Jututin kolmea 1970-1980 –luvulla syntynyttä koreografia Pyhäjärvellä Täydenkuun tanssit –festivaalilla heidän ajatuksistaan tanssintekemisestä, työn haasteista ja heidän suhteestaan kirjoittamiseen. Keitä he ovat?
Tanssitaiteilija, koreografi Anna Torkkel asuu Turussa ja työskentelee koreografina, tanssijana, esiintyjänä ja tanssinopettajana uuden tanssin ja esitystaiteen alalla. Hän toimii aktiivisesti Turkuun perustamassaan tuotantoryhmä Ehkä-tuotannossa. Torkkel on valmistunut tanssijaksi Turun konservatoriosta 1997 sekä opiskellut myös Svenska Balettskolanissa Tukholmassa, Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa, Fontys Hocheschule Dansacademiessa Tilburgissa sekä School for New Dance Developmentissa Amsterdamissa.
Sonya Lindfors on koreografi, tanssija, tanssinopettaja ja esiintyjä. Hän on työllistänyt itsensä alan töillä vuodesta 2001 lähtien työskennellen samanaikaisesti taidetanssin, urbaanin tanssin ja showtanssin kentillä. Helsinkiläinen Sonya on nykytanssin lisäksi erikoistunut katutansseihin, ja on moninkertainen katutanssin SM-mitalisti, sekä mm. UrbanApa –festivaalin perustaja ja taiteellinen johtaja. Hän on valmistunut koreografiksi Teatterikorkeakoulusta 2012.
Helsingissä asuva Jarkko Partanen on koreografi ja esiintyjä, joka työskentelee monissa eri työryhmissä ja on muun muassa Todellisuuden Tutkimuskeskuksen jäsen. Hänen teoksensa ovat kiertäneet myös ulkomailla. Partanen on valmistunut koreografiksi Teatterikorkeakoulusta 2012.
Torkkelilta, Lindforsilta ja Partaselta nähtiin kultakin teos tämän vuoden Täydenkuun tanssien ohjelmistossa. Tässä kysymykseni ja heidän vastauksensa. Jutulla on pituutta, ota hyvä asento. Olkaa hyvät!
1. Mistä olet koreografina kiinnostunut juuri nyt?
Anna Torkkel (AT): Täällä Pyhäjärvellä nähty sooloteokseni Heart Piece on viime vuosien muiden teoksieni rinnalla aika erilainen, jos ajattelen noin viiden vuoden säteellä taaksepäin. Tämä teos on oikeastaan kokeilu, se näyttää hyvin sen minkä kanssa työskentelen nyt. Viimeisimpien kahden vuoden aikana minulla on kasvanut halu yksinkertaistaa tanssintekemistä ja lisääntynyt tarve pyrkiä pois käsitteellistämisestä tai väittämisestä. Ironia on leimallista nykytaiteelle, ja siihen verrattuna minulla tekijänä on halu pyrkiä pois kyynisyydestä, kokemuksellisempaan suuntaan. Heart Piece kysyy, voiko tanssi nykytaiteena puhutella ihan vain tanssina. Koetan teoksessa työskennellä läsnäolon kanssa.
Olen tehnyt sooloteoksia, ja tämän kanssa palannut siihen mistä olen ollut kiinnostunut aina: fyysisistä, kehollisista tiloista ja suorasta kommunikaatiosta. Itse edustan uuden tanssin ajattelua. Tuntuu että tanssikentällä on ollut pitkä aika, jolloin halveksuttiin tanssijan taitoa sinänsä, vaikka tanssi olisi hyvää. Ensimmäiset teokseni olivat hyvinkin Heart Piecen tyyppisiä, sitten lähdin selkeästi vähän eri suuntaan. Esitystaiteilija Tashi Iwaokan kanssa perustin vuonna 2004 Ehkä-tuotannon, turkulaisen uuden tanssin ja esitystaiteen tuotantoryhmän. Hänen kanssaan työskentely meni käsitteelliseen suuntaan ja yhteistyömme kautta on syntynyt eri muotoisia esityksiä. Itsensä hahmotti rajamaaston tekijänä – performanssin ja esitystaiteen liepeillä ja parissa, ei ainoastaan tanssitaiteilijana. Tein duettoja, muutamia ryhmäteoksia, kollektiivityöskentely kiinnosti. Vuonna 2006 meillä oli Pyhäjärvellä Täydenkuun tanssien ohjelmassa mukana kokoamani seitsemän hengen kansainvälinen kollektiivi. Se oli selkeästi jaettu työprosessi, pois tekijälähtöisyydestä. Kuluneen vuoden aikana olen tehnyt eri muusikoiden kanssa useita yhteistyöprojekteja, joissa perusidea on ollut hyvin yksinkertainen: musiikki ja tanssi. Tulevia vastaavia töitä on muun muassa duetto äänitaiteilija Kimmo Modigin kanssa. Kaiken kyseenalaistamisen ja problematisoinnin jälkeen tuntuu raikkaalta, mutta hyvin haastavalta tanssia musiikkiin.
Sonya Lindfors (SL): Olen koreografina kiinnostunut monesta asiasta. Tällä hetkellä haluan tutkia erilaisia olemisen tapoja. Kontrastit, vastaparit, limittäisyys ja päällekkäisyys, eli erilaiset kerrokset niin liikkeen, olemisen kuin dramaturgiankin tasolla kiinnostavat myös. Olemisen tapa voisi usein tanssiteoksissa olla paljon artikuloidumpaa, monesti tanssijat vaan plokkaavat läsnäolemisen tavan suoraan koreografeilta, eikä siitä keskustella sen enempää.
Olen viimeisten viiden vuoden aikana yrittänyt löytää keinoja käyttää taiteellisessa työskentelyssäni monipuolista tanssitaustaani show- ja katutanssien parissa. Enkä tarkoita pelkästään niiden estetiikkaa vaan lajien liikekieltä, fyysisyyttä, energiaa ja olemisen tapaa yhdistettynä taidekontekstiin. Kysymys on oikeastaan asioiden yhdistelemisestä – oikeassa kontekstissa mikä tahansa on mahdollista. Kun tajusin tämän, se vapautti työskentelemään rennommin. Minun ei tarvitse toteuttaa muiden näkemystä ”nykytanssista”, minun täytyy olla rehellinen omalle itselleni. Käytän teoksissani niitä työkaluja mitä tarvitsen, ja se voi olla teatteria, showtanssia tai vaikka showpainia.
Tällä hetkellä henkilökohtaisuus on kiinnostavaa. Olen aika nälkäinen esimerkiksi erilaisille workshopeille. Tarvitsen uutta inputtia, uusia ideoita ja näkemyksiä. On tärkeää haastaa itsensä. Marraskuussa 2013 Zodiak – Uuden tanssin keskukseen tulee koreografiani NOIR?, jossa käsitellään mustuuden ja välissä olemisen tematiikkaa myös esiintyjien henkilökohtaisten kokemusten kautta. Tavoitteeni on tehdä taidetta, joka olisi sekä tekijöille että ympäröivälle yhteisölle merkityksellistä ja mielekästä. Haluan myös oppia itse jokaisesta työprosessista. Burnout on välillä ollut lähellä, joten yhä tärkeämmäksi itselle on tullut myös säilyttää ilo ja merkityksellisyys työn tekemisessä. Taiteen tekemisen alkaessa tuntua turhalta on aika pitää taukoa.
Jarkko Partanen (JP): Minulla on pitkään ollut kiinnostukseen kohteena tarttua johonkin tiettyyn kulttuuriseen tai fyysiseen ilmiöön tai tapahtumaan ja ottaa se tarkastelun alle. Prosessin aikana työstetään sitä, mitä tapahtuu kun tuo sen ilmiön esityskontekstiin, ottaa sen irti omasta kontekstistaan. Voisin sanoa että koreografian lähtökohta minulle voi olla mikä tahansa. Täällä Pyhäjärvellä nähdyssä Kommandopiece aka Space Invaders -esityksessä lähtökohta oli virkavalta ja auktoriteetit. DIG MY JOCKEY –teoksessa (kor. Jarkko Partanen ja Anna Maria Häkkinen) puolestaan käsiteltiin fetissimaailmaa, sen potentiaalista herkkyyttä ja ei-herkkyyttä, vähän pornoakin sivuten.
Seuraavassa esitysprojektissani, joka tulee Zodiak – Uuden tanssin keskukseen 2014 ja jonka teen yhdessä ohjaaja Anni Kleinin kanssa, tutkimme suhdettamme likaan ja tanssimiseen. Esitys kulkee ainakin toistaiseksi nimellä Dirty Dancing, ja siinä on osittain taustalla myös kyseinen samanniminen kulttimaineen saanut elokuva. Tarkoituksenamme ei kuitenkaan ole tehdä parodiaa tästä sisällöllisesti melko tyhjästä pop-helmestä vaan luoda sen pohjalta itsenäinen näyttämöteos.
Esitysteni teemojen löytymisen pohjalla on uteliaisuus, ympäristön ja kulttuurin tarkkaileminen. Esimerkiksi Kommandobiisiä päädyimme ideoimaan äänisuunnittelija Jussi Matikaisen kanssa edellisen yhteistyömme ZOOaside:n perusteella. Kommandobiisistä ensimmäinen ajatus oli se, että esitystila olisi uusi jokaisella esityskerralla. Meitä kiinnostivat sosiaaliset tilat, jotka eivät ole teatteritiloja, ja se millainen toimijuus niissä voisi hypoteettisesti olla esillä. Olin lukenut mediasta yksityisten vartiointiliikkeiden toiminnasta, kuinka kaikille yhteistä kaupunkitilaa valvovat yksityiset vartijat, joita on Suomessa enemmän kuin poliiseja. Haluan kuitenkin tähdentää sitä, että en ole auktoriteettivastainen. Tämä vain oli ilmiönä jotain, mitä halusin tutkia.
2. Mikä inspiroi sinua tekemään työtäsi?
AT: Inspiraatio saattaa tulla hyvin pienestä asiasta tai hetkestä, jonkin asian tai ilmiön käsittämisestä tai kuvittelusta. On innostavaa nähdä hyviä esityksiä tai näyttelyitä. Ystävät, yhteisö, ihmiset joiden kanssa teen työtä, prosessien jakaminen ja keskustelu. Minulle on aina ollut tavallaan itsestään selvää että teen työtä tällä alalla. Toki on hetkiä, jolloin kyseenalaistaa työtään, mutta tekemisen intuitiivinen itsestäänselvyys on aina ollut läsnä. Kaiken kaikkiaan taiteellinen työni löytää monia muotoja ja se inspiroi tekemään. Vuonna 2010 perustin kahden turkulaisen kuvataiteilijan, Jari Kallion ja Antti Jussilan kanssa Beta-kollektiivin, jonka toiminta koostuu erilaisista teoksista, teoista ja tapahtumista. Beta pyrkii olemaan kategorioista vapaa ja muutenkin ilmava, joka on hyvin antoisaa ja hyödyllistä omalle taiteenteolle.
SL: Esiintyjät, suunnittelijat – ihmiset ylipäätään. Olen innostuja. Vaikkapa uusi soundi, jonka äänisuunnittelija esittelee minulle, voi saada minut ihan liekkeihin. Käyn katsomassa teatteria, musakeikkoja, näyttelyitä ja muitakin taiteita, ihan sen takia että saisin vaikutteita myös tanssin ulkopuolelta. Luomisvaiheessa yritän olla tietoisesti auki ja inspiroitua ympäröivästä maailmasta.
JP: Minua inspiroi perusuteliaisuus asioita kohtaan. Olen kiinnostunut hyvin erilaistenkin kehojen ja esityksen mahdollisuuksien tutkimisesta. Kyse on erilaisten tapahtumien tuomisesta lavalle, irrottamisesta asiayhteydestään. Tämä on aina sellainen kääntämisprosessi.
3. Mikä työssäsi on haastavinta?
AT: Ajan löytäminen taiteelliselle prosessille. Aika täyttyy nopeasti kun omaa tendenssin kahmia liikaa töitä ja on kaksi pientä lasta sekä kuratoi ja hallinnoi poikkialaista nykytaidetila Kutomoa Turussa. Tasapainottelu eri työnkuvien ja roolien välillä on asia sinänsä. Sitä alkaa säännöllisesti haaveilla ajasta, jolloin olisi aikaa keskittyneesti paneutua johonkin, että olisi riittävästi aikaa. Omien teosten lyhyt elinkaari on haaste. Olen osittain luovuttanut sen kanssa. Tarkoitan sitä, että teen tuotannollisen ja taiteellisen työn, mutta teoksen jatkoelämän hoitamiseen ei oikein ole riittäviä resursseja.
SL: Jatkuva multitaskaaminen on haastavaa ja kuluttavaa. Luonteelleni sopii monen proggiksen tekeminen samaan aikaan, mutta organisointi, tuottaminen, budjetointi, aikatauluttaminen…huh! Koreografi -termi sisältää nykyään aika paljon muutakin kuin itse taiteellisen työskentelyn. Se, että teoksen saa tehtyä on vasta ensimmäinen askel, sen jälkeen pitää markkinoida, tiedottaa, yrittää myydä teosta festivaaleille ja niin edelleen. Tämä asia on muuten mielestäni yksi syy siihen, ettei suomalainen tanssi ole niin pitkällä kuin voisi olla. Rahat ovat niin tiukilla, tuottajiin ei ole varaa tai sopivaa ei löydy. Koreografit joutuvat jakamaan fokusta milloin mihinkin, joka tietenkin tarkoittaa vähemmän aikaa ja energiaa itse taiteen tekemiseen. Välillä on tuntunut siltä, että on ihanaa päästä lepäämään saliin tanssijoiden kanssa.
JP: Tällä hetkellä oman työn tekemisen haasteena on tuotannolliset puitteet. Tuottajan roolin joutuu hoitamaan lähinnä itse, mikä on työtä mistä minulle ei suoranaisesti makseta mitään. Vaikka olenkin saanut mahdollisuuksia tehdä esityksiä hienoissa paikoissa, niin Suomessa on nykytanssille verrattain vähän tuotantopaikkoja. Omaa kekseliäisyyttä ja luovuutta saa käyttää koko ajan siihen, missä ja miten pääsee toteuttamaan ammattiaan. Olen siinä mielessä onnekas, että olen löytänyt tosi paljon ihmisiä joiden kanssa haluan tehdä töitä. Se helpottaa paljon. Tätä työtä ei voi tehdä yksin, enkä haluaisikaan tehdä yksin. Työni ovat hyvin työryhmälähtöisiä, ja taiteellinen tekeminen on dialogista koko ajan.
4. Miten käsitys koreografin työstä eroaa nyt siitä, mitä se oli opiskeluaikanasi?
AT: Moni asia varmasti käytännön realiteeteissa ja fasiliteeteissa eroaa nyt kouluajoista, resurssit ovat kouluissa usein paremmat ja stabiilimmat kuin kentällä. Uskon, että minua on auttanut nöyrä asenteeni. Tuntuu että itselle on ollut alusta asti selkeää, että vapaana taiteilijana luo aika pitkälti itse oman työnsä ja puitteet. Tavallaan sitä valitsee omat työnteon realiteettinsa. En ole pudonnut mihinkään koulun jälkeen, koska käsitykseni kentällä työskentelystä on vastannut todellisuutta! Henkilökohtainen historiani on se, että olen jo pienenä ajautunut tanssin maailmaan, katsonut paljon esityksiä ja siten nähnyt pienestä asti, millaisissa olosuhteissa ihmiset tekevät tanssia.
SL: Käsitykseni koreografin työstä tulee varmaan muuttumaan ja kehittymään jatkuvasti niin pitkään kuin olen alalla. Silloin kun aloitin kandiopiskelun Teatterikorkeakoulussa, minulla oli tosi erityyppinen käsitys siitä mitä koreografi tekee. Nykyään itse asiassa ajattelen työtäni kokonaisvaltaisemmin taiteilijana. Tehtäväni on pysähtyä asioiden ääreen, rajata uudelleen, tutkia, haastaa, venyttää ja rikkoa rajoja, löytää erilaisia merkityksiä arkisistakin asioita. Taiteilijuuteni ei rajaudu ainoastaan teosten tekemiseen, vaan esimerkiksi koen tämänkin haastattelun olevan työtäni taiteilijana.
JP: Olen nyt valmistuneena ja kentällä työskentelevänä vähemmän huolissani kuin kouluaikoina. Silloin olin huolissani kaikesta! Valmistuminen oli henkisesti pelkästään hyvä asia.
5. Milloin koit tanssintekijänä olevasi osa historiaa?
AT: Kun katsoo taaksepäin, niin toki ymmärtää monia asioita ja puitteita paremmin suhteessa vallitseviin (tanssi)historiallisiin olosuhteisiin. Historiallisuuden kokemus eletyssä hetkessä on ehkä harvinaisempaa. Olen nyt kesällä miettinyt aikaani 8-15 -vuotiaana tanssin harrastajana. Oma silloinen Turun tanssioppilaitoksen opettajani Mirja-Liisa Herhi kasvatti meitä kannustamalla esiintymään. Saimme tehdä pieniä tanssiesityksiä, joissa taidetanssi vietiin ihmisten keskuuteen esimerkiksi pikkupitäjän saaristolaismarkkinoille, jossa ei silloin oltu välttämättä totuttu näkemään vastaavaa. Omaan lähihistoriaani liittyy kokemus siitä, että ulkoapäin kuulee Kutomon toiminnalla todella olevan merkitystä. Historiaa on myös luoda rakenteita tanssille.
SL: On ollut monia hetkiä, jolloin olen kokenut olevani osa historiaa. Historiallisen jatkumon kokee selvästi vaikka katsoessaan omia opettajiaan, joista moni on ollut omassa nuoruudessaan (ja on toki edelleen) avantgardea ja undergroundia. Heillä on ollut ihan samantyyppisiä ajatuksia kuin nyt itselläni: halu ravisuttaa, muuttaa, kokeilla. Irtiotto ja erottautuminen edeltävästä sukupolvesta ja sen estetiikasta lienee aina nykytaiteelle luontaista.
Täällä Täydenkuun tansseillakin on After Contemporary -teema. Ollaanko nyt jo post-postmodernissa? Vai onko tämä post post pre? Voiko olla mitään muuta kuin contemporary, nykyinen?
Päällimmäisenä kysymyksenä minulla on: kuinka voin taiteilijana ja koreografina olla merkityksellinen osa yhteiskuntaa vuonna 2013? Tietoisuus siitä, mitä on ollut ennen on oleellinen osa sitä mitä on ja voi olla nyt. Enää ei olla 1960- tai 1990-luvuilla. Mikä oli ajankohtaista kymmenen vuotta sitten on nyt ihan passé. Maailma on muuttunut paljon. Koreografina yritän reagoida siihen. Esimerkiksi teoksissani se näkyy aikakaudellemme tyypillisillä nopeilla leikkauksilla, monikerroksisuudella, rönsyinä. Otan inputtia ja virikkeitä taiteeseeni kaikkialta ja kaikilta. Ei ole olemassa itsestäänselviä ratkaisuja.
JP: Kandidaattiopiskeluaikanani olin onnekas siinä, että pystyin painottumaan Lontoossa paljon koreografian tekemiseen. 1990-luvun konseptuaalisen tanssin liike Keski-Euroopassa ja 1960-luvun postmodernismi Amerikassa olivat minulle isoja vaikutteita kouluaikana. En sano että tekisin konseptuaalista tanssia, mutta sieltä on jäänyt paljon ajatteluuni. Sen historian löytäminen oli tärkeä asia. Esimerkiksi Jérôme Belin työt ovat inspiroineet minua siinä, kuinka nähdä esityksen mahdollisuudet, keho ja representaation purkaminen lavalla. Myöskin se 1960-luvulta elämään lähtenyt idea, että mikä tahansa keho voi liikkua ja olla lavalla mielenkiintoinen, tuntuu itselleni mielekkäältä. Minulla ei ole mitään teknistä virtuositeettia vastaan, se ei vaan sellaisenaan kiinnosta minua esityksen lähtökohtana.
6. Kuka tanssitekijä / ketkä tanssintekijät ovat sinulle tällä hetkellä kiinnostavimpia?
AT: Viime vuosina olen ollut onnellinen monista koreografi Anna Mustosen teoksista. Amsterdamissa minuun teki vaikutuksen esimerkiksi koreografi Katalina Mella Araneda. Se mikä itseä inspiroi ei välttämättä tule tanssin kautta. Turussa on esimerkiksi vahva äänitaidekenttä. Monesti kiinnostun kuvataiteen, performanssin tai esitystaiteen puolella toimivista tekijöistä.
SL: Ei ole ketään yksittäistä tanssintekijää Suomessa, jota yrittäisin seurata. Yritän seurata kaikkea! Käyn katsomassa erilaisia esityksiä. Yritän päästää irti ajatuksesta, että minun pitäisi tykätä kaikesta. Mitä väliä tykkäämisellä oikeastaan on? Take what you need or what you think you need! Välillä helvetin huono esitys on kaikista inspiroivin omalle työlle – ei ainakaan tollasta!
Reissaaminen on aina hyvä. Työpajat, keskustelut muiden taiteilijoiden kanssa ja erilaisten esitysten näkeminen avartaa. Olin Mosambikissa viime keväänä kolmen viikon ajan opiskelemassa afrikkalaisen teatteri- ja tanssitradition kurssilla. Taiteilijakäsitys siellä eroaa länsimaisesta taiteilijakuvastamme. Siellä taiteilija ei välttämättä luo uutta tai kyseenalaista olemassa olevaa traditiota, vaan ylläpitää kulttuurista perimää ja vahvistaa yhteisöä. Meillä oli aivan mahtavia keskusteluja paikallisten taideopiskelijoiden kanssa. Pääsen haastamaan itseäni myös käytännössä, sillä minut on kutsuttu tekemään sinne biisiä La Compañía Nacional de Canto y Danza de Mozambique’ille (CNCD). Kyseinen ryhmä on nykytanssiryhmä, painottuen tosin ehkä enemmän moderni-vaikutteiseen tanssiin. Ryhmä tekee myös traditionaalista afrikkalaista tanssia.
JP: Seuraan kotimaista tanssin kenttää tiiviisti, Suomessa on useita kiinnostavia tekijöitä tällä hetkellä. Mahdollisuuksien mukaan käyn myös ulkomaisilla festareilla ja teattereissa. Tanssin lisäksi myös kuvataiteen ja performanssin seuraaminen inspiroi. Lähihistoriasta Mette Ingvartsenin ja Jefta van Dintherin IT’S IN THE AIR on hyvä esimerkki siitä, mitä yhden asian käsittelyllä, yksinkertaisen fyysisen asian tutkimisella voidaan saada aikaan. Teos on äärimmäinen esimerkki liikkeen affektiivisuuden ja kinesteettisen empatian toimimisesta.
7. Miten suhtaudut teostesi kritiikkeihin?
AT: Luen kritiikit, mutta harvemmin annan sisällön vaikuttaa itseeni sen enempää. Tanssista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, liittyen esitysten lyhyeen elinkaareen, kun esimerkiksi kritiikki on se mikä jää jälkeenpäin jäljelle. Tanssille taiteena kirjoittaminen on todella tärkeää – se, että tanssista voitaisiin puhua monin eri tavoin. Kritiikki instituutiona on jämähtänyt. Taiteilijat ovat liikkuvaisia tekemisen tavoissaan ja tuntuu, että kriitikot eivät hahmota konteksteja tarpeeksi.
SL: Totta kai omien teosten kritiikki osuu. Vaikka me taiteilijat ollaan vahvoja, niin me ollaan silti usein tosi herkkiä. Kritiikki on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide. Yritän kuitenkin ottaa opikseni myös negatiivisesta palautteesta. Yritän psyykata itseäni, ettei pelko (tehdä huonoa biisiä) rajoittaisi minua. Taiteilijan on pystyttävä ottamaan riskejä. Välillä tulee p*****, välillä timanttia. Jos tulee p*****, mikä on pahin mitä voi tapahtua? Välillä toistan itseäni, sille ei mahda mitään, se on vaan hyväksyttävä ja sen yli on päästävä.
Usein kyllä mietityttää, että mikä on kritiikin tehtävä? Ja mikä on kriitikoiden mielestä taiteilijan tehtävä? Välillä teosprosessi on ollut hieno ja tärkeä, mutta lopputulos huono. Välillä päinvastoin. Mielestäni taiteilijan tehtävä on muutakin kuin tuottaa ”myytäviä produkteja”, sen takia kritiikit antavat mielestäni taiteilijuudesta välillä väärän kuvan. Se, että puhun työstäni eri tilanteissa, opetan lapsia ja moni muu asia – kaikki tämäkin on työtä taiteilijana. Muistutan itseänikin siitä.
JP: Tietysti luen mielenkiinnolla teosteni kritiikkejä. Totta kai niistä saa käsityksen siitä, mitä kirjoittaja on esityksestä miettinyt. Esimerkiksi kaikki DIG MY JOCKEY:sta kirjoitetut tekstit olivat hyvin artikuloituja. Oli mielenkiintoista huomata se, että teksteistä tuli esille myös joitain asioita mitä me tekijöinä ei oltu ihan mietitty, se oli avartavaa. Se on myöskin fakta että esimerkiksi Helsingin Sanomien kritiikki vaikuttaa esitysten lipunmyyntiin, teatterin kohdalla varsinkin, mutta uskon että myös tanssin osalta. Kriitikolla on iso valta.
8. Millainen on henkilökohtainen suhteesi kirjoittamiseen työssäsi?
AT: Teen muistiinpanoja, tosin hyvin fragmentaarisia ja vain itseäni varten. Kirjoitan aina koko taiteellisen prosessin ajan. Teoksillani ei ole tekstuaalista käsikirjoitusta, mutta vision ja sanan dialogi on prosessissa tärkeä. Kirjoittaminen voi kirkastaa asioita. Piirrän myös. Konseptien avaaminen apuraha- ja tiedoteteksteissä on toki läsnä lähes koko ajan työskentelyssä.
SL: Kirjoitan kyllä paljon työskennellessäni. Varsinkin teoksen kokonaisrakennetta ja teemaa hahmottaessa kirjoittaminen on hyvä työkalu. UrbanApan nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa saatan julkaista kirjoituksiani muistakin asioista. Muuten kirjoittaminen meinaa jäädä ajanpuutteen takia.
JP: Tekstin tuottaminen on itselleni koreografina iso osa työtäni. Edelleenkin scoret ja performance directivet (vapaasti suomennettuna: rakennetut tehtävänannot, toimintaohjeet) ovat työvälineitäni. Työskentelyssä scorejen kanssa tapahtuu paljon tekijyyden jakamista ja siirtämistä. Merkittävää on se, miten tehtävän toteuttajan tulkinta tulee väliin.
Monesti hahmotan esitysten rakennetta kirjoittamalla. Kaikilla teokseen päätyvillä asioilla on nimet ja numerot. Mukana on niin temaattista terminologiaa kuin itse keksittyäkin kielellistämistä. Scoren ja tekstin kanssa työskentely on ollut lähellä sydäntäni kandiopiskeluajasta lähtien. Yksi iso sysäys oli olla vuonna 2010 vaihdossa Berliinissä SODA:ssa (Universität der Künste Berlin –yliopiston Master of Arts Solo / Dance / Authorship –ohjelma). Siellä sain tutustua Ric Allsoppiin, jonka tausta on tekstin ja kirjoittamisen parissa. Hän piti meille kursseja tekstin materiaalisuudesta ja esityskirjoittamisesta. Tietysti myös Kirsi Monnin kanssa Teatterikorkeakoulussa työskentelimme tekstin parissa. Olen työtavaltani kyllä melko suunnittelijamainen, pyörittelen asioita koneella ennen kuin menen studioon työryhmän kanssa.
9. Seuraatko jotakin tanssiaiheista kirjoittelua, mitä? Mikä teksti on erityisesti jäänyt mieleen?
AT: Seuraan tanssiaiheista kirjoittamista vaihtelevasti. En voi sanoa että seuraisin järjestelmällisesti, kenttä on niin laaja ja kiinnostukseni ei rajoitu tanssialaan. Suomalaisista julkaisuista luen säännöllisesti Esitys-lehteä ja joitain kuvataidejulkaisuja. Seuraaminen riippuu itsestä ja on lopulta aika sattumanvaraista. Oman työprosessin sisältö on monesti se, mikä kulloinkin suuntaa tekstien pariin ja määrittää minkälaista sisältöä hakee.
SL: Seuraan tanssiaiheista kirjoittamista Liikekieli.comissa, Teatteri&Tanssi-lehdessä, Helsingin Sanomissa, ja lisäksi moninaista facebook –postailua. Yritän olla hereillä siitä mistä keskustellaan. Viimeksi jaoin facebookissa Jaana Parviaisen hienon artikkelin Taideteoksen kehollisuus (Filosofinen aikakauslehti N&N, 4/95). Vaikka se onkin jo melkein kaksikymmentä vuotta vanha se on edelleen erittäin ajankohtainen. Lisäksi viime vuoden Liikkeellä marraskuussa –festivaalin yhteydessä käytiin jälleen keskustelua siitä, mikä on tanssia. Sama h******* keskustelu vuodesta toiseen! Nykytaidetta on kyseenalaistettu aina, mutta on hämmentävää huomata miten henkilökohtaisesti ihmiset suhtautuvat taidekäsitykseen. Teatteri&Tanssi-lehden nettisivuilla julkaistiin tämän vuoden alkupuolella juttu, johon tanssitaiteilijoilta oli kysytty mikä on tanssia ja mikä on koreografiaa (Mitä on koreografia? Mikä on tanssia? www.teatteritanssi.fi). Vastaukset olivat todella kiinnostavia.
JP: Seuraan tanssikirjoittamisen osalta Teatteri&Tanssi-lehteä, Liikekieli.comia ja ulkomaisia artikkeleja taiteesta yleisestikin. Kaikkea tätä vaihtelevalla innolla. Yritän myös paneutua filosofiaan, mutta yleensä kiinnostus tulee eri produktioiden fokuksen kautta. Pidän diskurssin seuraamista tärkeänä. Ei voi elää tyhjiössä, vaikka sulkeutumista helposti tapahtuukin. Hanna Järvisen 2012 julkaistu suomennos Tanssitaide ja liikkeen politiikka (TeaK, LIKE) André Lepeckin vuoden 2004 alkuperäisteoksesta Exhausting Dance – Performance and the Politics of Movement on esimerkiksi hieno juttu.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on esittävän taiteen ammattilainen: ohjaaja, tuottaja, esiintyjä, kirjoittaja; tällä hetkellä myös Writing Movement -hankkeen koordinaattori yhdessä Liikekieli.comin päätoimittaja Veera Lambergin kanssa. Hänen sydäntään lähimpänä on nykytanssi ja fyysinen teatteri – sekä liike ylipäätään kaikissa muodoissaan.
