Leikkimielinen introspektio tavastani arvioida taiteen tyylejä, osa II.
Ennen Intian matkaa opiskelin hieman intialaisen tanssin teoriaa. Ja kas, intialaiset ovat kehittäneet jo tuhansia vuosia sitten oman teoriansa yhdeksästä tunteesta tai tunnelmasta, jonka esitys voi katsojassa synnyttää. Siunattu tietämättömyyteni!
Lue myös osa 1.
TYYLIN YHDEKSÄN SUPERLUOKKAA
eli leikkimielinen introspektio tavastani arvioida taiteen tyylejä, osa II
VERTAILUA INTIALAISEN TANSSIN OPPEIHIN
Talvella -07 päätimme elämänkumppanini S. Heiskasen kanssa matkustaa ensimmäistä kertaa Intiaan ja ennen matkaa opiskelin hieman intialaisen tanssin teoriaa. Ja kas, intialaiset ovat kehittäneet jo tuhansia vuosia sitten oman teoriansa yhdeksästä rasasta (maku, mehu), se on tunteesta tai tunnelmasta, jonka esitys voi katsojassa synnyttää. Siunattu tietämättömyyteni! Nyt sain taas tehdä vertailun ja meditoida vastaavuuksien ja vastaamattomuuksien parissa! Tässä Natyasastran rasat Jukka O. Miettisen käännöksen mukaan (suluissa muita internetistä löytämiäni käännöksiä):
shringara: eroottinen (rakkaus, kauneus, omistautuminen)
hasya: koominen (ilo, huumori, sarkasmi)
adbhuta: satumainen (ihmetys, mysteeri, uteliaisuus)
veera: herooinen (rohkeus, itsevarmuus, ylpeys)
shanta: tyyntynyt (rauha, rentous)
karuna: pateettinen (suru, myötätunto, sääli)
raudra: hirveä (viha, ärsyyntyminen, väkivalta)
bhayanaka: pelottava (ahdistus, huoli)
vibhatsa: inhottava (masennus, itsesääli)
Päätin risteyttää oman yhdeksänosaisen tyylijaotteluni ja Natyasastran systeemin, mutta se ei sujunut ongelmitta. Vaihtoehtoja rasojen ja tyyliluokkien muodostamille pareille tuntui olevan useampia. Myös se, että jokainen minun tyylilajeistani koostuu sekä myönteisistä että kielteisistä attribuuteista – kun taas Natyasastran ”mehut” ovat joko miellyttäviä, vastenmielisiä tai neutraaleja – tuotti hankaluuksia. Päädyin lopulta sellaiseen rinnastukseen, jossa tyylilajini tavoitteet ja ansat sijoittuivat eri rasoihin ”etumerkkinsä” mukaan.
Seuraavassa rinnastuksessa tyyliluokkani ovat punaisella, kun rasa on tavoite ja sinisellä, kun tavoitettu rasa on ansa. Olen myös maininnut tyyliluokkani niin monta kertaa kuin olen kokenut tarpeelliseksi, vaikka se heikentääkin rinnastuksen voimaa.
shringara (eroottinen)= hienostunut, mehevä, eeppinen ja suorasukainen tyyli
hasya (koominen)= avoin, ironinen ja suorasukainen tyyli
adbhuta (satumainen)= suorasukainen ja eeppinen tyyli
veera (herooinen) = raaka ja ankara tyyli
shanta (tyyntynyt) = asiallinen, ankara ja hienostunut tyyli
karuna (pateettinen) = suorasukainen ja avoin tyyli | asiallinen, hienostunut, raaka ja ankara tyyli
raudra (hirveä) = raaka, ankara ja ironinen tyyli
bhayanaka (pelottava) = eeppinen, suorasukainen ja raaka tyyli, ankara ja asiallinen tyyli
vibhatsa (inhottava) = mehevä, avoin ja ironinen tyyli
VERTAILUN AVULLA GENEROITUJA FRAASEJA
Mitä mahdollista hyötyä superluokkieni ja rasojen rinnastuksesta lopulta on? Ei välttämättä mitään, mutta leikin varjolla voi edellisen kaavion pohjalta muodostaa seuraavanlaisia, jo aika fiksuilta kuulostavia lauseita:
”Jos ironiseen tyylin toteutettu taideteos herättää havaitsijassa sekä iloa (hasya) että vihaa (raudra), on tekijä onnistunut, mutta mikäli ironia vain inhottaa (vibhatsa), ei teos puhuttele.”
”Pateettisuus (karuna) on sekä raa’an että hienostuneen tyylin ansa.”
”Asiallisuutta tavoiteltaessa ei saa sortua tunteiluun (karuna) eikä pelotteluun (bhayanaka).”
”Eroottinen (shringara) tunnelma syntyy hienostuneesta, mehevästä ja suorasukaisesta tarinasta.”
”Tyyneys (shanta) vaatii ankaruutta ja hienostunutta asiallisuutta.”
”Tyylin puute on inhottavaa (vibhatsa).”
”Et ole voinut epäonnistua, jos yleisösi on raivoissaan (raudra).”
HUONEENTAULU
Natyasastran rasat inspiroivat minua vielä yhteen sanaleikkiin. Tällä kertaa leikin kääntäjää ja tulin luoneeksi eräänlaisen taiteilijan huoneentaulun:
shringara = mehu
hasya = juju
adbhuta = imu
veera = kyky
shanta = taju
karuna = iho
raudra = uho
bhayanaka = tutina
vibhatsa = katku
Suomen kieli on tujua.
Keväällä 2008, kirjoitettuani rasa-huoneentaulun, jätin tyylipohdintani lepäämään. Kvasitaiteellinen ja -tieteellinen kirjoitukseni ällötti minua (vibhatsa). Tyylipohdinnoissa kun on aina sellainen keikarimeininki, turhamaisuuden lemu ja taiteen periolemusta aliarvioiva katselukulma. Kauhuskenaario olisi jos joku ottaisi superluokkani opikseen ja saisi näin taidekäsityksensä ja tyylitajunsa kerralla järjestykseen. Pidin siis leikkini salassa.
LOPUKSI
Nyt, maaliskuussa 2009, on kulunut puolitoista vuotta luokkaluettelon laatimisesta ja vuosi Intian matkamme vaikutelmien sulautumisesta pohdintoihini. Minulla alkaa olla shanti-meininki superluokkieni kanssa. Olen vain huolissani siitä, että kirjoitukseni saattaa olla nokkeluuteensa kompuroiva ja pudonnut ironisen tyylin ansaan.
Jotain tuntuu jääneen sanomatta. Opetus. Todellinen opetus. Voisiko se olla yksinkertaisesti se, ettei yhdellä laatusanalla ole mahdollista kuvata taideteoksen tyyliä? Todellinen taide, joka saa sielumme liikkeelle, puhuttelee sen verran kokonaisvaltaisesti kokemusmaailmaamme, että voimme puhua teoksesta päiväkausia pääsemättä alkua pidemmälle. Sellaisilla taideteoksilla ei ole strategiaa, ne riisuvat myös kokijansa sana-aseista.
– Joo-o, mutta eikö tuo ole vähän sovinnainen ajatus?
– Ehkä. Olemmeko siis ikuisesti kiinni tyylissä?
– Mitä ilmeisemmin kaikella työllä on tyylinsä.
– Mutta eikö tuo ole vähän kyynistä?
– Ehkä, mutta se voi olla myös helpottava ajatus, sillä siitä voi johtaa taiteilijan itsekritiikkiä madaltavan kehotuksen: koska taide syntyy kokijan mielessä, älä ole turhan tarkka! Anna maailman päättää, mikä tuotannossasi on kestävää!
– Tuosta tulee väistämättä mieleen erään taidehuutokauppiaan lausahdus: ”En ostaisi elävää taiteilijaa, koska vasta taiteilijan kuoleman jälkeen näemme, mitä luovaa periodia tai tyyliä hänen tuotannossaan arvostetaan eniten.”
– Tuo se vasta onkin kyynistä.
– Niinpä.
– Minun mielestäni tämän kirjoituksen opetus on se, että lopun venyttäminen vähentää tehoa.
– Mutta tämähän onkin eeppiseen tyyliin kirjoitettu jatkokertomus!
Keitä nämä kaksi keskustelijaa ovat? Saanko esitellä: rouva Tyyli ja herra Keino.
– Miten niin herra ja rouva? Yrittääkö kirjoittaja vihjata, että tyylittely on naisellista ja keinottelu miehekästä vai onko heitto onomatopoeettinen? Viittaako kirjoittaja etunimiin Lyyli ja Kaino?
– Luulen, että kysymys on vain kömpelöstä yrityksestä luoda juttuun mehevää tyyliä.
– Mehevää tyyliä, yleensä ironinen kirjoittaja lienee siis stressaantunut.
– Ja miten niin vain kaksi, eikö kirjoittaja osaa laskea?
– Kirjoittaja on sortunut tyylirikkeeseen ja laskuvirheeseen, niistä seuraa kuolemanrangaistus!
– Ah, tuohan on lainaa! Tekeydytte nyt Ihmemaan herttakuningattareksi.
– Höpsis, minä olen vain virke ranskalaisen viivan takana.
Tuomo Railo viettää 20v.-taitelijajuhlaansa Aleksanterin teatterissa 8. ja 9. huhtikuuta 2009. G&G:n K18 -illassa nähdään Railon sooloteos Lunta pakaroilla ja Simo Heiskasen koreografia Riittoisa kuu.
