Tanssitaiteilijat Maija Hoisko ja Diina Bukareva katsovat esityksiä Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla ja keskustelevat niistä. Litteroidut keskustelut julkaistaan Liikekieli.comissa. Ensimmäisenä Maija ja Diina katsoivat Teemu Kyytisen teoksen Void.
Maija: Ehkä jotain alku-, ensimmäisiä, huomioita. No, voi olla, että näkee niitä asioita, mitä itseäkin kiinnostaa, niin näkee sitten niitä muissakin teoksissa. Mun mielestä tää oli tosi 90-lukulainen teos monella tapaa.
Diina: Joo. Klassinen. Jos ajattelee teknistä nykäriä.
M: Kyllä, jos miettii liikekieltä, miettii visuaalisuutta, äänimaailmaa. Kaikki oli hyvin tämmösii. En tiiä oliko tarkotuksella vai … tai oliko sitä ylipäätään pohdittu, mutta mulle se aukes hyvin 90-lukulaisena.
D: Kyllä mä mietin, et se on tietty kasti tai jotenkin kategoria tanssii, et tehdään tommosta todella teknistä ja kuitenkin aika keski- tai tasapainoisesti ollaan tosi keskellä. Se mulle kans määrittelee tota 90-lukulaisuutta varmaan. Tietyllä tavalla puuttuu riski.
M: Joo. Kyytisessä näkyy hyvin selkeesti ne, sen omassa työssä, mikä on tietysti ihan itsestään selvää, että näkyy myös niiden koreografien jälki, kenen kanssa Kyytinen on työskennellyt. Siellä on Arja Raatikaista, Jyrki Karttusta ja näin poispäin. Luonnollisestikin näkyy siellä vahvasti.
D: Sitä mä mietin. Mä en oo varma meneeks tää 90-luvulle, kun en ehkä tiiä niin hyvin tota 90-lukua… sillee nähny sitä, et jos suhteuttaa siihe, minkä ikänen mä oon. Mut se mikä nytki on yleistä, et hartiat on tosi korkealla, jotenki se massa täs kaulan ympärillä näkyy todella voimakkaana. Siihen kiinnittää huomioo. Tai minä kiinnitän huomioo selvästi. Ja tota näkyy paljo ylipäätää, siis myöski Euroopan kentällä, jos puhutaan semmosesta nykytanssista, missä käytetään kuitenki voimaa ja lihaksii. Nii sit tosi herkästi tää kalusto nousee ylös.
M: Toi on osa sitä 90-luvun androgyyniyttä myöskin. Mä nään sen tietylaisena olemuksessa olevana. No, nyt esiintyjät olivat naisia, semmosena masukuliinisena olemisena, joka menee sit tänne ylös.
D: Lihastyöskentely. Siis tosi paljo lihaksii.
M: Se on se tietty lihastonus, joka on siellä koko aika, joka ikisessä liikkeessä, että toisaalta se mua hämmensi siinä pienessä yleisökeskustelupätkässä siinä esityksen jälkeen oli se, että ”ollaan haettu tyhjyyttä”. Mä en nähny siinä tanssijan peruslavaolemuksessa missään vaiheessa tyhjyyttä.
D: Joo, en mäkä.
M: Se oli hyvin jännitteinen se olemus koko aika.
D: Ja sit sitä lihastyötä oli monestikin aivan liikaa suhteessa siihen materiaaliin.
M: Mutta mun mielest se oli ihan selkeesti ohjattu.
D: Niin mahdollisesti.
M: Et luodaan se jännite siihen teokseen, sillä esiintyjän olemuksella, jossa se lihastonus on jännitteinen ihan vaikka seisotaan tai kävellään. Kaikki kävelytkin oli hirveen… status oli hirveen kohotettu.
D: Kyllä. Todella tehty.
M: Mä mietin sitä tyhjyyden käsitettä. Tietenkin tässä oli ihan oma se tyylilajinsa, mutta sit ite miettii todella tiputtamista ja tyhjyyttä – ja sitä mä en nähny siellä. Et sä pudottaisit sun lavapresenssin ja yrittäisit olla tyhjä tekemättä yhtään mitään, jännittämättä sun lihaksia esimerkiksi.
D: Mä en lukenu mitään papereita etukäteen, nii siinä vaiheessa ku luin ”tyhjyys” tosta, niin tuli kyl aivan yllättäen.
M: Nii, ja jos siinä oli, mä ymmärsin kuitenkin Kyytisen sanomisista sen, että siinä piti vuorotella tyhjyys ja sitten jotenkin se täysi tai täyttäminen ja ymmärsin sen liikemateriaalin puitteessa.
D: Eikä tota eroakaan mun mielestä näkynyt.
M: No, sen takia, koska siinä ei pudotettu sitä, että siinähän oli vain paljon kaikkee.
D: Kyllä, joo. Kaikkee oli paljon ja voimaa oli tosi paljon ja energian kulutus todella kovaa.
M: Mut sit toisaalta mua kiehtoo tää tämmönen perusteema, mikä on monessa, että ”konkreettisen fyysisen uupumuksen kautta”. Mä oikein odotin, että koska ne nyt menee siihen pisteeseen, että se ei enää pysty jatkamaan tosta, se tanssija.
D: Mun mielestä tota ei tullu.
M: Kyllä, mä joo näin, et nyt tuli se kliimaksi. Se oli siinä. Mutta ite odottaa aina sitä, että koska alkaa valuu se räkä.
D: Nii ja mun mielestä se oli todella tunnistettava kohta, et jaaha, nyt tulee tää tykityskohtaus ja seki oli mun mielestä melko laimee suhteessa siihen, mitä odotti näistäkin tanssijoista voisi irrota. Sen jälkeen täytyi ehdottomasti olla se herkistelykohtaus loppuun. Et vähän pienemmälle, mut sit sekään ei ollu niin pientä. Energiatasollisesti jotenki, lihaskäyttö oli niin suurta, että mm. siinä just vähän tärisi tanssija yhdellä jalalla seistessään. Mikä tietty ihan ymmärrettävää, jos sitä määrää voimaa käyttää. Oishan asioista voinu selvitä helpommalla tiputtamalla pois.
M: Olis, olis. Ja mä luulen, että se olis tuonu siihen… mutta tää on vahva tyylilajikysymys ja on valittu tyyli, mutta siinä olis tullu suurempia ahaa-elämyksiä, jos siinä esiintyjän statuksessa… olis muodostunu enemmän eroja.
M: Noni, täällä oli Pan Sonicia. Mä tunnistin sen heti siinä teoksen alussa. Toi Pan Sonichan on semmonen, mitä kaikki käytti 90-luvulla.
D: Ai, jaa. Tota mä en tienny.
M: Mä oon käyttäny myös mun toisessa teoksessa vuonna 99 Pan Sonicin yhden biisin. Oli hyvin tunnistettava toi äänimaailma. Mun mielestä tyylipuhdasta 90-lukua. Mitäs muuta mä nyt ajattelin?
D: Tanssi, valo- ja tilasuunnittelu… äänisuunnittelijaa ei erikseen ollu. Must ne kyl välillä osu hyvin yhteen jotenki se, liikkeentaso ja äänimaisemantaso. Välillä tuli fiilis, et tuki ihan hyvin toisiaan… ettei ollu ihan irrallinen. Sitä mietin sen valon kanssa, et ku se oli semmone valoneliö siellä taustalla, nii mulle tuli mieleen se mustaneliö siitä. Emmä tiiä, oliks mä jostain lukenu – et oliks sen tarkotuski viittailla… mutta siis kenen tää on, siis mustaneliö? Siis se taulu? Niin se mulle tuli jotenki ihan käänteisenä, et mulle se oli käänteinen siitä.
M: Toisaalta mä mietin elokuvaprojektorii siinä lopussa.
D: Sit mulle tuli jossain vaiheessa mieleen avaruus ja tähti. Avaruus siitä syystä, että ollaan tosi korkeella, et se tähti näkyy nii voimakkaana, ku se valo tuli sieltä takaa. Sit jossain vaiheessa, ku sitä toimintaa oli niin paljon, tuli fiilis: muurahaiset avaruudessa.
M: Nyt päästään siihen, kun liikutaan tollee… tai se alku, se rintakehän liike oli symboli, mutta muuten se alku oli abstrakti. Siinä oli yhdistetty joitakin eleitä abstraktiin liikkeeseen. Se on mun mielestä tosi haastavaa, koska mä voin katsojana tyytyä siihen… tai se voi olla tosi tyydyttävää se abstrakti liike. Mutta sitten, kun sinne väliin heittää eleitä, se herättää kysymyksen: ”Mitä tää ele tarkoittaa tässä?” Ja sitä ei sitten… tai mä en ainakaan löytäny niille motiivii tai selitystä. Sehän on myös iso asia, kun eka tanssitaan pitkään unisonossa abstraktia liikettä ja sitten tulee kosketus, niin sama juttu kun sen eleen kanssa… sä alat miettii: ”Miks toi koskettaa toista tossa? Ja mikä näitten suhde on toisiinsa, näitten ihmisten, jotka on täällä lavalla?”.
D: Kyllä, ja sit sama toisaalta myös sen unisonon kanssa. Mikä on ihmisten välinen tai lavalla olevien esiintyjien välinen suhde sillon, kun ne liikkuu unisonossa ja sit ne yhtäkkiä päättää rikkoo sen. Tai kun on ollu rikkinäinen suhde ja sit yhtäkkiä palataan unisonoon, niin sit kans jotenki, et aijaa, teil on nyt jotenki erilaiset paidat… tai siis alkaa kiinnittää huomioo semmosiin asioihin, joihin en tiedä onko nyt ajateltu, että katsoja kiinnittäis huomioo. Vai pitääkö olla vaa, et jaaha, nämä ei nyt tän teatterisopimuksen mukaan kuulu tähän esitykseen tai mun ei kuulu nähä, et tällä yhellä henkilöllä on huomattavasti enemmän hiuslakkaa tai et jollaki eri tavalla hiukset laitettu kun kahella muulla tai mikä on shortsien malli ja miten ne sit istuu kunkin henkilön päällä.
M: Toi on sama mitä mulle kävi. Kun sä pysyttelet siinä tietyllä tavalla abstraktissa liikkeessä, joka on unisonossa, niin se on toisaalta meditatiivista. Sä voit katsojana päästää sun ajatukset harhailemaan, joka on toisaalta ihan hienoa. Sä voit mennä sun henkilökohtaisiin asioihin, mitä sä mietit tai sitten sä voit miettii, et: ”Koskahan toi on ajanu noi säärikarvansa, kun noi on noin sileet noi sääret?” Se ajatus väistämättäkin ei enää… tai se ei ainakaan mulla pysyny siinä. Mä huomasin, et vaikka mä yritin keskittyä siihen teokseen, mutta…
D: Mutta ei unisono mun mielestä millään tavalla tue sitä, että keskittyy siihen, mitä siellä näyttämöllä tapahtuu.
M: Ei, mutta se on tietynlainen meditaatio, millä voi siirtyä johonkin toiseen tilaan, joka on sinänsä ihan ok. Mutta sitten, kun se rikotaan eleellä tai kosketuksella tai muulla, sillon sut haastetaan tuleen mukaan siihen maailmaan, mutta mä en saanu niitä avaimia ymmärtää sitä maailmaa.
D: Joo, ei kyllä.
M: Että tän esityksenkään jälkeen mä en ymmärrä niitten ihmisten suhdetta toisiinsa, jotka oli siellä lavalla.
D: Se takia musta tuntu… kun mä sanoin: muurahaiset. Se on jotenki niin eri maailma. Nään et tosi paljon tapahtuu siellä lavalla, mut mullei oo mitään referenssii siihen, mitä se tapahtuma on tai se merkityssisältö niillä ihmisillä on siellä.
M: Mullahan oli joskus jossain vaiheessa hirveen tarkka, et mun omissa teoksissa tanssijat ei voi koskettaa toisiaan, jos niillä ei ole oikeesti jotain syytä koskettaa ja se pitää olla hyvin pohjattu, et miks joku koskettaa jotain lavalla tai tekee kontaktissa. Sitä mä jäin miettimään, kun tässä oli tää ”tyhjyys” ja sitten oli tää aika paljon käytetty, että tehdään duetto ja sitten tehdään erillään…
D: Tosi klassinen ote ylipäätään.
M: …mutta muuten se ei auennu se tyhjyys/kontakti.
D: … ja samaten, kun Kyytinen sano tossa keskustelussa ”tanssia duettoo, mutta ilman partneria eli tyhjän kanssa”. Sehän on automaattisesti soolo. En olis osannu ajatella, et mun pitäs nähdä täs duetto jonkun soolon kohdalla.
M: No, mä näin sen tehtävän sieltä läpi, jota mä en tiedä onko se aina… no tietenkin sä ammattilaisena näät tehtävän monestikin, et eipä se nyt mitään… Niin tässä käsiohjelmassa on, että ”perehdytään tyhjyyden käsitteeseen. Tyhjyys näyttäytyy sekä tavoilla että tapana. Perimmäisenä, ehkä jonakin, mitä on paettava. Rakenteellisesti, ilmaisullisesti, konkreettisesti, fyysisen uupumuksen kautta… Henkilökohtainen kollektiivisen.”
D: Mulle ei aukee toi tyhjyys millään tavalla ja tuntuu, että mun ajattelu blokkautuu, jos mä rupeen sitä tyhjyyttä miettimään tässä.
M: Mielenkiintoinen ajatus se tyhjyys.
D: Joo, mutta oisin minäkin lähteny eri kautta sitä lähestymään.
M: Ja sitten rakenteellisesti… sitä mä en kyllä ajatellu yhtään.
D: No, mä ehkä sillä tavalla, kun siinä oli se valoneliö siinä lavalla pystyssä ja sitten sen alla oli kolmio ja sitten ne tanssijat muodosti kolmion ja sitten ne yhdessä kontebloi matemaattisen struktuurin näyttämölle. Mulle, jos viittaa matematiikaan, niin sitä kautta jotenkin ehkä äärettömyys, tyhjyys… mutta siis tosi assosiatiivisesti, ei mitenkään…
M: Sittenhän se näyttäyty välillä valoneliöalttari, palvontakohteena.
D: Tai portti toiseen todellisuuteen.
M: Stargate.
M: Mä ymmärrän Kyytistä sillä tavalla… tai mistä ollaan puhuttu paljon meidän alan ongelmana. Sulla pitää olla työsuunnitelma, jossa on aika tarkkaan kerrottu: mikä on lähtökohta, mitkä on tavotteet ja miten sä pääset niihin. Selkeästi Kyytinen oli lähteny tekemään… jotain. Mun mielestä se on ihan hieno lähtökohta, mutta sitten miettii, miksei hän oo luottanu siihen, että hän tekee jotain? Pitääkö sille sitten jälkikäteen keksiä joku…
D: Liimata päälle etiketti, että myy.
M: …tai olis sitten tehny sen etukäteisesittelyn, että ”Sukellan tuntemattomaan. En tiedä, mitä tästä tulee.” Kun se, että valitsee puolessa välissä aiheen ja yrittää viedä sen laivan sinne satamaan.
D: Siltä se just näyttiki mun mielestä todella paljon, kun jälkikäteen luin ton.
M: Ja hänhän ite sitä sanokin. Se oli mun mielestä nähtävissä, ettei ollu sellasta käsitteellistä tasoo tai käsitteellinen taso oli, et lähden tekemään jotain, mikä kiinnostaa minua, mutta ei luotettu siihen.
D: Sekin näky, et mikä kiinnostaa häntä itseään fyysisesti, vaikka se oli sanonutkin, että ”tanssijat ottais sen liikkeen omakseen”. Se oli tietyllä asteella näkyvissä, mutta selvästi ei ollu heidän… niin omaa.
M: Siellä näky vahvasti Kyytisen oma tapa liikkua. Kun liikkeen tuottamisen tapa on se, että koreografi keksii ensin materiaalin itse, silloinhan sä olet vain… tai tää on näkökulmakysymys, että oletko jäljittelijä.
D: Se oli hauskaa kuitenkin, että kaikki kolme tanssijaa sai niinkin yhdenmukaiseksi sen asian: Mä olin positiivisesti yllättyny.
M: Tanssijat oli oikein hyviä. Tietenkin tossa korostuu… kyllä sä sitten huomaat sen pienimmänkin eron.
D: Joo, et yhellä ei oo niin perkussiivinen rintalasta kuin kahella muulla. Ja just, kun ne vielä käänty selin diagonaaliin. Mun näkökulmasta ne seiso lähes peräkkäin ja sit, kun se rintalasta liikkuu näkee, et jaaha toisella menee puol senttii pidemmälle ku toisella.
M: Tarjoaahan toi tietynlaisen laboratorion.
D: Ja todella raaka työskentelytapa tanssijoita kohtaan.
M: Kyllä.
D: Se oli mielenkiintoinen hetki, et ne oli liikkunu siinä jonkin verran ja sit… tai ne hengästy hiukan, en sanois et mitenkään kovin paljon, mut jonkun verran ne hengästy ja sit ne pysähty ja yks niistä pysähty sillä tavalla, että hänen varjonsa putos siihen valoneliöön ja siinä näky varjokuvana hengitys. Se oli mielenkiintoinen, koska sen ei selvästikään ollu tarkotus näkyy, koska se oli ihan muutaman sekunnin ajan vaan. Sit se tilanne vaihtu tosi nopeesti ja hänkin lähti pois. Mutta, kun se suureni tosi paljon, koska Hällähän näyttämönä on selvästi elokuvateatteri. Mun mielestä tanssin suhteen pitäis olla jyrkempi katsomo, että oikeesti näkis. Se, että se hengittävä ihmiskeho projisoitu hetkeksi varjokuvana paljon suuremmaksi kuin mitä se näyttämöllä oli, oli mielenkiintoinen, todella inhimillinen hetki. Se oli hetki, jollon lihastyöskentely putos sieltä hetkeksi pois. Mutta sekään ei ollu siinä mielessä tyhjyys, et siinähän tapahtu tosi paljon. Kun on liikkunu, niin silloinhan vasta tuntuu, että siellä on todella paljon vielä jäljellä kaikkee, mikä heijastuu todella voimakkaasti. Just se hengitys. Tavallaan se jälkipulssi siinä hommassa. Sittenhän se lopussa palas hetkellisesti siihen varjokuvaan tai varjoleikittelyyn. Silloin se ei ollu enää hengitys vaan liikkeen tekeminen, liikkuva varjokuva, mikä ei ollut niin mielenkiintoinen.
M: Joo, se ei ollu mitenkään yllättävä hetki se loppu… selkeestihän kyseessä on visuaalinen teos.
D: Kyllä.
M: Se oli varmastikin sekä sen vahvuus että heikkous. Se jäi tai pysyi vain visuaalisena teoksena. Jäin miettimään… kun tanssijat selkeesti fokusoi yleisöön ja jotenkin se fokus vielä kiersikin siinä. Se oli hämmentävä hetki, koska tuntui, että yritetään ottaa kontaktia johonkin, mutta mihin.
D: Illuusio kuitenkin siitä neljän seinän teatterista.
M: Mutta mihin siinä otettiin sitä kontaktia? Siinä oli useampi kohta, missä jäi miettimään sitä.
D: Niin.
M: Rakenteeltahan toi oli aika arvattava teos.
D: Ei missään nimessä sellane, et se olis jotenkin keskustellu yleisön kanssa. Se tapahtu erillisessä tilassa.
M: Ehkä se on kuva, kuva monella tavalla.
D: Kontaktikohtauksissa tuli illuusio painottomasta. Avaruudellinen tyhjyys. Sen mä kyllä ostan tossa yhteydessä.
M: Ehkä myöskin se tilasuunnittelu tuki sitä. Siinä oli jotakin, sen esiintymisneliön sisällä, kolmiulotteista. Ei niin, että se olis tullu katsomoon se kolmiulotteisuus, mutta kolmiulotteinen kuva, jossa on jotain painottomuutta. Akvaario, tyhjiö.
D: Avaruusasema.
Maija Hoisko ja Diina Bukareva
Maija Hoisko on tamperelainen tanssitaiteilija. Diina Bukareva työskentelee tanssin parissa esiintyjänä, koreografina ja opettajana ja asuu tällä hetkellä Tampereella.
Void Tanssivirtaa-festivaalin ohjelmistossa 19.5.2015 Hällä-näyttämöllä, Tampereella
Koreografia: Teemu Kyytinen
Tanssi: Elina Häyrynen, Natasha Lommi ja Ulla Väätäinen
Valo- ja tilasuunnittelu: Pekka Pitkänen
Tuotanto: Off/Balance
