”Tanssi kykenee tekemään ihan erityislaatuisella tavalla onnelliseksi. On hieno tunne hiljaa toisten ihmisten kanssa nähdä tilan ikään kuin soivan. Tanssitaide tarjoaa mahdollisuuden nähdä tämä konkreettinen, muka-valmis-maailma jotenkin toisin.”
Kuva: Ninna Lindström
Nimi, ikä ja ammatti:
Jyrki Karttunen, 36, tanssija-koreografi
1- Mikä on sinua itseäsi tällä hetkellä eniten kiinnostava taiteellinen lähtökohta tai kysymys?
Koreografisen työni kannalta kiinnostavalta tuntuu juuri nyt, taas ja edelleen liikkeen ja esiintyjäntyön ihan rajattomilta tuntuvat ilmaisumahdollisuudet.
Deborah Hayn The North Door -soolosovituksen myötä on vahvistunut halu etsiä esitystapahtuman tässä-ja-nyt -laadun havainnoinnin ja ennaltamääriteltyyn muotoon perustuvan liikkeen elävää synteesiä; nähdä esiintyjä tekijänä toteuttajan sijasta. Haluaisin oppia ajattelemaan tanssini ”jotenkin toisin”: pyrkiä välttämään teoksissani esim. liiallista liikkeellisen tai visuaalisen estetisoinnin luomaa etäisyyttä ja esitystilanteen mystifiointia: kysyä paljon myöntäen samalla, etten ole väittämistäni niin varma. Haluaisin oppia antamaan tarpeeksi tilaa ja tukea tulkitsijalle teoksen lopullisena luojana.
2- Miten innostuit tanssista?
Eksyin ensimmäiselle jazztanssitunnille noin viisitoistavuotiaana. Jälkeenpäin on (vähän liiankin) helppo todeta, että tanssi tuntui heti sellaiselta harrastukselta, jonka kanssa halusin elää pitkään.
3- Jos voisit toteuttaa tanssiproduktion kenen tahansa koskaan eläneen taiteilijan kanssa (miltä alalta tahansa), kenet valitsisit yhteistyökumppaniksesi – ja miksi?
Realistina vastaan, etten kenenkään, sillä yhteistyöt syntyvät toimivasta kommunikaatiosta, ja ihan sanaston puolesta haluan tehdä töitä aikalaisteni kanssa: Tällä hetkellä olen onnellinen saadessani työskennellä juuri niiden ihmisten kanssa joiden kanssa työskentelen.
Luulen, että joidenkin historiallisten, vain julkisuuskuvan kautta tuttujen henkilöiden kanssa työskentely saattaisi osoittautua pettymykseksi.
Yhteistyö on kemiakysymys, eli tämä menee enemmän missikisaperiaatteella. Walt Disneyn kanssa, koska se saattaisi olla kiinnostavaa.
4- Mikä on mieleenpainuvin koskaan näkemäsi tanssiteos? Miksi?
Koskaan ja koskaan. Eri teokset ovat painuneet mieleen eri syistä, enkä tähänkään saa vastattua yhdellä teoksella.
Esim. Arja Raatikaisen Valkoinen Hymy (Juhlaviikot 1991) oli itselleni suuri ns. abstraktin tanssi-ilmaisun ahaa-elämys, jotkut Sanna Kekäläisen teokset 90-luvun alussa taas ihan uudenlaisen fyysisen ilmaisun avaimia. Pina Bauschin Kevätuhri oli huikea. Näitä katsoin kuitenkin tekijänä.
Tiedostan, että mitä kauemmin olen alalla ollut, sitä vaikeammaksi on tullut nähdä teoksia kokonaisuuksina sen sijaan että katsoisi niitä rakennusaineita, joilla teos on tehty. Teoksen sellaisenaan hyväksymisen tilaan itse pääsen enää valitettavan harvoin.
Kuitenkin esim. Jenni Kivelän Kukkia – sidontaa on koskettanut ja saanut antautumaan täysin kritiikittömäksi. Ihan viimeisimpänä teoksena minulle jäi mieleen Felix Ruckertin Secret Service.
5- Millainen on oma päivittäinen treenirutiinisi? Miten ylläpidät omaa instrumenttiasi tanssijana?
Minuun on iskostettu ajatus, että tanssijan tulisi treenata koko ajan. Poden syyllisyyttä siitä, etten kykene treenaamaan säännöllisesti. Ei ehkä edes pitäisi.
Kerran vuodessa tulee hätä lähteä treenitunnille, jotta saisin palautettua jonkinlaisen yleisen ammatti-identiteetin. Ja tämän yhden treenitunnin aikana taas tulee vahvasti sellainen olo, että mitä ihmettä tämä touhu oikeen on… ”eteen-sivulle-sivulle-taakse, ja sitten toinen puoli” –ajattelutapa ja sellaisen perustreenitunnin symmetria ja tasajakoinen liikedynamiikka tuntuvat joskus omaa liikkeen tajua pahasti kolhivalta. Siksi treenaamiseni tapahtuukin hyvin saumattomasti teoksen tekemisen yhteydessä ja kautta, yleensä yksin (vaikkakin koreografiaa tehdessä päivittäinen treenaus on usein häthätää heitetyt peruskuviot kännykkä taskussa muiden asioiden ollessa pakottavampia).
6- Mikä on suurin ammatillinen onnistumisesi? Entä pettymyksesi?
Mieleenpainuvin ja rakkain onnistumisen tunne tanssijana oli Marjo Kuuselan Runar Helsingin Kaupunginteatterissa 1991. Koreografina koin onnistuneeni teoksessani Alla vuonna 2001.
Suurin ammatillinen pettymykseni oli, kun oivalsin, että aikaa myöten kaikki ”tämä” katoaa: aika kulkee ja minä todennäköisesti työskentelen lopun aktiiviurani alalla, jonka puitteet eivät kehity ammatinharjoittamisen kannalta lähestulkoonkaan säällisiksi. Tanssiteosten hetkellisyys on sinällään arvo, mutta yhdistyneenä alan rakenteiden vakiintumattomuuteen muodostuu ammatinharjoittamisen kokonaiskuvasta hatara. Siksi myös oma tekeminen tuntuu välillä jotenkin tarpeettomalta ja pitkän tähtäimen tulevaisuus hitusen pelottaa. Vaikka haluaisinkin viettää vanhuuteni työnteolla ansaitsemassani omakotitalossa, on toisaalta ollut oman henkisen hyvinvoinnin kannalta onnistumista keksiä muita syitä ja arvoja tanssilleen.
7- Onko tanssitaiteella mielestäsi tehtävä? Jos on, niin mikä?
Ainakin minut tanssi kykenee tehdessä ja sitä katsoessa tekemään ihan erityislaatuisella tavalla onnelliseksi. On hieno tunne olla hiljaa toisten ihmisten kanssa, antaa tasatempoisen ajan muuttua subjektiiviseksi ja nähdä tilan ikään kuin soivan. Tanssitaide tarjoaa mielestäni mahdollisuuden nähdä tämä konkreettinen, muka-valmis-maailma jotenkin toisin.
8- Jos et olisi tanssija tai koreografi, mikä olisit?
Ehkä elokuvaleikkaaja. Valosuunnittelijan urastakin saattaisin haaveilla, mutta sitä en kehtaa tunnustaa kun lähipiirissä on heitä niin monta.
9- Ketä ihailet ja miksi?
Viisaita ja tasapainoisia ihmisiä, koska haluaisin olla myös sellainen.
10- Jos saisit jakaa 100 000 euroa tanssikentälle, miten käyttäisit summan?
Jakaisin muutamalle vähän suuremmalle ryhmäteokselle taiteellisen työryhmän palkkakuluihin (TES-palkka myös koreografeille).
On hurjaa ajatella, että 100 000 euroa olisi iso raha omassa pussissa: sillähän hankkisi vaikka mitä, mutta ei sillä kovin paljon tanssiteoksia aikaansaa saati kehitä tätä alaa kauaskantoisemmin…
11- Miten itse luonnehtisit omaa taiteilijuuttasi ja omia töitäsi?
Olen tainnut tekijänä leimautua ainakin tanssikentän sisällä jollain lailla kepeäksi ja humoristiseksi. Olen sitä itsekin edesauttanut välttämällä teosteni liiallista teoreettista purkamista ja sen sijaan värittänyt teosteni katsomista toisenlaisilla viitteillä. Ei tämä minua kuitenkaan sinällään haittaa; uskon että teoksissani nähdään silti juuri niitä asioita mitä tekijänä toivonkin; reitti perille vaan on pikkuisen eri.
Ehkä tuo aiheideni koomiseen valoon asettuminen on seurausta minulle ominaisesta rönsyilystä. Usein teosta työstäessäni, vaikka pyrin kiteyttämään ja terävöittämään, huomaan lopulta lisänneeni sinne taas jotain. Tämä taas johtuu pakottavasta tarpeesta välttää musta-valkoisuutta. Jotta itselleni arvokas ydin olisi uskottava, huomaan intuitiivisesti hakevani asioiden rinnalle vaihtoehtoja ja vastakohtia. Minulle olemassaolon vakava ja hiljainen ydin tarvitsee esimerkiksi noita kepeytenä näkyviä laatuja rinnalleen tuntuakseen todelliselta. Eri juttu on tietenkin se, mikä katsojille tästä paletista poimiutuu kullekin teokselle ominaiseksi sävyksi.
En koe olevani selkeä ja suoraviivainen, ja tämä näkyy myös teosteni jatkumossa aikamoisena laadullisena ja tyylillisenä kirjona, ainakin itselleni. En haluaisi liian sitovasti määritellä itseäni tekijänä, koska jollain tavalla haluaisin yllättää myös itseni, tyrkätä itseni pois tutusta kuviosta tai sellaisesta jonka jo koen osaavani. Olisi pitkän tähtäimen tulevaisuuden kannalta kuolettavan tylsää tyytyä toistamaan jotain, jonka jo osaa tai jonka on jo tehnyt.
Toisaalta on tietenkin myös asioita, kuten esim. suhde tanssiliikkeeseen, jotka eivät muutu teoksesta toiseen: tällaisissa perusasioissa muutosprosessi kulkee luonnollisesti hitaammin. Ja juuri tällaiset perusprosessit sitten luovat tekemiseen itsellekin sellaista pitkää jatkumoa.
Luomisvaiheessa tekijyyteeni liittyy jotain räpeltämiseltä ja jo lähtökohtaisesti mahdottomalta tuntuvaa yritystä löytää muoto ja keinot luodakseni selitys ja hahmo omakohtaiselle tunnulle olemassaolosta ja inhimillisen kanssakäymisen eri vivahteista.
Työryhmässä olen pelottavasti huomannut nykyisin olevani se hörhö, joka aiheuttaa häilyvyydellään lisähaastetta mm. tanssijoille. Minusta ei ole aina esimieheksi: tanssijat joutuvat kantamaan tilannetta pyytämällä minua asiaan harhauduttuani jonnekin ihan harhateille tai lohdutellessaan minua menetettyäni säännöllisin väliajoin uskoni teoksen suhteen. Nykyisin vastaukseni yksinkertaisimpaankin kysymykseen on usein, ettei minulla ole asiasta vielä mielipidettä. Poltan hirveästi tupakkaa, eli harjoituksissa on paljon pausseja.
Luulen olevani tanssijana ja koreografina eräänlainen etsijä, joka luottaa siihen että ymmärtää mitä on etsinyt vasta löytäessään etsimänsä. Siksi en voi välttyä riskiltä eksyä matkan varrella. Eksyminen on julkisesti tuettujen ja esitettävien teosten tavoitteena kaksijakoinen, ymmärrän sen. Voi joutua ihan metsään tai sitten voi huomata kiertäneensä takaisin lähtöpisteeseen. Toisaalta Amerikkaakaan ei olisi löydetty ilman täydellistä eksymistä. Ja vaikken nyt lähtökohtaisesti tavoittelekaan mitään mantereen kokoista oivallusta, niin sen mahdollisuuden olemassaolo pitää ainakin oman mielenkiinnon yllä.
12- Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?
En näe sinne saakka. Toivottavasti olen siellä ja silloin tekemässä jotain mielekkäältä tuntuvaa.
Jyrki Karttusen uusin teos Human Imitations nähdään Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoassa 17., 19., 20. ja 21.1.2006 klo 19. Tiedustelut ja lippuvaraukset: Stoan lipunmyynti 09-31088411 ja Lippupalvelu
