Karoliina Yli-Honko: Eläväksi tehty historia kohtaa nykyhetken. Tämä teos, kuten sen koreografikin, luetaan yleisesti mukaan länsimaisen postmodernin taidetanssin kaanoniin. Mielestäni Haapalinna, Lindy ja Palokangas yhdessä työryhmään kuuluvan Aleksi Linnamaan kanssa ovat tehneet onnistuneen työn.
Trio A
Koreografia: Yvonne Rainer
Esiintyjät: Sini Haapalinna, Pia Lindy, Satu Palokangas
Työryhmä: Aleksi Linnamaa, Sini Haapalinna, Pia Lindy ja Satu Palokangas
Musiikkikeskuksen valohalli, Kuopio 17.6.2007
Eläväksi tehty historia kohtaa nykyhetken
”Katseen käyttö, virtuositeetti, toisto, tehtävän kaltaisuus”, sanoo Pia Lindy. Nämä annettiin vihjeiksi Musiikkikeskuksen valohalliin ilmaiseen esitykseen saapuneille katsojille. Jälleen siis Kuopiossa päästiin paneutumaan modernin tanssin historiaan, tällä kertaa Tanssin aluekeskus Kuopion järjestämällä Paikallisliike –festivaalilla. Trio A on Yvonne Rainerin teos vuodelta 1966, josta tehtyyn Laban-notaatioon tämä rekonstruktio perustuu. Tämä teos, kuten sen koreografikin, luetaan yleisesti mukaan länsimaisen postmodernin taidetanssin kaanoniin. Mielestäni Haapalinna, Lindy ja Palokangas yhdessä työryhmään kuuluvan Aleksi Linnamaan kanssa ovat tehneet onnistuneen työn. Aihetta on prosessoitu kunnolla ja sen ansiosta myös esityksen muodosta (sanallinen johdanto ja notaation esitys sekä loppukeskustelu) ja siihen liittyvästä kommenttiesityksestä P.S on muodostunut relevantti kokonaisuus nykypäivän maailmaan. Pelkän rekonstruktion esittäminen ilman prosessin esilletuomista ja asian työstämistä yleisön kanssa olisi esitys jäänyt hieman ontoksi, varmasti myös tekijöille itselleen.
Alussa mainitsemani vihjeet antoivat mukavan tehtävän myös katsojille, kun saattoi seurata tanssia kiinnittäen huomionsa vaikkapa yhteen annettuun asiaan. Esimerkiksi katsetta en olisi varmaankaan itse jäänyt pohtimaan samalla tavalla kuin nyt. Katse on tarkasti suunnattu joka kohdassa esitystä, mutta sen fokus on jännittävästi rakennettu. Satu Palokangas huomautti esityksen lopussa olevassa keskusteluosiossa, että katse ei kohtaa kertaakaan yleisöä. Vihjeiden kertominen ei tällä tavalla ja tämän teoksen kohdalla ollut liian kahlitseva tekijä, vaikka ne luonnollisesti ohjasivatkin liikkeen havainnointia. Lisäksi puolet vihjeistä olivat käänteisiä, ellei sitten katsoja jäänyt laajemmin pohtimaan esimerkiksi mitä on virtuositeetti.
Teoksessa ei ole ollenkaan musiikkia eikä muuta äänimaisemaa. Valohalli toimi upeana miljöönä päästä 1960-luvun esitystunnelmiin. Tällöin tanssi alkoi murtautua ulos teatteritiloista muun muassa pihoille ja gallerioihin samalla kun liikkeellinen ja esitystaiteellinen murros tapahtui. Kaikki tämä murros on nähtävissä myös Haapalinnan, Lindyn ja Palokangaksen esityksessä. Ympäristö on valoista, tilava ja tyhjä. He ovat pukeutuneet rentoihin vaatteisiin ja pisteenä iin päälle Karhun retrotennareihin. Koreografisesti ja esityksellisesti rekonstruktioesitystä määrittää mielestäni parhaiten yksi avainsanoista: tehtävänomaisuus. Liikkeet suoritetaan mahdollisimman tarkasti notaation pohjalta, jolloin tehtäväksi muodostuu tässä mielessä suorittaminen. Tanssija on instrumentti, joka toteuttaa jotakin (tanssi)historiallisesti arvokkaaksi määriteltyä agendaa ja pyrkii häivyttämään itseään. 
Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
