Thomas Freundlich – Koreografin mieleen ovat jääneet ajattomat totuudet rumpuguru Bob Moseksen vuosien takaiselta yksityistunnilta: vuorelle noustaan askel kerrallaan ja harva tavoittelemisen arvoinen asia on helposti saatavilla.
Kauan sitten kaukaisessa galaksissa, joskus 1990-luvun alussa ennenkuin olin kuullutkaan taidetanssista, olin vierailemassa yhdysvaltalaisen setäni luona Bostonissa. Olin tuolloin innokas nuori muusikko ja ällikällä lyöty, kun sain tietää, että alalla toimiva setäni tunsi lähistöllä asuvan legendaarisen rumpali Bob Moseksen, jonka rytmioppeihin olin innolla tutustunut kirjojen ja lehtien välityksellä.
Yhdellä puhelinsoitolla järjestyi yksityistunti, jonka taksa oli suuren gurun maineen veroinen ja vastasi melko tarkkaan silloisesta osa-aikatyöstäni saamaani kolmen päivän palkkaa. Sovittuun aikaan ilmaannuin Moseksen talolle, joka sijaitsi vehreällä Bostonin esikaupunkialueella.
Harmaahiuksinen, boheemihenkisen energinen Moses toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi vierailleensa keikkamatkoillaan useammankin kerran Suomessa, jossa häntä olivat ilahduttaneet moniosaiset suomalaiset yhdyssanat kuten apulaiskaupunginjohtaja, puhtaanapitolaitos ja äänentoistolaitevarasto. Moses nimittäin kertoi keräilevänsä huvikseen pitkiä sanoja eri puolilta maailmaa ja taltioivansa valokuvin parhaat löydöt paikallisista kylteistä ja opasteista.
Siirryimme treenihuoneeseen ja tunsin pelonsekaista jännitystä istuutuessani maestron rumpusetin taakse. Opettajalta oppilaalle alkoi välittömästi kanavoitua sellainen tulva korkeimman tason rytmiviisautta, että siitä olisi muistiin kirjoitettuna riittänyt ainesta pariinkin kovakantiseen kirjaan.
Työskentelimme soiton sekä rytmien vokalisoinnin parissa ja kävimme läpi Moseksen harjoitusmenetelmiä kunkin jazz-kappaleen olennaisimpien iskujen löytämiseksi ja hyödyntämiseksi. Muistan Moseksen osuvan neuvon rumpusoolojen soittamiseen: ”Monilla rumpaleilla on harhakuva, että soittoon pitää jatkuvasti tuoda uusia ideoita toisensa jälkeen. He improvisoivat hetken aikaa yhden idean parissa, siirtyvät sitten toiseen, siitä kolmanteen ja niin edelleen. Soolosta tulee tällöin helposti harhaileva ja päämäärätön. Tartun itse mielelläni yhteen ideaan ja työskentelen sen kanssa koko soolon ajan. Yhdessä ainoassakin teemassa riittää aineksia vaikka monen minuutin improvisaatioon jos teeman mahdollisuudet tutkii perinpohjaisesti. Tämä auttaa luomaan soolon kokonaisuuteen sisäisen eheyden ja loogisen rakenteen.”
Jälkikäteen tanssijana ja koreografina olen myös muistellut kiinnostuksella Moseksen ajatuksia siitä, kuinka rytmien soittamisvaikeuksien takana on useimmiten se, että soittajalla ei ole selvää äänikuvaa fraasista omassa korvassaan. Jos rytmin osaa laulaa tai ”puhua” svengaavasti, loppu on verrattain helppoa. Moses kertoi myös, että hän ei koskaan harjoittele tekniikkaa (eikä ainakaan metronomin kanssa) vaan soittaa musiikkia, mikä on tärkeä käsitteellinen ero.
Tanssijan kannalta hyödyllinen on myös Moseksen näkemys, että soittaakseen tanssittavaa musiikkia rumpalin on itse osattava tanssia, mikä arvatenkin pätee osittain myös toisin päin. Hänen mukaansa rumpali itse asiassa soittaessaan tanssii tuolillaan – jos soittajan liikkuminen on jäykkää ja kankeaa, sellaista on myös musiikki. Ajatus antanee eritystä aihetta pohdintaan omassa pohjoismaisen jäyhässä kehonkulttuurissamme.
Olin tuonut mukanani nauhurin, mutta opetustilanteen rytmi oli alusta alkaen niin intensiivinen, että en yksinkertaisesti malttanut häiritä tilanteen flowta alkamalla kaivaa esiin taltiointivälineitä. Tämä on jälkikäteen harmittanut minua suuresti.
Vaikka en enää muista tunnin rumputeknisestä sisällöstä paljoakaan, mieleni kivitauluihin ovat elinikäisenä perintönä kaivertuneet Moseksen ajatukset taiteellisen oppimisen luonteesta sekä pitkäjänteisen, kärsivällisen oppimisen tarpeellisuudesta.
”Nykyään kaikki haluavat asiat heti. Jokainen muusikko haluaa olla välittömästi suuri solisti”, Moses murahti ja jatkoi: ”Kisälliyden käsite on unohtunut. Vanhan polven salsaorkestereissa timbalesin soittaja oli valokeilassa paistatteleva tähti, joka sai soittaa näyttävimmät soolo-osuudet. Luonnollisesti kaikki halusivatkin päästä timbalesin soittajaksi, mutta ei sille paikalle hypätty noin vain.”
Moses piti painokkaan tauon. ”Kun nuori, aloitteleva rumpali halusi mukaan huippuluokan salsaorkesteriin, ensimmäiset pari vuotta hän ei saanut tehdä mitään muuta kuin kantaa mestarirumpalin soitinkoteloita keikoilla. Tämän myötä hän kuitenkin kuuli ja kuunteli jatkuvasti yhtyeen soittoa ja oppi tuntemaan musiikin vivahteet perinpohjaisesti. Kun aika oli kypsä, koitti suuri hetki, ja kisälli sai vihdoin soittaa orkesterin mukana – puukapuloita, jotka takoivat kaikkein yksinkertaisinta perusrytmiä jokaisen kappaleen taustalla. Pari vuotta tämän jälkeen hän sai siirtyä maracasiin tai johonkin muuhun säestyssoittimeen – ja niin edespäin – kunnes lopulta, paljon myöhemmin, hän oli edennyt halutuimpiin solisti-instrumentteihin kuten timbalesiin. Portaikon ylimmälle askelmalle ei loikattu yhdellä harppauksella. Näin muusikon ilmaisulle rakentui vankka osaamisperusta, jonka myötä hän saattoi lopulta lunastaa oikeutetusti paikkansa valokeilassa.”
Soitto jatkui. Yksityistunti venyi lopulta liki kolmituntiseksi sessioksi, jonka teknisestä sisällöstä en muista juuri muuta kuin sen, että Moses oli tuolloin omassa soitossaan innostunut maasta poimittujen oksien ja muiden karahkoiden soundillisista mahdollisuuksista perinteisten rumpukapuloiden korvikkeena.
Virallisen pedagogisen osuuden loputtua Moses tarjoutui ystävällisesti heittämään minut metrolinjan päätepysäkille, mutta täsmäopetuksen tajunnanvirta jatkui vielä matkallakin. Istuimme ainakin 30 minuuttia autossa metroaseman pysäköintialueella, jossa Moses piti kiehtovan esitelmän siitä, kuinka useimmat länsimaiset muusikot eivät ymmärrä, että samba ei ole rytmiseltä perusrakenteeltaan (grid) tasaisen nelijakoinen, vaan perustuu jollakin hienovaraisella tavalla ”lievästi pisteellisiin” rytmeihin kuudestoista- tai kolmaskymmeneskahdesosanuottien tasolla (muusikkolukijat suokoot anteeksi epätieteellisen yhteenvetoni tästä syvällisestä asiasta). Teoriaa valotti käytännön tasolla auton kojelautaan, ohjauspyörään ja kattoon rummutettu jatkuva perkussiomyrsky.
Viimein sessio kääntyi päätökseen ja metrojunan kaartaessa laiturille saatoin vain todeta itselleni, että olin rumpuprofeetan johdolla vieraillut musiikillisen viisauden alkulähteillä. Rumpujensoitto on sittemmin jäänyt taiteellisessa toiminnassani vähemmälle huomiolle, mutta Bob Moseksen kiteyttämät ajattomat totuudet ovat jääneet elävästi mieleeni: vuorelle noustaan askel kerrallaan ja harva tavoittelemisen arvoinen asia on helposti saatavilla.
Thomas Freundlich on Helsingissä asuva koreografi ja tanssija, joka on valmistunut Kansallisoopperan balettioppilaitoksen ammatillisesta koulutusohjelmasta 2001. Hänen viimeisimmät teoksensa ovat Eino Leinon ja L. Onervan runoihin perustuva Kuilu ja tähdet sekä suomalaiseen rock-musiikkiin tehty North Star Boogie, jotka saivat ensi-iltansa kesällä 2004. Freundlich kuuluu Liikekieli.comin toimitusneuvostoon.
Kuva: Valtteri Raekallio
One Comment
Comments are closed.