Suomen Ylioppilaskuntien liiton syysseminaarissa, 27.9.2016 klo 5.00 Hotelli Caribia, Turku
Yön läpi valvomisessa on jotain maagista, ihminen herkistyy jonkin kuin tyhjästä ilmestyneen käännekohdan äärelle.
Istun kylpylähotellin aulassa, koska en saanut nukuttua hollituvassa, jota jaetuksi huoneeksikin kutsutaan. Mansen likat kulkivat koktaileineen paukkuvasta ovesta siihen malliin, että katsoin parhaaksi siirtyä alakertaan kirjoittamaan lopputyötäni yön ja aamun välisen taitteen avaamassa herkkyydessä. Yle Areena näyttää nyt Yhdysvaltain presidentinvaalin väittelyn, jossa Donald Trump ja Hillary Clinton kohtaavat ensimmäistä kertaa virallisesti kilpakumppaneina. Paljon puhuttu ihmiskunnan siirtymä postfaktuaaliseen aikaan on kiistattomasti totta. Maailman mahtavinta pestiä havittelee henkilö tyystin vailla toimen edellyttämää tiedonkäsittelykykyä. Hetkessä yhdistyy henkilökohtainen kriisi, tämä levottomien ajatusten ja turvattomuuden uneton yö, sekä maailman valtimon pulssin häiriintyneet sykähtelyt, historian lehtien liehunta.
Viimeisen vuoden aikana olen, monien muiden tavoin, tullut monin verroin tietoisemmaksi maailman ja Suomen politiikasta. Toimeni ylioppilaskunnan hallituksessa on avannut todella kiehtovia näkymiä niin opiskelijaliikkeeseen, valtakunnan tason politikointiin kuin Taideyliopiston opiskelijayhteisöön. Taideyliopisto keinotekoisena, luotuna rakenteena, on ollut ylioppilaskunnan päänvaiva. Miten saada opiskelijat yhteiseen pöytään ajamaan yhteisiä asioita, kun he eivät istu yhteisessä pöydässä missään muissa tilanteissa? Kun aloin opiskella ohjaamista syksyllä 2011, meille kerrottiin, että Taideyliopistosta tulee paikka, jossa olemme osa poikkitaiteellista yhteisöä. Opiskelemme ristiin musiikkia ja kuvataidetta, ja teemme yhteistyötä eri taidealojen opiskelijoiden kanssa. Nyt, valmistumiseni kynnyksellä, jotain tämän suuntaista alkaa hentoisesti olla idullaan. Tänä unettomana yönä tuntuu, että olen kuin joku Haruki Murakamin romaanin henkilö, käytävän avaaja, portti toisaalle, myrskynsilmä, jonka ympärillä kaikki muuttuu. Olen myös se piirretyn ukkeli, jonka mukana sadepilvi seuraa. Tuo sadepilvihän on tietysti kansantaloudellinen lama. Kun olin alakoulussa, opettaja laitettiin pakkolomalle. Kun usean haun jälkeen vihdoin pääsin Teatterikorkeakouluun, opintotuki oli jo siirtynyt lainapainotteiseksi. Kun valmistun, työelämän realiteetit kovenevat entisestään. Kaikki nämä asiat tapahtuvat minusta riippumatta, mutta minulle.
Rakas teatterikin muuttuu. Ympärillä kuulee kuisketta: kohta taiteelta leikataan lisää, kohta ei ole enää kaupunginteattereita, kohta kaikki katsojat kuolevat vanhuuteen. Reilu vuosi sitten minun oli pakko alkaa raapia kasaan jonkinlaista yleiskuvaa. Elämäni kiintopiste on tämä ammatti. Taipumus ohjaajaksi on niin syvällä minussa, että se on kuin ruumiin vallannut syöpä; siitä ei tiedä, mikä on alkuperäistä oliota ja mikä kasvainta – eikä sitäkään, kumpi oli ensin. Katson yhteiskuntaa tämän rakkaan syövän värittämin verkkokalvoin. Ehkä, ehkä, jos ymmärrän teatterin muutoksen ison kuvan, ymmärrän kaiken muunkin. Mikä on roolini teatterin rakenteissa? Mitä ihmettä nuo rakenteet ovat? Kuten koulutoverini asian ilmaisi: ”Teatterin rakenteista tulee mieleen jotain kafkamaista ja ahdistavaa ja pelottavaa ja käsittämättömällä tavalla hankalaa, ja monimutkasta, jota on vaikea ymmärtää ja ottaa haltuun.”
Vuosi sitten aloitin tämän hitaan selvitystyön. Aloitin sen läheltä, niin läheltä kuin on mahdollista. 1. syyskuuta 2015 joukko ohjaajaopiskelijoita kokoontui Teatterikorkeakoulun bunkkeriin, akatemian ylioppilaskunnan tilaan, keskustelemaan suomalaisen teatterin rakenteiden uudistamisesta. Itse tuolloin viidennen vuoden opiskelijana kutsuin keskustelijat koolle, jotta saisin vertaistietoa aiheesta lopputyötäni varten. Keskustelu ei juurikaan auttanut rajaamaan ylilaajaa aihettani, mutta paljasti kenties jotain arvokasta yhdestä (ohjaaja)sukupolvesta.
Rakenteista puhumisen vaikeus
Asettukaamme siis koulun yksi-ikkunaiseen kellariin, yhteisen, punaviinillä ja ruissipseillä taretun pöydän ääreen, kohtaamaan kahdeksan ohjaajaopiskelijakollegaani. Tekijä, joka meitä kaikkia osallistujia yhdistää, on opiskelijuus ohjaajantyön koulutusohjelmassa saman kymmenen vuoden aikana.
Yksi kuvaa jaettua huteruuden tunnetta: ”TeaKissa iso asia, mikä tuntuu leimaavan työkulttuuria, harrastajateatterin jälkeen, on epäluottamus siihen, onko nää teatterin työryhmärakenteet hyvät. Kun tuli TeaKiin, tuntui, että astui kuin jäälle. Että nää on murtumassa olevat, tai jo murtuneet, rikkinäinen systeemi, jonka kanssa ollaan nyt ihan hädässä. – – Mä oon sit myöhemmin alkanu ajatella, että TeaKissa on tapahtunut niin suuria asioita ennen meidän polvea, että me eletään siinä sodan raunioilla, tai siinä epäluottamuksen tunnelmassa, vähän kuin sodan jälkeistä aikaa.”
Keskustelussa paljastuu, että tarkoitamme rakenteilla hyvin monenlaisia asioita. Yksi puhuu toimintakulttuurista, toinen rahoituksesta, kolmas teatterikentästä. Rakenteellisuus läpäisee jokaisen elämämme ja työmme tason, mutta pakenee kriittisempää tarkastelua. Yleisellä tasolla puhumme rakenteista mielellämme, ja olemme omaksuneet yhteiskunnallisen ulottuvuuden osana työtämme. Silti varsinaisesta aiheesta, suomalaisen teatterikentän uudistamisesta emme pääse puhumaan. Tämän puheen korvaa yksilön vastuuta painottava retoriikka, jossa vallitsevat rakenteet otetaan annettuina eikä kyseenalaisina, muutettavina. Olemme vielä kiinni arkeamme lähinnä olevissa, työryhmien sisäisissä rakenteissa. Opiskelijat kuulevat rakennepuhetta usein, kun kyse on työrooleista. Yksi kollega tiivistää asian: ”Epäluottamus on hyvä sana. Se meininki ei oo positiivinen aina, että koetetaan muuttaa rakenteita, vaan semmonen, että tässä on varmasti jotain mätää ja huonoa tässä miten me toimitaan.”
Opiskelijoita mietityttäviä kysymyksiä ovat mm: miten sijoitun työskentelemään kentälle? Mihin perinteisiin kytkeydyn? Millaisen työnkuvan luon itselleni? Missä kunnossa kenttä on, kun valmistun? Näissä kysymyksissä näkyy aineettoman muodon, teatterin kentän näkymä opiskelijan kulmasta, konkreettisimmillaan. Tässä keskustelussa ei kuulu sellaisia kysymyksiä kuin: mitä nykyiset rakenteet merkitsevät? Millaisia rakenteita kannan mukanani, ja mitä esitykseni kertovat kehyksistä, joiden sisällä olen kasvanut taiteilijaksi? Millaista maailmaa kohti taiteellani pyrin? Millaista yhteiskuntaa (eli rakennetta) esitykseni ehdottavat?
Puhetta isojen rakenteiden uudistamisesta kuitenkin riittää. Jokaisen teatterifestivaalin yhteydessä aihetta puidaan paneeleissa, työryhmissä ja terasseilla. Aiheelle omistetaan myös omia tapahtumia.
Niissä teatteriväki puhuu keskenään siitä, että kaikki olisi paremmin, jos päästäisiin vanhoista, liian sitovista työehtosopimuksista eroon, ja mikäli resurssit olisivat suuremmat. Kenttä siis puhuu, ja valmistelee selvityksiä ynnä ehdotuksia, joista sitten taas väännetään paneeleissa. Keskustelun aloittajina on ollut taiteen toimijoita, kuin myös Opetusministeriön virkamiehiä, sekä kaikkea tältä väliltä. Kellaripiirimme opiskelijoista muutama oli mukana järjestämässä paneelia teatterin tilanteesta Porin Lainsuojattomat -festivaalin yhteyteen pian keskustelun jälkeen. Yksi heistä toivoi keskustelulta suuria: ”Siinä keskustelussa on ajatus, ettei keskitytä siihen valittamiseen vaan ratkasumallien keksimiseen, että mitä näillä resursseilla voi tehdä. Kun ei oo odotettavissa, että ne kasvaisi. Ja teatterilakiin ei kannata koskea niin kauan kuin hallitus on tommonen, et se haluu vaan tuhota kaiken taiteen ja kulttuurin Suomesta. Ja on tarkoitus et toi Pori on alku, koska eihän siitä mitään tuu, jos ei jatketa niiden konkreettisten asioiden parissa, mitä sieltä ehkä aukeaa.” Olin paikalla seuraamassa paneelia. Porilaisen hotellin auditoriossa tunsin huteraa yhteisöllisyyttä, mutta myös riitaisuutta, ja aikakin loppui kesken.
Pelilauta kertoo pelistä
Tiiviisti todettakoon, että Suomen teatterikentän isoimmat rakenteet liittyvät valtion ja kuntien rahanjakoon, edellä mainitun valtionosuuslain piiriin kuuluvan teatteriverkoston järjestymiseen sekä ns. laitosteattereiden sisäiseen järjestykseen. Ihmiselämän kokoiset rakenteet liittyvät vaikkapa työn tekemiseen eri ikävaiheissa, ja arjen kokoiset esimerkiksi työryhmien järjestymiseen. Yhä pienempiin rakenteisiin siirryttäessä tullaan yksittäisen työvuoden järjestymiseen ja edelleen vaikkapa yksittäisen tekijän rooliin yksittäisessä teoksessa. Lopulta ylin ja suurin mahdollinen rakenne näkyy teoksessa jollain tapaa. Se väikkyy esityksen yleisösuhteessa tai peilautuu näyttämöllä representoituun maailmankuvaan. Lopulta jokainen esitys kuvaa aikansa arvoja.
Rakenteet sisältävät myös ideologian. Kaikille tuttu esimerkki ylimmän rakenteen peilautumisesta pienimpään yksikköön, kokijaan, lienee natsi-Saksan arkkitehtuuri, joka saa kansalaisen tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi, ja korostaa epäorgaanista ja epäinhimillistä kuria ja symmetriaa.
Millaista teatterin tekeminen on, kun minä valmistun? Nykyinen kentän rakenne sisältää muun muassa sen oletuksen, että teatteritaiteilijuus on porvarillinen ammatti. Kun käsitystä ohjaajantyöstä päivitetään, myös tuotantomallia täytyy sorvata. Laitosteatterimaisesta ennakkosuunnittelun, tuotantotilauksen ja toteutuksen kaavasta prosessinomaisempaan tuotantotapaan siirtyminen voi olla käytännössä hankalaa.
Etanat ja jänikset
Suomen teatterikentän suurin kokoontumisajo on Tampereen teatterikesä, jossa nähdään tärkeimmät kansainväliset tekijät ja säväyttävimmät kotimaiset menneen vuoden teatteritapaukset. Telakan terassilla pitää olla epäterveellinen määrä mallasta veressä, mikäli mielii välttyä teatteripoliittiselta keskustelulta. Epävirallisten pauhujen lisäksi festivaalin ohjelmassa oli tänä kesänä 2016 mm. ulkomaisten festivaalien ja ohjaajaopiskelijoiden tapaaminen. Matkustimme paikalle intoa piukkuen, vähän jännittikin. Paineet olivat turhat. Paikalle saapui tarkalleen laskettuna yksi kokonainen festivaalijohtaja. Lisäksi paikalla oli hänen vaimonsa, sekä yksi, hieman epäselväksi jäävässä toimessa työskentelevä teatterihahmo. Mukana oli myös kaksi tuttua kotimaista taiteilija-pedagogia, professorit Saana Lavaste ynnä Pauliina Hulkko, ja vielä Teatterin tiedotuskeskuksen ihana Hanna-Leena Helavuori. Keskustelu liikkui kohtalaisen abstraktilla tasolla. Jonkin muuttumisesta kuitenkin tuntui olevan kyse. Tultiin yhteisen tuntuiseen loppukaneettiin: te nuorethan tämän kuitenkin sitten muutatte sellaiseksi kuin haluatte. Katseet kääntyivät meihin opiskelijoihin. Tilanteessa tiivistyi koko rakennepoliittisen keskustelun paradoksi. Mitäköhän me tässä muutamme? Näyttääkö siltä, että jotakuta kiinnostaa, mitä me haluamme? Mieleeni tuli se arvoituksen jänis, joka jahtaa etanaa. Kun meillä alkaa olla voimaa ja ääntä sanoa, miten hommat pitää järjestää, emme enää ole opiskelijoita. Olemme mahdollisesti porvarillistuneita möhömahoja, jotka pelkäävät menettävänsä saavutetut etunsa.
Mutta tällä hetkellä mahamme vielä kurnivat. Palatkaamme kellariin, jossa joku on laittanut nuudelin juuri mikroon. Ohjaajaopiskelijoiden keskustelussa nousevat esiin teatteripoliittisen diskurssin peruselementit. Vastakohdiksi hahmottuvat poliittinen taide ja eskapistinen taide, vaativa ja viihdyttävä teatteri, Helsinki ja muu Suomi. Näihin liittyvät tai eivät liity vastakohtaiset laitosteatteri sekä vapaa apurahataide. Dikotomioiden tai ennakkoluulojen ylläpito ei auta ketään, mutta pakkohan ne on tunnustaa. Silti jälleen: kun kyse tulee peloista, juuri kukaan ei halua nimetä niitä. Opiskelija, joka on työskennellyt isossa kaupunginteatterissa, tyhjentää aiheen toteamalla, että pelot ovat turhia. Hänen kokemuksensa mukaan laitosteatterissa ollaan kiinnostuneita nuorista vallankumouksellisista: ”Meille sanottiin, että noniin, nuoret tekijät, muuttakaa te nyt näitä työskentelytapoja! Ja mä olin kans tosi ennakkoluuloinen mennessäni sinne, mä olin ihan nyrkit pystyssä. Ja mua toppuuteltiin, et joo, ollaan ihan tekemässä täällä yhdessä hyvää juttua. Että saat kyllä resursseja, pyydät vaan.”
Yksi ymmärtää asian inhimillistä puolta:
”Se, (mistä laitosteatteria syytetään), on myös ihan sellast kankeutta, mikä liittyy suuriin rakenteisiin. Että niihin liittyy työtä, ja niiden ylläpitäminen on työlästä. Ja niiden sulavana ja elävänä pitäminen on myös työlästä. Ja esimerkiks kun liikkuu paljon rahaa – sekin on työlästä. Kun ihmiset tekee pitkää päivää, ja niillä on kiree fiilis siitä, että työt kaatuu päälle, niin se luo myös kankeutta. Et itse yritän suhtautua silleen ymmärtävästi, että sielläkin on ihmisiä, jotka on tietyn rakenteen sisällä, mut se ei oo kankeutta, joka syntyy siitä, että siellä on kankeet ihmiset. Ja kaikki vapaat ja rennot tyypit on täällä sen ulkopuolella, vaan se on myös se itse rakenne, mutta siellä voi silti olla tosi vapaamielisiä ihmisiä, jotka haluu nimenomaan pyrkii samoihin asioihin mihin mekin. Mut se pitää vaan saada toimimaan siellä rakenteessa.”
Syntyy kuva, että kaikki on vain omista kyvyistä kiinni. Että todelliset tekijät eivät ongelmoi rakenteita, joissa toimivat, vaan tekevät omaa juttuaan. Ainakin, mikäli oma juttu on realistinen suhteessa puitteisiin. Järin suuria haasteita tuolle realismille ei keskustelussa nouse esiin. Kellarissamme kuulostaa siltä, että hinku porvarillisiin palkkatöihin on kova.
Provokaatio
Tarvitsemme lisää näkökulmia, etäisyyttä itseemme. Näytän kollegoilleni Ylen tuottaman Minä olen muistanut -dokumenttiohjelman jakson Nyt reppu jupiset vuodelta 2008jossa Anja Kauranen (sittemmin Snellman) kertoo Myrsky-ryhmän aktioista. Nuorista taiteilijoista ja ajattelijoista koostuva Myrsky-ryhmä haukkui koko suomalaisen taidekentän taantumukselliseksi Ylioppilaslehdessä 1980-luvulla. Ohjelmassa myös näytetään pätkiä keskusteluohjelmasta, jossa nuoret akateemiset ja taiteilijat haastavat vallassa olevaa sivistyseliittiä, kuten juuri taiteilijaprofessoriksi valittua Arvo Saloa sekä Pirkko Saisiota. Kuin yhdestä suusta opiskelijajoukkomme huokaa kateuttaan menneiden aikojen päänaukomisvapauksia kohtaan. ”Ei tommonen puhe oo nyt mahdollista, ihan vaan sen taloustilanteen takia. Me valmistutaan pelko perseessä, ei me voida näyttää keskisormee kaikille, siellä missä me yritetään saada joku työpaikka”, kiteyttää yksi ohjaajaopiskelija. Tunnistan havainnon kriittisyyden vaikeudesta itsessäni kiusallisen kipeästi. En voi välttyä tunteelta, että joko mielistelen tai heittelen umpimähkäisiä tikkoja auktoriteetteja kohti. Olemmeko niin peloissamme, ettemme uskalla näyttää keskisormea ylimalkaan – kuin omissa porukoissamme, turvallisesti kapinan kohteen selän takana. Silloinkin kyselemme huolestuneina: ei kai kukaan huomannut, että minulla oli keskari siinä vähän pystyssä? Haistattelun on korvannut kestävyyden ja yksilöllisyyden tavoittelu, kuten eräs opiskelija kiteyttää:
”Mä en myöskään halua tommosta keskustelukulttuuria, eikä se oo mun mielestä mitenkään tavoiteltavaa. Mä mietin sitä tosi paljon, että noilla oli joku yhteinen päämäärä, jotain sukupolviajattelua, että kaikki nivoutuu siihen. Mä mietin, että onko meillä jotain vastaavaa. Että yhdistääkö meitä joku samalla tavalla. Mä mietin, että ehkä joku ekologisuus yhdistää, ja vähän toisenlainen poliittisuus mitä noilla ehkä oli. Kiinnostaa sellanen onnistumisen ja ylimielisyyden eetoksen purkaminen ja inhimilliset työtavat.”
Lisäksi huomaamme, että vaikka 1980-luvun vallankumouksellisten nuorten taiteilijoiden sukupolvi oli vapaa revittelemään, yleisesti toimittiin tukevasti hierarkisissa rakenteissa. Kenties me laman lapset olemme vapaampia kyseenalaistamaan melkein mitä hyvänsä. Mutta kiinnostaako se ketään? Iso ero, joka havaitaan meidän ja 1980-lukulaisten taiteilijoiden välillä on, että teatteri on muuttunut muutaman kymmenen vuoden aikana olennaisesta keskustelunaiheesta irrelevantiksi, marginaaliseksi, elitistiseksi ja bulevardisoituneeksi. Ylioppilaslehteen ja minne hyvänsä voisi kirjoittaa minkä vain provokaation, ja valtakunta tuskin korvaansa lotkauttaisi. Mutta ei kai kukaan meitä vaatimasta estä? ”Onko meillä mitään tollasta joukkovoiman tunnetta? Noi puhuu silmät kiiluen, että me yhdessä tehdään tätä juttua, ja vittu maailma muuttuu,” yksi opiskelija parahtaa. Toinen opponoi: ”Tuolla näkyy se, että on kasvettu siihen, että yhteisö hoitaa. Kun ei me enää ees oleteta.”
Surullakin on rakenteensa
Ilta on tummunut kylmäksi kellarimme kaltereiden takana. On syvien pohdintojen aika. Yksi keskustelijoista miettii:
”Tulee mieleen tästä sukupolvikeskustelusta, ja tästä surusta, että ehkä pitäis surra. Meidän sukupolvi on menettäny tosi paljon asioita, ja meillä on paljon surtavaa. Tavallaan sen tavoittelemisesta pitää luopua, että meillä olis sama mikä oli 1980-luvulla. Et ehkä se meidän juttu on, että me ollaan synnytty menetysten päälle, tai niiden keskelle, ja ehkä meidän tehtävä on olla hajallaan.” Toinen yhtyy sanomaan: ”Sitten kun uskaltaa surra, on jo tosi paljon pitemmällä kuin siinä, kun kieltää sen.” Yksi opponoi: ”Mut se surijahahmo. Mä en haluis jäädä siksi surijasukupolveksi.” Suremisen vallankumousta puolustetaan: ”Mutta sureminenhan on nimenomaan aktiivista toimintaa, silloin ollaan siirtymässä toisaalle.” Minäkin yhdyn iloitsemaan: ”Jos ajattelee surun viittä vaihetta, niin suremistahan edeltää se kieltäminen, esimerkiksi”, jolloin eräs kysyy aiheellisesti: ”Eiks ne oo alkoholismin viisi vaihetta?” Ja näin päädymme siihen, mikä on ollut totta jo alkuräjähdyksen ajoista, nimittäin kaiken rakentuneisuuteen.
Ajatus kunnon hautajaisista ajallemme, tuntemattomalle tulevalle, meidän suruillemme, jää kiehtomaan. Tunnen sanatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta tässä viisaassa porukassa.
Utuinen yö laskeutuu kaupungin ylle.
Viiden energiajuoman jälkeen
Turussa aamu on noussut, mutta ylioppilaat vielä nukkuvat täysissä huoneissaan. Havahdun Caribian aulabaarissa siihen, että Trumpin ja Clintonin väittely vetelee viimeisiään. Trumpin ääni on kohonnut kohoamistaan, kun kumpikin yrittää saada erävoiton, vaikka pelisäännöt tuntuvatkin olevan heille tyystin erilaiset. Ehkä historian lehdet havisevat taukoamatta, ja ovat aina havisseet. Asiat muuttuvat, hitaasti ja nitkahduksin, kuten ovat aina muuttuneet. Muutoksen tuulet puhaltavat hiekkaa silmiin, kun historian katupölyjä lakaistaan pois. Ehkä tulevaisuudessakin väitetään, että hyvinvointivaltio on olemassa ja voi hyvin, vaikka siltä on riisuttu kaikki mahdollisuudet tuottaa aidosti tasa-arvoinen sivistysyhteiskunta, eikä leikkaustoimien loppua näy. Puhutaan tasa-arvoisesta Suomesta, vaikka politiikan ja liike-elämän johtopaikat ovat keski-ikäisten miesten hallussa. Kun Heikki Pursiainen ajatushautomo Liberasta selosti aiemmin päivällä täällä syysseminaarissa, miten korkeakoulutus tulee muuttaa maksulliseksi sen mukaan, minkä arvoiseen (”Mersu vai Fiat”, kuten Pursiainen ilmaisi) työhön kukin tutkinto johtaa, sukupolvemme sentään provosoitui. Tässä seminaarissa ylioppilasliike on myös näyttänyt itsestään minulle uuden puolen. Alettiin puhua siitä, että kun vaaleissa 2019 pyritään vaikuttamaan, se tehtäisiinkin niin, ettei ajeta vain korkeakouluopiskelijoiden etuja, vaan myös tulevien sukupolvien etuja, ja laajemmin hyvinvointia sekä tasa-arvoisuutta.
Hiljalleen nurkista alkaa hiipiä esiin vessaa, kahvia, aamun lehteä etsiviä ylioppilaita. Aamu palauttaa asioille sovitut merkitykset. Laskeudun nimeämättömyyden ja mahdollisuuden pelottavilta korkeuksilta aamiaiselle muiden pariin. Minä olen kansalainen ja taiteilijaylioppilas. Minä olen saumakohta teatterin ja maailman, henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen välillä. Me olemme kaikki saumakohtia. Jokainen teatteriesityskin on saumakohta menneen ja tulevan, utopian ja todellisuuden välissä. Jokainen esitys kuitenkin myös muuttaa maailmaa, erilaiseksi tai samanlaiseksi. On aika kaivaa esiin nenäliinat – taistella!
Piia Peltola
Piia Peltola on teatteriohjaaja, esitystaitelija ja näyttelijä, jonka perhe koostuu vannoutuneista sosiaalidemokraateista. Peltola on työskennellyt monissa rooleissa, ryhmissä vapaalla kentällä sekä yhdessä vos-lain piiriin kuuluvassa teatteritalossa. Peltola on tehnyt useita prekaareja töitä ja opiskellut ennen teatterikoulua fysioterapiaa ja kirjallisuutta. Vaikka teksti keskittyy teatteriin, aihetta voi tarkastella muidenkin alojen näkökulmasta. Peltola kuulisi mielellään vasta-argumentteja ja vertailisi kokemuksia muilta kentiltä.
keskusteluun 1.9.2015 osallistuivat:
Anne Nimell
Ruusu Haarla
Tuomas Vaahtoluoto
Henri Tuulasjärvi
Topi Marin
Susanna Airaksinen
Juho Mantere
Juho Liira
Piia Peltola