miten hänen teoksiensa muoto ja sisältö, aihe ja kokemuksellisuus, käsite ja ruumis ovat lähes aina erottamattomia.
Käsitteellisyys
Kekäläinen sijoittaa näyttämölle ruumiillisen ja käsitteellisen välisen jännitteen. Mielestäni tämä on hyvä tapa lähestyä Kekäläisen teoksia. Puna – Red – Rouge- teoksesta (2007) lähtien Kekäläinen on käyttänyt teoksissaan itse kirjoittamiaan tekstejä.
Kehollisen ja käsitteellisen välisen eron kanssa analogiset erottelut yksityiseen ja julkiseen, privaattiin ja spektaakkeliin toistuvat Kekäläisen teoksissa ja puheessa: ”Mikä on esityksen ominaislaatu? Mikä on esityksen hahmo? Tällä on varmasti paljon tekemistä katsoja-esittäjä asetelman problematiikan kanssa. Poliittisesta näkökulmasta tässä on paljolti kyse jaosta esityksen spektaakkeliin ja privaattiin. Olen kritisoinut spektaakkelia esityksen lähtökohtana. Miten merkityksen muodostus tapahtuu spektaakkelissa? Miten se tapahtuu privaatissa? Spektaakkeli on rahan ja vallan ohjailun väline ja se merkitys muodostuu sitä kautta. Tämän tilan haluaisin hajottaa.”
Toinenkin ote Queer elegies- teoksesta:
All meanings are between us Human Beings.
Our meanings don’t come from the head or heaven.
This is a proposal for a representation of gender on stage.
[…]
Couple of things during this proposal for a representation of
gender on stage.
In what kind of discourse this representation on stage is
happening?
Is this discourse private or spectacular?
I divide art into [sic] private and spectacle.
How does the private combine and create meanings and how does
the spectacle which is ruled by media, money and power combine
meanings?
The difference is huge and systematic.
My stage is private.
Yksi käsitteellinen lähtökohta Kekäläisen viimeaikaiselle työskentelylle on ollut ”näyttämön” ongelma. Edellisessä tekstikatkelmassa käsitys ”yksityisestä näyttämöstä” on luultavasti tarkoitushakuisesti ristiriitainen muotoilu. Se on samaan tapaan ristiriitainen muotoilu kuin ”yksityinen kieli”. Sekä kieli, että näyttämö ovat jo määritelmällisesti julkisia. Miten näyttämö sitten voi olla yksityinen?
Kenties, kyse on jonkinlaisesta julkiseen näyttämörakenteeseen taiteen avulla avatusta yksityisen kaltaisesta ”rakenteesta”? Kysymys kuuluu, minkälaisesta? Mitä tämä tarkoittaa? Jos tämä kaltaisuus ymmärrettäisiin perinteisenä näyttämörepresentaationa, Kekäläisen teokset tarjoaisivat perinteisempien näyttämöiden rinnalla julkisia esityksiä, juurikin spektaakkeleita, jotka mahdollisesti tuottavat myös privaatteja merkityksiä.
Tästä ei mitä ilmeisemmin ole kyse. ”Tässä ajassa, kun merkitykset rakoilevat näin pahasti, ehdotan, että katsottaisiinko vielä tarkemmin sitä, mikä on tämä arkaainen tilanne, jossa joku esittää jotain ja toiset katsovat.” Kekäläisen muotoilu on varsin jyrkkä: ”Suora representaatio on minulle kuollut. Sitä ei enää ole.”
Kysymys siis kuuluu: mitä tämä tarkoittaa?
Janne Saarakkala kirjoittaa Esitys-lehdessä (2/2010) Kekäläisen teoksiin usein liittyvästä alastomuudesta seuraavasti: ”Kekäläinen hakee alastomuudella eräänlaista ihmisen pudotettua perustilaa, privaatin ja puoliprivaatin simulaatiota”. Ottamatta kantaa siihen, onko tämä todella ”ihmisen perustila” mielestäni Saarakkala tulee artikuloineeksi Kekäläisen teoksien erityislaadusta jotain hyvin keskeistä. Tämä vaatii sen, että ymmärrämme simulaation merkityksen kirjaimellisesti. Vaikka Kekäläisen väite ”yksityisestä näyttämöstä” kuulostaa ristiriitaiselta, kyse ei oman katsojakokemukseni mukaan ole esittämisestä, vaan hyvin kirjaimellisesti privaatin simuloimisesta julkiseen näyttämötilaan. Se ei ole representaatio, vaan esiintyjien ja katsojien yhteinen yritys tutkia tiettyä privaattia ilmiötä ja privaattia itseään rakentamalla sitä vastaava julkinen näyttämöjärjestelmä, joka on jaettavissa ja helpommin tutkittavissa. Se on taiteen avulla toteutettu eksperimentti, sosiaalinen ja poliittinen koejärjestely.
”Taide on reflektioväline: se peili, mitä ihmiset ovat aina halunneet. Ihmiset haluavat omaa kuvaansa, piirtää kuvaansa ja katsoa, kuulla ja nähdä.”
Voi myös käydä ilmi, että tämänkaltainen simulaatio on latentisti työssään perinteisemmässäkin näyttämötaiteessa. Tässä tapauksessa Kekäläisen teosten erityislaatu on juuri siinä: laadussa. Niiden erityisyys piilee siinä, kuinka hyvin ja kuinka läpinäkyvästi yksityinen merkityksenmuodostus onnistutaan niissä simuloimaan, kuinka rehellisesti ne pakottavat meidät katsomaan itseämme.
Kekäläisen oman muotoilun mukaan ”privaatti” ja ”privaatti näyttämö” toteutuvatkin hänen teoksissaan konkreettisilla tavoilla, joita voi verrata psykoanalyysin käytäntöihin. Käytännöistä ensimmäinen on vapaan assosiaation menetelmä ja toinen on ”psykoanalyysin praktiikan tilanne: yksinäisyys, jonka kaksi henkilöä jakavat.”
Päivän politiikka
”Koko asia nimeltä ’taide’ ollaan kyseenalaistamassa”, Kekäläinen sanoo. ”Siitä on tulossa kirosana. Meitä uudelleen järjestellään ’hyvän olon tuottajiksi’. Kaikki täytyy tehdä hyvän olon tuottamista kohti. Ihan kuin taide ei itse sitä jo tuottaisi, jos siinä on jotain ajatuksen häivääkään. Tätä ei monikaan tule ajatelleeksi.” Kekäläinen vaikuttaa aidosti huolestuneelta. ”Siinä on minun mielestäni jotain fasistista, että taide lavastetaan hyvän olon tuojaksi. Se on kammottavan pelottavaa.”
Suomessa ollaan totuttu tilanteeseen, jossa nykytaiteesta puhuvat ne, joita se kiinnostaa, joita se koskettaa ja jotka siihen ovat vihkiytyneet. Kukin voi pohtia onko tällainen tilanne ja siihen tottuminen erityisen toivottavaa. Suhteellisen vapaassa maailmassa eläneenä taiteilijana Kekäläinen kokee juuri nyt elävänsä jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Sen lisäksi, että taiteesta ovat alkaneet puhua tahot, jotka näkevät siinä mahdollisuuksia instrumentaalis-porvarilliselle lisäarvon tuottamiselle, siitä puhuvat nyt avoimesti myös tahot, jotka suhtautuvat nykytaiteeseen vihamielisesti. ”Minä en ole koskaan kysynyt lupaa, eikä minua ole koskaan kukaan kieltänyt. Vittuiltu on, ja tuomittu, ja haukuttu. Mutta koskaan kukaan ei ole kieltänyt. Eikä kyse ole enää vain minusta. Minä näen ihan mahdollisena, että kohta ryhdytään kieltämään.”
Nyt jos koska olisi käytävä Kekäläisen mielestä vastarintaan, ei luovuttamaan. ”Olisi tärkeää aueta sille, mitä on tapahtumassa”, Kekäläinen toivoo. ”Nyt pitäisi jaksaa tehdä toista vaihtoehtoa ja mahdollisuutta näkyväksi: uteliaisuutta, suvaitsevuutta ja rakkaudellisuutta.”
Taiteen mahdollisuudet
Vaikka taide on ennenkin yritetty valjastaa ideologioiden ja valtiomahtien palvelukseen, kriittinen ja poliittinen taide on myös kukoistanut viime vuosisatojen epävapauden, sorron ja kärsimyksen aikoina ja niiden jälkeen. Historia on opettanut, että taide todella voi olla vastarinnan paikka. ”Pelottavat ajat ovat myös mahdollisuus taiteelle. Minä uskon siihen, että taiteella on valtava voima”, Kekäläinen sanoo. Kekäläisen mukaan taiteen voima piilee ”hetken oivalluksessa, tunnistamisessa, jakamisessa, siinä, että se ylittää tunteen, ajan, sukupuolen, rodut, kielet. Se on universaalia… kun sen annetaan olla, eikä ruveta käskemään ja tekemään yhteiskuntaa palvelevaa taidetta.”
Lohdutus
Merkittävän taiteilijan ollessa kyseessä, tekee mieli kysyä, onko taiteen tekemisessä kyse kuolemattomuudesta? Ja jos on, mitä se tarkoittaa taidemuodon kohdalla, josta ei jää monen muun taidemuodon tavoin jälkiä tuleville sukupolville? ”Kyse on narsismista”, Kekäläinen sanoo. ”Tuolla on Tapiolan Nordean suurin mahdollinen talletelokero täynnä alkuperäisnauhoituksia. Totta kai siinä on kyse kuolemattomuudesta.”
”Totta kai sitä miettii, että millaisen jäljen jättää, kun tällaista tekee. Se on hyvin keskeinen lohdutin, koska välillä vastavuoroisuus ei todellakaan tapahdu siinä mittakaavassa, mikä olisi tervettä. Sitten kun yleisö löytää, niin sehän on ihan mieletön palkinto. Siinä unohtuu kaikki talletelokerot. Jäljen jättäminen on lohdutus.”
Olli Ahlroos
Kuva: Sami Väätänen Sanna Kekäläisen teoksesta Studien über Hysterie (1991). Kuvassa Sanna Kekäläinen.